IV.
Italiatar.
Näytäntö oli loppunut. Kun yleisö vaihtoi kiihkeästi mielipiteitään uudesta kappaleesta tunkeutuen eteenpäin ja leveänä ihmisvirtana aaltoili vahvasti valaistussa käytävässä, olivat muutamat kirjailijan ystävät, minä niiden mukana, kerääntyneet taiteilijain käytävän ulkopuolelle onnitellaksemme häntä. Mitään erikoista menestystä ei kappale ollut suinkaan saavuttanut. Se ei soveltunut nykyajan ihmisten aatesuunnille ja johtavalle maulle. Kirjailija oli rohkealla kädellä koettanut murtaa ne väliseinät, jotka oli asetettu kysymykselle mikä on "sopivaa teatterille", hän oli hyvin vähän välittänyt draamallisen suvaitsevaisuuden rajoista. Opettavaiset arvostelijat olivat langettaneet tuomionsa: "Semmoinen ei sovi näyttämölle", ja kaikellaiset irvistelijät bulevardeilla kostelivat, kun muutamissa parhaimmissa värssyissä heidät oli asetettu jotenkin huonoon tunnelmaan, lakkaamatta hokien: "Ei kukaan ihminen mene teatteriin sellaista katsomaan. Se kappale ei tule monta penniä tuomaan kassaan." — Me sitävastoin olimme ylpeitä ystävästämme, joka oli uskaltanut käyttää sellaista kieltä, joka oli osannut pukea ajatuksensa ja katsantokantansa niin suloisesti sointuviin sakeisiin ja joka oli piirtänyt miehensä ja naisensa sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat eikä sellaisia kuin nykyajan katsantotapa vaatii — vaatimus, joka edellyttää otaksuman katsojalla olevan heikot silmät tahi värjätyt silmälasit.
Koneistonhoitajien, palosotilaiden ja kuvailijoiden joukossa tuli runoilija teatterirakennuksesta meitä vastaan. Hän käveli pitkä eturuumis hieman eteenpäin nojallaan ja näytti niinkuin häntä olisi viluuttanut, sillä hän oli kääntänyt takkinsa kauluksen ylös niin että hänen harmaa partansa ja harmahtavat hivuksensa olivat osaksi sen alle kätkettynä. Hän näytti hyvin masentuneelta. Ammattitaputtajien, hänen hyvien ystäviensä ja muiden enemmän sivistyneiden suosionosotukset olivat rajoittuneet ainoastaan siihen teatterisalongin soppeen ja sanoi hänelle nyt jo, ettei hänen kappaleensa tulisi elämään monta esitystä. Eikä yleisö ollut osoittanut mitään erikoista huomaavaisuutta, kun hänen nimensä julkaistiin [Kun uusi kappale Pariisissa esitetään, saa yleisö vasta ensi-illan jälkeen tietää kirjailijan nimen. Tämä nimen julkaisu tulee todistukseksi, tuleeko kappale hyväksytyksi tai ei, sillä jos niin ei ole, estää nimen julkaisemisen yleisön valtaava huuto.] — se oli kaikunut ehkä aivan huomaamatta — ja sehän aina oli syynä huonoon tuuleen. Kun on työskennellyt parikymmentä vuotta ja kun tietää itse olevansa lahjakkuutensa ja voimiensa huipulla ja yksinkertainen joukko ei tahdo sitä ymmärtää, on se jokseenkin masentavaa, niin kerrassaan musertavaa. Sillä silloin sanoo itselleen: "Voihan olla niinkin, että he ovat oikeassa!" Ja silloin tulee epäileväksi ja pelkuriksi…
Meidän iloinen huudahtuksemme ja ystävällinen käden puristuksemme häntä jonkun verran iloitti. "Luuletteko todellakin, että se meni hyvin? Voin vakuuttaa: tähän kappaleeseen olen antanut mitä ylipäänsä voin esittää." Hän laski kuumeentapaisesti vapisevat kätensä meidän käsiimme, ja koetti silmistämme etsiä kehoitusta ja luottamusta. Samalla tavalla sairaan katse kiintyy lääkäriin kun hän änkyttää: "Eihän se ole hengenvaarallista, vai kuinka — enhän minä kuole?" — Ei, ei, rakas runoilija, et sinä tule kuolemaan. Kun operetit ja koristus-kappaleet ovat eläneet satoja esityksiä ja houkutelleet tuhansia katsojia, ovat aikaa sitten unhoitetut ja haudatut, huolimatta kaikista houkutuksista, joita on käytetty, on sinun teoksesi edelleen säilyttävä nuoruutensa ja elämäntuoreutensa.
