III.
"Rakkauden uskontunnustus."
Hän oli aina ajatellut elämänsä suloisimmaksi arvaksi päästä naimisiin runoilijan kanssa. Mutta armoton kohtalo oli päättänyt toisin ja sen sijaan, että olisi käynyt hänen kunnianhimoisten ja romantillisten toiveittensa mukaan, oli se säätänyt hänelle jotenkin yksinkertaisen ja vaatimattoman arvan — hänen piti mennä naimisiin erään rikkaan kasvitarhanomistajan kanssa Auteuilissa, eräs hyvin rakastettava ja hauskanmoinen herra, jonkun verran vanhempi kuin hän ja hänellä oli yksi ainoa viaton ja kaukana kaikesta peloittavuudesta oleva heikkous, hän nimittäin oli kiihkoisa puutarhan hoitaja. Tuo kelpo mies oli aina puutarhassa istutuksiensa kanssa. Joko istui hän aivan kokonaan ruusuistutustensa keskellä, askarrellen eri kukkalajien jalostamisessa, työskenteli lapioiden tahi kastellen ja myöntää täytyy, että nämä toimet tarjoavat monipuolista huvia sille, joka ei aja takaa kaikkein korkeimpia ihanteita.
Ja nyt oli hän puutarhurinsa kanssa ollut naimisissa lähes yhdeksän vuotta. Matkansa elämän läpi oli ollut hänelle yhtä suoraa, yhtä tasaista ja yksitoikkoista kuin huolellisesti hoidetut käytävät miehensä puutarhassa. Melkein kymmenen vuoden ajan oli hän nyt kuullut puutarhasaksien yksitoikkoista raksutusta tahi vesisuihkun lorinaa, joka hiljaa ja suloisesti valui vesikannusta kukkapenkeille. Tuo piintynyt kukkaisten ihailija piteli vaimoansa samojen sääntöjen mukaan, joka kelpasi hänen kukillensakin. Hän piti tarkan vaarin lämpömäärästä ulkoilmakasveilla koristetussa salongissaan. Hän koetti niin paljo kuin mahdollista suojella häntä huhtikuun kylmiltä ja maaliskuun auringolta; aivan kuin hän vuodenajan mukaan muutteli ruukkukasvejaan joko vapaaseen ilmaan tahi huvihuoneeseen, niin hän määräsi myöskin vaimonsa elintavat — aina katsoen ilmapuntaria ja kuunvaiheita.
Kauvan eli rouva tällä tavalla eroitettuna maailmasta sen muurin sisällä, joka ympäröi hänen miehensä puutarhaa. Hiljaisesti ja vaatimattomasti kuin orvokinkukka vietti hän päivänsä, mutta sielunsa sisimmässä ikävöi hän vieraita, vähemmän säännöllisesti ja taidokkaasti laitettuja puutarhoja, missä köynnöskasvit kietoutuvat puun runkoihin ja liehuvat niiden ruumiissa, missä suloiset ulkoilmakukat, tavallisille ihmisille tuntemattomat, avaavat nuppunsa ja missä silmä saa juopua mielikuvituksen värivivahduksista. Sellaisia puutarhoja esitetään usein joidenkin runoilijain kirjoituksissa ja siksi luki hän kaikki runot ja värssyt, jotka mahdollisesti voivat tulla puutarhaintoilijan ahtaaseen maailmaan. Miehen oma sellaisen kirjallisuuden tunteminen supistui runomittaisiin ilman ennustuksiin kalenterivärssyihin, kuten esimerkiksi tämmöisiin:
"Jos ei kylmä Kynttelinä,
Ei palella Paavalina,
Ei oo helle heinäkuussa."
Valitsematta ja aikomatta luki tuo onneton rouva vaikka mitä runoja, jotka vaan sattuivat hänen käsiinsä. Hän ahmi säännöllisesti kaikki, vieläpä kaikkein kurjimmatkin töherrykset. Hän oli onnellinen jo nähdessäänkin loppusointuja "hempi ja lempi!", "taivas ja vaivas", "kulta ja tulta". Kirjan suljettuaan vaipui hän tuntikausia kestävään uinailuun ja herättyään siitä huokasi hän: "Oo, kuinka ilkeästi on mieheni minut pettänyt!"
