V.

Laulajapari.

Heidänhän oli aivan mahdotonta olla toisiaan rakastamatta! Molemmat olivat kauniita ja kuuluisia, he lauloivat samoissa oopperoissa, elivät joka ilta viisi näytöstä yhdessä taiteellista intohimoista elämää. Ei leikitä rankaisematta tulen kanssa. Ei sanota parikymmentä kertaa: "Minä rakastan sinua!" huilun huokausten ja viulun hyminän säestyksellä ilman että lopuksi joutuu oman äänensä lämmön uhriksi. Molemmissa heräsi tunne vähitellen aaltoilevien sointujen, yllättävien rytmien, loistavien pukujen ja koristeiden ympäröimänä. Se virtasi heihin päätyikkunasta, jonka Elsa ja Lohengrin aukaisevat sävelistä ja valon säteistä väräjävänä yönä.

"Tullos kanssain sen sulotuoksuun…"

Se hiipi esiin Capuletin valkoisella balkongilla, missä Romeo ja Julia viipyivät aamun sarastaessa.

"Viel ei päivä koita, ei voi se leivo olla…"

Ja kun Faust ja Margareeta hurmaantuneina kuhertelevat kuutamossa syleillen toisiaan:

"Äänensä autuuttaa,
Katseensa hurmaa mun…"

Pian tiesi heidän rakkaudestaan koko Pariisi ja seurasivat mielenkiinnolla sitä. Se oli näytäntökauden vetovoima. Ihailtiin näitä molempia loistavia tähtiä, jotka suloisesti leijuivat yhdessä oopperan musiikin taivaalla. Lopuksi eräänä iltana innokkaiden suosionosotusten ja esillehuutojen jälkeen juuri kun esirippu oli mennyt alas ja eroittanut käsien taputuksista kaikuvan katsomon ja kukkasilla peitetyn näyttämön, missä Julian valkoinen puku viisti yli kamelioiden lehtien, puristi nuori laulajapari vastustamattomasti toistensa käsiä niinkuin heidän näyttämöllinen rakkautensa olisi ainoastaan odottanut riemuhetkeä päästäksensä päivänvaloon. Heidän kätensä puristivat toisiansa, yleisö katsomossa pyhitti sen loppumattomilla "hyvä-huudoillansa." Nuo kaksi tähteä olivat yhdistyneet.

Häiden jälkeen viipyivät he jonkun aikaa ennenkuin heidät jälleen saatiin nähdä näyttämöllä. Mutta kun lupa-aika oli ohi, esiintyivät he samassa kappaleessa. Tämä esiintyminen tuli käännekohdaksi heille. Tähän asti oli mies ollut heistä ensimäisenä. Vanhempana kuin rouvansa ja enemmän tottuneena yleisöön, tunsi hän sen heikkoudet ja mieliteot, mielisteli äänellänsä sekä ylös että alas. Hänen rinnallaan oli rouva ainoastaan erinomaisen lahjakas, vastaisuudessa paljon lupaava oppilas; hänen vielä liian nuoressa äänessään oli kulmikkaisuutta niinkuin hänen vähän laihoissa ja pistävissä olkapäissänsäkin. Mutta kun he nyt jälleen tekivät ensiyrityksensä ja rouva esiintyi yhdessä entisessä osassaan ja voimakas, laaja, täyteläinen äänensä soi ensimäisissä sävelissään raikkaana ja kirkkaana kuin lähdepuro; oli miellyttävä hämmästys katsomossa niin suuri, että koko illan huomio kohdistui häneen. Nuorelle laulajattarelle oli tämä ilta yksi niitä onneniltoja, jolloin ympäröivä ilmakehä tulee kirkkaaksi, keveäksi ja väräjäväksi esille kantamaan kaikki menestyksen valonsäteet ja hyväilyt. Mitä mieheen tulee, niin melkein unohdettiin hänelle taputtaa käsiä ja niinkuin jokainen häikäisevä valovaikutus peittää ympäristönsä synkemmät varjot, niin tunsi mies itsensä syrjäytetyksi johonkin näyttämön pimeimpään soppeen, aivan kuin joku statisti.

Kun kaikki käy ympäri, oli mies luonut tämän innostuksen, joka teki vaikutuksensa rouvan näyttelemisessä ja teki hänen äänensä ja tunteensa lämmön kaksinkertaiseksi. Hän yksin oli näille syville silmille antanut loiston ja tämän ajatuksen olisi pitänyt tehdä hänet ylpeäksi, mutta näyttelijän turhamaisuus otti vallan. Näyttämön jälkeen kutsui hän luoksensa ammattitaputtajain ohjaajan ja antoi hänelle perinpohjaisen ojennuksen. Olivat laiminlyöneet hänen tulonsa ja lähtönsä, unohtaneet kolmannen näytöksen lopussa huutaa hänet esille. Hänen pitää valittaa tirehtöörille.