Kun me nyt kaikki seisoimme siinä pian tyhjentyvällä käytävällä koettaen lohduttaa ja iloittaa ystäväämme, kuulimme lähellämme erittäin voimakkaan äänen huutavan kaukana kauniista olevalla italian murteella: "Hoi, sinä! Nyt on kai jo kylliksi lörpötelty runoudesta ja muusta sellaisesta. Nyt menemme kotiin stufatoamme syömään."
Samassa otti eräs jotenkin lihava kapottihattuinen ja punaruutu-takkinen nainen ystäväämme käsivarresta, ja tämä tapahtui niin epähienolla ja käskevällä tavalla, että hän nähtävästi — kasvoista ja ryhdistä päättäen — tunsi itsensä ikäänkuin haavoitetuksi ja kiusatuksi.
"Vaimoni!" sanoi hän kääntyen meihin. Sen jälkeen kääntyi hän jälleen vaimoonsa, pakoitti itsensä hymyilemään ja sanoi:
"Emmeköhän pyydä näitä ystäviämme seuraamaan meitä näyttääksemme heille kuinka mainiosti osaat laittaa stufatoa?"
Tämä sanottiin turhaan italian kielellä, sillä rouva oli ehdoituksesta samaa mieltä. Me niinmuodoin seurasimme heitä Montmartreen — viisi tai kuusi mitä meitä oli — maistaaksemme ylistettyä häränpaistia.
Myönnän, että olin kauvan toivonut nähdä ystävämme kotia. Naimisensa jälkeen oli hän kerrassaan vetäytynyt pois kaikesta seuraelämästä, hän oleskeli melkein aina maalla.
Mutta mitä minä tähän asti olin kuullut kerrottavan hänen kotielämästänsä, ei jättänyt herättämättä uteliaisuuttani. Viisitoista vuotta sitten, kun hänen päässään ja sydämessään pyöriskelivät romantilliset kuvat ja kuvitelmat, oli hän Rooman läheisyydessä kohdannut erään hurmaavan nuoren tytön, johon heti oli silmittömästi rakastunut. Maria Asunta samoinkuin isänsä, tarumainen luku veljiä ja sisaria asuivat Trasteveressa eräässä niissä pikku asunnoissa, jotka ovat aivan Tiberjoen varrella ja jonka muureihin vanhoja kalastusvenheitä lepää kiinnitettynä.
Eräänä päivänä sai hän nähdä tuon kauniin italiattaren istuvan maalla paljain jaloin, puettuna poimukkaaseen punaiseen hameeseen ja liinakankainen varjostin käärittynä olkapäille asti, kokien estää pakenemasta joukkoa ankeriaita eräästä suuresta verkosta. Nuo solakat elukat, joista vesipisarat helminä putoilivat jokeen, aito punainen hame ja tytön ihmeen kauniit silmät, jotka katselivat ympärilleen niin pohjattoman syvästi, niin ajattelevasti ja viehättävästi uneksuen — kaikki tämä puhui elävästi runoilijan mielikuvitukselle, ehkäpä ainoastaan sen kerran, niinkuin otsikkokuva jonkin romaanin nimilehdellä voi tehdä. Sen lisäksi oli tuon nuoren tytön sydän vapaa eikä ollut vielä koskaan ketään rakastanut tässä maailmassa enemmän kuin lihavaa punaisenruskeaa suurta kissaansa, joka myöskin oli syvästi ihastunut ankeriaan kalastukseen ja nosti karvojaan ja sähisi, niin pian kun lähestyi hänen hallitsijatartansa.
Runoilijan onnistui voittaa nuoren tytön koko ympäristö puolellensa. Santa Marian kirkossa Trasteveressa vihittiin hänet rakastettunsa kanssa ja hän otti kauniin Asuntan ja hänen Caronsa — se oli kissan nimi — mukaansa Ranskaan.