Kaikki tämä olisi muuten mennyt menojansa kaikessa viattomuudessansa ja varmaan asettunut hiljaisiin toiveisiin, riuduttaviin huokauksiin ja ikävöimiseen, ellei juuri kaikkein vaarallisimmalla hetkellä rouvan täyttäessä kolmekymmentä vuotta — tämä ajankohta toimittaa, kuten tunnettu, naisen hyveissä yhtä suuren muutoksen kuin keskipäivän aurinko, joka määrää sen päivän ilman — niin jos ei juuri silloin vastustamaton Amayry olisi sattunut hänen tielleen.
Amayry oli oikea lajinsa perikuva. Hänen muotonsa! Kantapäästä kiireeseen asti näkyi merkkejä, joita hän oli osakseen saanut hyvin valmistetusta maailmantuskasta. Hänen silmänsä olivat sumeat ja poskensa kalpeat kuin kuolema. Lisäksi oli hän viimeisen venäläisen muodin mukaan huolellisesti käherretty ja viikset hoidettiin unkarilaisella partarasvalla! Hän oli yksi niitä onnettomia, jotka katselivat koko elämää epäilyksellä — mikä aina vaikuttaa voimakkaasti naisiin — mutta yhtäkaikki käy puettuna viimeisen muodin mukaan. Hän oli niitä lyyrikkoja, jotka eivät huolehdi arkipäiväisyyksistä ja joiden vapaus ja riippumattomuus parhaiten näyttäytyi nerollisen huolettomasti solmitussa kaulaliinassa, joka oli niin irrallaan, että se hetkenä minä tahansa voi auveta. Tarvitsi vaan nähdä minkä vaikutuksen hän teki lausuessaan keveästi väräjävällä äänellä kappaleita suuresta runoteoksestaan "Rakkauden uskontunnustus" ja kun hän tuli tuohon ihanaan paikkaan:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…" silloin sanankuulijat tiesivät tuskin itsestäänkään, niin olivat ihastuneita.
Todennäköisesti ei tee tuolle taitavalle lumoojalle väärin, jos otaksuu, että hän uskoi "korkeuden herraan" yhtä vähän kuin johonkin muuhunkaan. Mutta, kuten tunnettu, eiväthän naiset kysy sellaisia pikkuasioita. Hyvin sointuvat sanat ovat houkutuspala, jonka kaikki ilman poikkeusta nielevät ja joka kerran kun Amayry lausui "uskontunnustustaan" kertyivät he piiriin hänen ympärilleen ja avonaisilla ruususuillaan ahmivat hänen haikailevan, taidokkaasti heitetyn syöttikoukkunsa. Taivahinen! Voihan ymmärtää — niin kaunisviiksinen runoilija, joka sen lisäksi uskoo rakkauteen niinkuin korkeuden herraan!
Ja niin kävi kukkaisviljelijän rouvalle kuin monelle muullekin, hän ei voinut vastustaa. Kun hän oli kuullut hänen runonsa kolme kertaa, oli hän voitettu. Ja hänen uneksuva ja huikentelevainen luonteensa, samalla kertaa kunniallinen ja ylpeä, hylkäsi kaiken epäilyksen ja horjumisen. "Uskontunnustuksissaan" oli runoilija myöskin selvästi osoittanut ettei hänellä ole mitään käsitystä salaisesta rakastajasta, joka "käy ympäri kantaen päätään korkealla ja polkee petetyt sielut jalkojensa alle."
Tuo nuori rouva otti niinmuodoin "Rakkauden uskontunnustukset" ojennusnuorakseen. Hän pakeni äkisti Auteuilista ja heittäytyi runoilijan syliin. "Minä en voi kauvemmin elää yhdessä! tuon ihmisen kanssa! Vapahda minut!" Tällaisissa tapauksissa näet oma puoliso aina merkitään "tuoksi ihmiseksi" ja niinmuodoin! sillä nyt tarkoitettiin kukkaisviljelijää.