Mutta valitettavasti — huolimatta mitä hän sanoi ja mitä ammattitaputtajat tekivät — hänen vaimonsa oli anastanut ensimäisen sijan yleisön suosiossa ja hän piti sen. Hänellä oli se onni, että hän sai valita osansa, jotka sopivat hänen kyvyllensä ja kauneudellensa ja hän kannatti ne maailmannaisen tyyneydellä, joka astuu tanssisalonkiin sellaisilla väreillä koristettuna, jotka hänelle sopivat ja varmana, että hänet huomataan. Jokaisen uuden menestyksen jälkeen näytti mies ikävältä, ärtyiseltä ja hermostuneelta. Hänestä näytti kuin yleisön suosio varkain ainaiseksi siirtyisi häneltä vaimollensa. Kauvan koetti hän kaikilta ja etenkin vaimoltaan, peittää tätä kärsimystään, joka ei sietänyt päivänvaloa. Mutta eräänä iltana kun rouva nousi pukuhuoneensa portaita kokonainen sato kukkavihkoja helmassansa, jota hän kannatti molemmilla käsillään ja kokonaan riemunsa vallassa suosionosotusmyrskyn jälkeen, sanoi läähättäen miehelleen: "Mikä ihana ilta!" vastasi hän: "Niinkö pidät?" niin ivallisesti ja katkerasti, että nuori rouva heti sai silmänsä auki ja näki asiain oikean tilan.

Hänen miehensä oli mustasukkainen! Ei rakastajan tavalla, joka tahtoo vaimonsa olevan kauniin ainoastaan hänelle — ei, vaan taiteilijan kylmää, julmaa ja armotonta mustasukkaisuutta. Joskus kun rouva oli lopettanut jonkun aarian ja joukottain hyvä- ja esiintymishuutoja sekä taputuksia kaikilta kulmilta satoi hänen ylitsensä, seisoi mies syrjässä ja näytti välinpitämättömältä ja hajamieliseltä ja hänen harhaileva katseensa näytti sanovan yleisölle: "Kun olette lakanneet taputtamasta, laulan minä."

Oh, nuo taputukset — tuo haulien rapina, joka kaikuu niin miellyttävästi käytävissä, katsomossa ja kulissien välissä! Kun kerran on tullut niiden makuun, on kerrassaan mahdotonta olla ilman niitä. Suuret näyttelijät eivät kuole sairaudesta eikä ijästä; he lakkaavat olemasta kun heille ei enää taputeta käsiä. Kysymyksessä olevan laulajan yllätti todellinen epätoivo, kun hän näki yleisön välinpitämättömyyden. Hän laihtui, tuli vihaiseksi ja ilkeäksi. Turhaan puhui hän itsellensä järkeä, turhaan näki hän parantumattoman pahuutensa ja sanoi itsellensä ennenkuin astui näyttämölle:

"Onhan hän kuitenkin minun vaimoni — ja minä rakastan häntä!"

Mutta tämä totinen tunne vaipui pian teatteritaidokkuuden sokkeloihin. Hän rakasti häntä naisena, mutta inhosi häntä laulajattarena. Vaimo huomasi sen kyllä ja huolehti miehensä surullista taipumusta, niinkuin hoidetaan sairasta. Alussa oli hän ajatellut vähentää menestystään, säästää itseänsä, eikä laskea ääntänsä kaikessa voimassansa kaikumaan. Mutta hänen, enemmän kuin miehensäkään aikomus, ei voinut kestää teatterivalaistuksen edessä. Oli kuin hän ei olisi saanut valtaa kykynsä ylitse, se oli suurempi kuin hän tahtoi. Ja nyt nöyrtyi hän, teki itsensä pieneksi hänen edessänsä. Hän halusi neuvoja mieheltänsä — oliko hän hänen mielestänsä ollut hyvä? Käsittikö hän osan samalla tavalla…?

Mies ei luonnollisesti koskaan ollut tyytyväinen. Lystikkäällä naamalla ja teeskennellyn ystävällisellä äänellä, jota näyttelijät aina käyttävät keskenään, sanoi hän niinä iltoina kun hän oli parhaiten onnistunut:

"Kaikkea sinä saat nähdä, pikku ystäväni. Tänä iltana et ollut kerrassaan mitään! Nykyään et ollenkaan edisty."