Mies raukka! Tiedätkö mitä sinun myöskin olisi pitänyt ottaa mukaasi? Muutamia auringonsäteitä tuolta suloisesta etelästä, siekale sen alituisesti kirkasta taivasta, maalarimainen vaateasu, putki ja ruoho Tiberistä, suuri verkko, joka aina riippuu Ponte Rossella niin ihailtavasti verhoten — ja lopuksi ja viimeiseksi ehtymätön mielikuvitusvoima. Sillä silloin olisi sinulta säästynyt se julma erehdys, joka niin pian, niin pettävän pian tuli osaksesi.
Nuori pari oli nimittäin tuskin ennättänyt asettua asumaan — hän oli vuokrannut huoneuston erään talon neljännessä kerroksessa Montematressa — ennenkuin hän sai nähdä kauniin italialaisen talonpoikaistyttönsä puettuna avaraan pönkkähameeseen lukemattomine poimuinensa ja rimpsuinensa. Hän sai nähdä rouvansa pitävän pariisilaista hattua, joka oli huonosti kiinnitetty hänen paksuihin palmikoihinsa ja kiikkuvan sinne ja tänne. Koleassa Pariisin ilmanalassa, sen kirkkaan taivaan alla, jossa kaikki näyttäytyy oikeassa valossaan, huomasi säälittävä runoilija myöskin heti, että vaimonsa oli tyhmä, kerrassaan uskomattoman tyhmä. Nuo kauniit mustat silmät, jotka alituisesti näyttivät ajattelevan ja uneksuvan, eivät itse todellisuudessa heijastaneet kaikkein pienintäkään ajatusta. Ne näyttivät ainoastaan korkeinta astetta sielun rauhaa ja hyvää mieltä, jota eläimetkin voivat tuntea — ei mitään enempää. Sitäpaitsi tuo nuori rouva oli saanut kaikkea muuta kuin hienon kasvatuksen. Hän oli karhea ja ilkeämielinen ja tottunut kovalla kädellä hoitamaan ohjia isänsä kotona. Vähinkin vastaansanominen voi ärsyttää hänet uskomattomaan vihanpurkaukseen.
Ken olisi uskonut, että tämä hurmaava suu, joka huulten suljettuna ollessa oli niin kuvankaunis, että vertaistaan tuskin muualla voi nähdä kuin vanhoissa mestariteoksissa, jonakin kauniina päivänä voi laskea ilmoille virran karkeimpia ja ilkeimpiä sanoja? Ilman pienintäkään aihetta miehestään tahi itsestään, voi hän alkaa riidellä kuuluvalla äänellä kadulla, teatterissa, tahi missäpä hän oli, laittoi toimeen ikäviä kohtauksia aiheettomassa mustasukkaisuudessaan. Onnettomuuden kukkuraksi ei hänellä ollut pienintäkään käsitystä taiteellisesta toiminnasta. Ehdottomasti oli yhtä mahdotonta hänen käsittää miehensä askareita ja tekoja, kuin oppia hänen kieltään, tavallisia seuratapoja tahi mitään uudesta ympäristöstään. Se vähä ranskaa, mikä vähitellen oli häneen hankautunut, turmeli vaan hänen italian kieltänsä ja hän sotki molempia näitä kieliä yhdeksi sekamelskaksi, joka oli enemmän kuin naurettavaa. Sanalla sanoen — tämä Iemmenhistoria, joka oli alkanut kuin joku Lamartinen runo, loppui niinkuin Champfleuryn romaani. Sitten tuo onneton kirjailija oli kauvan aikaa ahkeroinut saada häneen jonkun verran sivistystä, mutta lopuksi täytyi hänen luopua kaikista ponnistuksistaan onnistuakseen siinä. Hän oli liiaksi kunnianmies tahtoakseen häntä hyljätä, osoitti, ehkä uhallakin, hiukkasen hellyyttä häntä kohtaan, päätti kokonaan vetäytyä pois seuraelämästä, eikä koskaan nähdä vieraita luonansa, vaan omistaa elämänsä yksinomaan työllensä. Ne harvat ystävät, jotka tulivat tekemisiin hänen kanssansa, huomasivat kohta, että heidän käyntinsä kiusasi häntä, eivätkä enää palanneet. Viisitoista vuotta oli hän elänyt kuin erakkona omassa kodissaan, tahi oikeammin sanoen, niinkuin sairas, jonka kanssa kukaan ei mielellään tule kosketukseen.