Ensi silmänräpäyksen oli Amayry jäykistynyt hämmästyksestä. Kuinka hitossa oli tuo kolmenkymmenvuotias rouva tullut ajatukseen ottaa todeksi sen, mitä hän oli sanonut lemmen tunnossaan ja yksinkertaisesti tullut ja heittäytynyt hänen syliinsä? Mutta hän piti hyvässä pelissä hyvän naaman ja otti vastaan mitä kohtalo odottamatta oli hänelle säätänyt. Siitä huolellisesta hoidosta, minkä rouva oli puutarhurin luona saanut, oli hän niin hyvin säilynyt, ettei siihen nähden mitään puuttunut.
Heidän yhteiselämänsä ensipäivät olivat tosiaankin hurmaavia. Pelättiin vaan petetyn aviomiehen seuraamista; piti kätkeytyä otetun nimen varjoon; piti myötäänsä muuttaa asuntoa ja luonnollisesti valita ne vähemmän huomatuista taloista etäisimmissä Pariisin laitakaupungeissa. Ei uskallettu mennä ulos ennenkuin iltasilla ja silloinkin täytyi tarkkaan katsella ympärillensä kaikille suunnille ennenkuin lähdettiin tunteelliselle kuutamokävelylle ulos linnoituslaitoksille.
Mikä ihmeellinen valta romantiikalla on! Mitä suurempaa pelkoa rouva tunsi, sitä kekseliäämmästi mies käytti varovaisuuskeinoja, sulki tarkemmasti ikkunan verhot ja mitä tiheempiä harsoja hän vaati rouvan käyttämään, sitä suuremmalta ja ihmeellisemmältä näytti runoilija hänen silmissään. Iltaisin aukaisivat he pikkuhuoneensa ikkunan ja katselivat tähtiin, jotka välkkyivät kauniimmasti kuin merkkiliekit lähellä sijaitsevalla rautatien pihalla, ja silloin rouva antoi hänen lausua:
"Minä uskon rakkauteen niinkuin korkeuden Herraan…!" Se oli aivan yksinkertaisesti ihmeen ihanaa!
Onnettomuudeksi ei riemu kestänyt kauvan. Petetty aviomies näyttäytyi aivan rauhalliseksi eikä antanut nähdä eikä kuulla mitään. Mitäpä häneltä voisi odottaa? "Tuo ihminen" oli eräänlainen filosoofi. Kun hänen vaimonsa oli hänet noin loukkaavalla tavalla hyljännyt, oli hän sulkenut porttinsa, hoiteli kukkiansa ja tunsi hiljaista tyytyväisyyttä, että ne eivät voineet häntä hyljätä, kun olivat maahan kiinni juurtuneet. Meidän rakastuneemme rauhoittuivat vähitellen ja kääntyivät takaisin Pariisiin. Mutta nyt huomasi nuori rouva äkisti, että jumaloitu runoilija oli ikäänkuin muuttunut. Pako, arkuus tulla yllätetyksi, pelko joutua kiikkiin, alituinen rauhattomuus, sanalla sanoen kaikki, joka oli antanut pysyväisesti ravintoa heidän intohimoillensa, liukui pois itsestään ja nyt alkoi rouva vihdonkin ymmärtää häntä, nähdä selvästi. Jokaisessa tilaisuudessa, joka koski heidän pienen kotinsa sisustusta, heidän arkipäiväisen elämänsä pienissä yksityisseikoissa oppi hän tuntemaan sen miehen, jonka kanssa hän eli yhdessä.