Tahi tahtoi hän estää häntä laulamasta: "Ole varovainen — sinä tuhlaat voimiasi. Sinä esiinnyt liian usein. Sinun varmasti pitäisi ottaa muutamaksi ajaksi vapautta."

Vieläpä teki hän typeriä syytöksiä. Hänen äänensä oli käheä, ei ollut oikein kunnossansa. Tahi pani toimeen oikean riidan kulissien takana: "Sinä tulit duetossa sisään liian aikaiseen, viimeisessä osassa sinä tärvelit minulta koko vaikutuksen. Sillä tavalla häiritsit minun osani."

Tuo soaistu tuskin tiesi, että hän itse juuri häiritsi hänen näyttelemistänsä, hän kiirehti sanottavaansa estääksensä vaimollensa taputtamasta ja haluten voittaa yleisön takaisin puolellensa asetti hän itsensä aina parhaalle paikalle näyttämöllä ja antoi vaimonsa laulaa toisella sijalla. Mutta hän ei valittanut, siksi rakasti hän miestänsä liian paljo. Voitto tekee meidät vaatimattomiksi ja varjosta, minne hän koetti vetäytyä kätköön, pakoitti menestys hänet joka ilta riemuiten astumaan esille. Teatterilaisten keskuudessa oli heti huomattu tuo omituinen mustasukkaisuuden laji ja toverit pitivät hauskaa siitä. Ylistyssanoja käyttäen julistivat hänen kykynsä vaimonsa kykyä suuremmaksi. Näytettiin hänelle selontekoja eilispäivän näytännöstä, missä arvostelija neljän pitkän, rouvalle omistetun palstan jälkeen: lahjoitti muutamia rivejä miehen unhoitetulle kyvylle. Luettuansa eräänä päivänä yhden noita artikkeleja, tuli hän sanomalehti kädessä mielettömänä vaimonsa pukuhuoneeseen ja sanoi vihasta kalpeana: "Tuon miehen täytyy aivan yksinkertaisesti olla sinun rakastajasi!" Oli jo mennyt niin pitkälle, että hän syyti tuollaisia loukkauksia.

Tuo naisraukka, joka oli niin pidetty ja kadehdittu ja jonka nimi luettiin harvennetuin kirjaimin kaikkialla Pariisissa, vieläpä käytettiin ilmoituksissa ja puodinikkunoissa yleisön houkuttimena, sokerileipurien ja hajuvesikauppiaiden etiketeissä — tuo nainen eli nyt surullisinta elämää alituisissa nöyryytyksissä. Hän ei uskaltanut enää katsoa sanomalehtiin pelosta, että häntä siinä mainittaisiin; hän itki niille kukille, jotka hänelle ojennettiin, kuin olisi tahtonut kuolla jonnekin pukuhuoneen nurkkaan, ettei veisi kotiinsa mukanaan katkeria muistoja voitoistansa. Hän tahtoi jättää teatterin, mutta hänen miehensä vastusti sitä: "Silloin sanottaisiin, että minä olen pakoittanut sinut lopettamaan."

Ja tuo kauhea kidutus jatkui heidän keskensä.

Eräänä ensi-iltana seisoi laulajatar valmiina astuaksensa näyttämölle. Silloin kuiskasi joku hänelle: "Olkaa varoillanne… Teitä vastaan vehkeillään katsomossa."

Hän nauroi. Kavaluutta häntä kohtaan? Herranen aika — miksi? Hänellä ei ollut ainoatakaan vihollista, eli ulkopuolella kaiken vehkeilyn. Mutta se oli yhtäkaikki totta. Keskellä kappaletta suuressa duetossa miehensä kanssa, kun hänen mainio äänensä otti korkeimman säveleen, joka oli tässä yhteydessä ja lopetti sitte siten, jota musiikkikielellä sanotaan juoksutukseksi varmasti ja kirkkaasti kuin helmet kaulanauhassa, keskeytettiin hänet vihellyksillä. Yleisö oli yhtä liikutettu ja hämmästynyt kuin hän itse. He istuivat hämillään ja henkeään pidättäen rintakehässään samoin kuin laulajatar sitä askeloa, jota hän ei saanut laulaa. Äkisti lensi mieletön ja kauhea ajatus hänen aivojensa lävitse. Mies oli yksin näyttämöllä hänen vastassaan. Hän tarkasteli häntä kääntymättä ja näki vahingonilon välähdykset hymyilevän hänen silmissään. Tuo olentoparka ymmärsi. Nyyhkytykset olivat hänet tukehuttaa. Hän ei voinut muuta tehdä kun purskahtaa itkuun ja kyyneleiden sumentamana kadota kulissien sokkeloihin…

Miehensä oli antanut hänet viheltää ulos!