Vaikkapa kävelin ajatuksiini vaipuneena sen todellakin valitettavan kohtalon vuoksi, jota ystäväni täytyi kantaa, tarkastelin myöskin huomiolla tuota omituista paria, joka käveli edellämme. Mies oli pitkä, hinterä ja käveli hieman etukumarassa; rouva oli pitkä ja karkearakenteinen. Lakkaamatta nosteli ja veteli hän päällystakkiaan, joka oli hänen olkapäillänsä ja selvään näytti vaivaavan häntä; lopulta onnistui hänen saada se pois päältään. Myötäänsä puhki hän ääneen ja käyttäytyi niin miesmäisesti kuin mahdollista. Hän nähtävästi oli erittäin hyvällä tuulella ja lörpötteli hyvin kuuluvasti ja väliin kääntyi ympäriinsä nähdäkseen tulemmeko mukana. Niitä meistä, jotka hän tunsi ennestään, huusi hän nimeltään aivan jokapäiväisesti, perheellisesti ja kursailematta. Ja joka kerran huutaessaan asetti hän kätensä torvelle suunsa eteen — otaksuttavasti tottumus siltä ajalta, jolloin hän huusi kalastusvenheisiin Tiberillä.
Perille tultuamme tahtoi portinvahti kieltää meitä menemästä sisään; nähtävästi hän oli vihanen niin kovaääniselle seuralle, joka niin myöhään tuli. Nyt alkoi kiivas kohtaus alhaalla etehisessä italiattaren ja portinvahdin kesken. Sillä välin nousimme ylös alasväännetyllä kaasuliekillä puutteellisesti valaistua käytävätä myöten. Meillä oli hyvin epämiellyttävä tunne tästä alkuvaikutehnasta ja aloimme neuvotella eiköhän olisi parasta kääntyä takaisin.
Mutta meidän kirjailijamme teki lopun kaikesta epäröimisestä. "Tulkaa pian ylös", kuiskasi hän ja me vaiti seurasimme häntä. Italiatar sitä vastoin seisottui alimmalle portaalle nojautuen kaidetta vasten, joka oli vähällä särkyä hänen harminsa ja raskaan painonsa alla, ja tästä paikasta laski hän portin vahdille oikean tulvan kirouksia ja parjauksia — sekoittaen siihen joukon roomalaisia haukkumasanoja ja muuta, jota hän oli poiminut Pariisin syrjäkulmilta. Ja tällainen oli runoilijan kotiintulo päivänä, jolloin hän oli mennyt ulos herättääkseen huomiota koko sivistyneessä ja taidetta rakastavassa Pariisissa ja jonka silmissä vielä loisti kuumeentapainen kiilto siitä jännityksestä, jonka ensi-ilta oli häneen vaikuttanut. Mikä epämiellyttävä käänne jokapäiväiseen elämään!
Sitten kun olimme istuneet kamiinin ääreen heidän pienessä vastaanottohuoneessansa, olisi tämä ilkitunnelma ehkä alkanut haihtua parempien tunteiden tieltä ja olisimme unohtaneet koko ikävän tulomme, ellei Signora alinomaa olisi muistuttanut siitä kovalla äänellänsä ja kaikuvasti nauraen kyökissä kertoessaan palvelustytölle miten hän oli "antanut portinvartijaa turkille" ja kerskuen "kuinka hyvin hän osasi kurittaa sellaista väkeä."