Ne vähäiset korkeammat, miehekkäät ja myötätuntoiset tunteet, jotka luonto hänelle oli lahjoittanut, oli hän käyttänyt värssyihinsä, ettei hänellä ollut vähintäkään omaksi käytettäväksensä. Hän oli pikkumainen, itsekäs ja ennen kaikkea turhan tarkka — jotain, jota rakkaus ei koskaan voi anteeksi antaa. Välttääksensä pelättyä takaa-ajoa oli tarvinnut ajaa viikset pois ja tämä oli häntä rouvan silmissä halventanut. Aivan toiselta oli hän näyttänyt silloin kun rouva näki hänet — ihanan nuorukaisen — poltetuin kiharoin — ensikerran vahakynttilän uinailevassa valossa ja kun hän lausui "Uskontunnustustaan". Niin takaisin vetäytyneenä kuin hänen täytyi rouvan tähden elää, näytti hän vähitellen koko luonteensa ja nyt tulivat hänen heikkoutensa ja puutteensa päivän valoon. Pahin kaikesta oli se, että hän lakkaamatta kuvitteli olevansa sairas ja oli jo kauvan ollut taipuvainen sellaisiin kuvitelmiin. Tuo sankarimainen Amayry kääriytyi villaisiin ja kihtilaastareihin ja hänen kamiininsa hyllyllä seisoi lääkepullo sekä toisella pilleri- ja pulveri-laatikoita toinen toisensa vieressä. Pitkän ajan sai pikku rouva hoitaa diakoonin ja sairaanhoitajattaren töitä. Alistuen kantoi hän kohtaloaan, kun hänestä tuntui että siten sovittaa harha-askeleensa ja että hänen elämänsä vasta nyt oli saanut ominaisen päämäärän. Mutta sitten alkoi hänen intonsa siihen nähden haihtua. Ylenmäärin kuumassa huoneessa, missä runoilija istui villapeittoihin käärittynä, ikävöi hän päästä takaisin puutarhaan Auteuil'issa, missä tuoksui niin suloisesti ja ilma oli niin raitis ja kaunis — ja näissä heräävissä unelmissa näki hän hyväntahtoisen kukkaisviljelijän käyskentelevän siellä hiljaa, niin vaatimattomana ja oman hyödyn pyytämättömänä puittensa ja kukkainsa keskellä. Kuinka paljon voittikaan puutarhuri vertailussa tuon kiihkoisen ja itsekkään ihmisen kanssa, joka nyt oli hänen rinnallaan.
Kun kuukausi oli kulunut, oli hänet vallannut rakkaus puolisoonsa ja hän rakasti häntä oikein ja totisesti eikä kuvitellen ja teeskennellen totisuutta. Eräänä kauniina päivänä kirjoitti hän miehelleen pitkän epistolan kiihkeästi vakuuttaen kärsimyksiänsä ja uudestaan herännyttä rakkauttansa häneen. Hän ei saanut vastausta. Miehensä katsoi varmaan, ettei hän ole vielä kylliksi rangaistu. Nyt kirjoitti hän hänelle kirjeen kirjeen perästä kerjäten rukoilevilla sanoilla anteeksiantoa ja suostumusta tulla takaisin hänen luoksensa, vakuuttaen rakastavansa häntä nyt enemmän kuin elämäänsä ja selitti ennen kuolevansa kuin jatkaa elämää "tään ihmisen" kanssa. Nyt oli niin muodoin vuoro entistä rakastajaa nimittää sillä nimellä. Kirjeet kirjoitti hän luonnollisesti suurimmassa salaisuudessa, sillä hän vakavasti täydellisesti uskoi Amayryn olevan rakastunut häneen, ja yhtä kiihkoisesti kun rouva ikävöi miehensä anteeksiantoa, yhtä paljon kauhistutti häntä mitä rakastajansa tekisi otaksuttavassa mustasukkaisuudessaan.
"Hän ei koskaan antaisi minun mennä", ajatteli rouva epäillen.
Kun hän lopuksi hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut anteeksiannon ja kukkaisviljelijä oli myöntynyt, että hän saa jälleen tulla hänen luoksensa — olemmehan jo sanoneet hänen olleen filosoofin — alkoi hän salaisesti valmistukset kotilieden luo kääntymistään varten ikäänkuin se olisi ollut vaarallisin pakoretki. Hän aivan yksinkertaisesti antoi puolisonsa hänet ryöstää pois, sillä se oli hänen mielestään ainoa mahdollinen pääsytie. Eräänä iltana kun runoilija, joka jo aikoja sitte oli väsynyt tähän kahdenkeskiseen yhteiselämään ja ei ollut vähemmin ylpeä jälleen kasvaneista viiksistään, oli mennyt erääseen seuraan, missä hän aikoi lausua "Rakkauden uskontunnustustaan", kääriytyi rouva suureen viittaan, juoksi lähimpään kadunkulmaan, missä miehensä jo odotti ajopeleissä, nousi vaunuihin ja tuli jälleen puutarhaan, ainiaaksi parannettuna kaikesta halustaan olla runoilijan vaimo.
Tämä ainoa runoilija, joka varmaankaan ei ollut parasta lajia, oli ijäksi päiväksi turmellut hänen runollisen makunsa.