Kun pöytä oli katettu ja valmistukset illallista varten toimitettu, otti hän paikan meidän kanssamme. Nyt kun hän oli riisunut päällystakkinsa, hattunsa ja harsonsa, voin minä häntä lähemmin tarkastella. Hänen kauneutensa oli kadonnut. Hänen karkea ruumiinrakennuksensa, kaksileukainen, leveä naamansa, ja harmahtavat huonosti asetetut hiuksensa ja ennenkaikkea yksinkertainen, melkein raaka suun ympäryksensä, muodostivat ihmeellisen vastakohdan hänen ajatteleville ja uneksuville silmillensä. Hän nojasi molemmilla kyynäspäillänsä pöytään, ottaen vähemmän arvokkaan ja kursailemattoman aseman ja hellittämättä katsettaan lautasesta otti keskusteluun osaa. Seinällä hänen vastapäätään oli huoneen jaloin koristus — huone ei juuri näyttänyt omaavan mitään kalleuksia — eräs muotokuva, jossa oli hyvin kuuluisan tekijän nimimerkki nurkassa. Se esitti Maria Asuntan kaksikymmenvuotisena. Sen kirkkaan sininen puku, monipoimuisen kaulaliinan huikaiseva valkeus, monien pienten koristeiden loisto, kaikki nuo sointuivat hurmaavalla tavalla yhteen tuon ihmeellisen hipiän, sysimustien palmikoiden ja otsalla riippuvien kiharoiden ynnä kaarevien, varjokkaiden kulmakarvojensa kanssa. Ja tämä luomisen mestariteos, tämä ihmeellinen kaunotar oli ajan kanssa voinut muuttua noin yksinkertaiseksi ja jokapäiväiseksi! Tuskin voin sitä käsittää. Niin pian kun signoora avasi suunsa puhuaksensa, kiinnitin ehdottomasti katseeni kuvaan ja etsin tukea noiden suloisten ja uneksivien silmien syvyydestä…
Keskustelu kävi pian yleiseksi ja Maria Asunta sai jälleen takaisin hyvän tuulensa. Hän tahtoi ilahuttaa miestänsä, joka yhä vielä oli alakuloinen teoksensa epäilyttävästä menestyksestä ja siinä tarkoituksessa mäjäytti häntä aina selkään, nauroi täyttä kurkkua ja kertoi yhä vähemmän kauniilla kielellään "kohtauksestaan portinvartijan kanssa."
"Hän on aivan hullu — vai kuinka, Cato?" Hän kääntyi äkisti vanhan kissan puoleen, joka rampana ja luuvaloisena lepäsi kokoon kääriytyneenä kamiinin edessä. Hetkinen sen jälkeen puhelimme me erittäin mieltäkiinnittävästä aineesta, kun keskellä innokkainta keskusteluamme hän kirkasi: "Katsohan lamppua, senkin musteentöhrijä!"
Tuo säälittävä mies keskeytti heti nerokkaan todistelunsa sysätäkseen lampun takaisin keskelle pöytää. Kuinka tuskallisesti oli hän varuillaan välttääksensä aiheuttamaan jotain, jota hän pelkäsi! Mutta se ei onnistunut.
Teatterista tullessamme olimme pistäytyneet sisällä Maison d'orissa ja ostaneet pullon mainiota viiniä, jolla italiattaren stufato piti huuhdottaman alas. Signoora oli kantanut viinipulloa huolellisesti johonkin takkinsa liepeeseen käärittynä ja kotiin tultuaan oli hän asettanut sen pöydälle, johon hän usein heitti ikävöiviä ja helliä katseita, sillä kaikki roomattaret pitävät hyvästä viinistä.
Pari kolme kertaa keskustelumme aikana, kun hänen miehensä teki äkkinäisen liikkeen kädellään ja siten käsi tuli lähelle viinipulloa, oli rouva kärsimätönnä huudahtanut: "Varo toki pulloa! Sinä voit lyödä sen kumoon!"
Kun hän lopuksi meni kyökkiin korkean omakätisesti tuodakseen stufatonsa, varoitti hän jälleen: "Katsohan eteesi pullon suhteen!"
Heti kun tuo sulo-puoliso ei ollut läsnä, tunsi runoilija itsensä enemmän vapaaksi. Hän puhui taiteesta, teatterista, uneksituista menestyksistä — hän puhui tunteellisesti, vakuuttavasti ja innokkaasti ja — raksis! Pikainen kädenliike kuulijoille ja kuuluisa viinipullo oli tuhansina sirpaleina huoneen lattialla. En koskaan elämässäni ole nähnyt kenenkään ihmisen niin kauhistuvan. Hän näytti masentuneelta ja oli kalpea kuin kuollut. Ja heti ensimäisillä sekunneilla kuului Maria Asuntan rakastettava ääni. Italiatar avasi kyökin oven ja astui kynnyksen yli. Hänen silmänsä salamoivat, huulensa värisi kauheasti vihasta ja kasvonsa kävivät tulipunaiseksi.
"Pui—pui—lo—ni!" kirkui hän suurimmassa tuskassa.
Hänen säikytetty puolisonsa kumartui äkkiä puoleeni ja kuiskasi: "Ah, sano, että se olit sinä, joka sen teit!"
Ja tuo onneton vapisi niin, että tunsin kuinka hänen pitkät koipensa tutisivat pöydän alla.