VI.
Väärinkäsitys. Vaimon ajatuksia.
Mikä hänellä oikeastaan on? Mitä hän tahtoo? Minä en häntä ymmärrä. Olenhan tehnyt kaikki, mitä olen voinut, hänen onneksensa Laupias taivas! En tahdo väittää, etten yhtä hyvin olisi voinut mennä naimisiin lakimiehen tahi jonkun muun suositussa asemassa ja vakinaisessa toimessa olevan miehen kanssa, kuin kirjailijan — mutta suoraan sanoen semmoisena kuin hän oli miellytti hän minua. Väliin hän tosin näytti minusta pintapuoliselta ja kevytmieliseltä, mutta aina hän oli kohtelias, ylevä ja rakastettava. Sitä paitsi oli hänellä pieni yksityinen omaisuus ja minä ajattelin, että ollessamme naimisissa ei hänen runotaitonsa tarvitse estää häntä hankkimasta vakinaista tointa, josta olisi varmat tulot.
Siihen aikaan tahdoin myöskin joka tapauksessa miellyttää häntä ja olla hänelle hyvä. Kun hän tuli maalle meidän luoksemme s.o. tätini ja minun luokseni, voi hän tuskin kylliksi ylistää ja ihailla sitä järjestystä ja aistia, millä meidän pieni kotimme oli sisustettu. "Se on kerrassaan hurmaavaa", selitti hän lakkaamatta. Ja sitte nauroi hän ja antoi minulle runoteoksistansa kaikkia mahdollisia nimiä ja joukottain niistä romaaneista, joita hän oli lukenut. Tunnustan, että olin siitä hyvilläni. Tietysti olisin toivonut itselleni vakavamman ja säännöllisemmän miehen, mutta luonteemme erilaisuudet voisivat kyllä helposti tasoittua kunhan olemme tulleet Pariisiin ja saaneet oman kotimme — niin uskoin silloin.
Ah, laupias luoja, kuinka minä petyin! Olin aina unelmoinut kaunista, ystävällistä ja hauskaa kotia ja nyt minun täytyi sijoittua asuntoon, joka oli täyteen ahdettu vanhoja, aikoja sitte muodista tulleita huonekaluja. Puuosat niissä oli turmellut tomu ja verhot olivat vanhat, haalistuneet ja kuluneet. Minne katseeni käänsin, kohtasi sama näky. Mutta oikean loistoesineen, salin kaappikellon, jonka olin saanut myötäjäisiksi tädiltäni, antoi hän asettaa ullakolle ja koulutoverieni kalliskehyksiset muotokuvat jonnekin toiseen paikkaan. Hän väitti niiden olevan inhoittavia, voimatta tuoda esiin ainoatakaan syytä arvosteluunsa. Ja miltä näytti hänen työhuoneensa! Siellä oli verhot, jotka olivat tupakansavusta melkein mustuneet; kuvapatsaita, joita häpesin katsoa; rikki lyötyjä maljoja, joita ei voinut mihinkään käyttää; kynttilänjalkoja täynnä naarmuja; vaaseja, joita ei voinut mihinkään asettaa, rikkinäisiä kuppeja j.n.e.
Polysander puisen pianoni sijaan hankki hän inhoittavan vanhan laatikon, joka aikoja sitten oli kadottanut kaiken kiiltonsa ja maalinsa. Ainoastaan puolet koskettimia antoivat jonkunlaisen ohuen ja kiusallisen äänen! Niin, silloin jo sanoin itsekseni: "Kaikissa tapauksissa on taiteilija suurimmaksi osaksi narri. Hän pitää arvossa kaikkea mahdollista romua ja katsoo pikkumaiseksi kaikkea loistavaa."
Ja kun hänen ystäviänsä tuli hänen luoksensa — kaikellaisia ihmisiä, joille hänen huoneensa oli avoinna — mitä sainkaan silloin nähdä! Joukon pitkätukkaisia ja suuripartaisia, huonosti kammatuita ja huolimattomasti puettuja miehiä, jotka eivät ollenkaan häikäilleet polttaa minun läsnäollessani tahi asettuessaan näkökannalle, joka oli aivan riidassa minun katsantokantani kanssa. Ja mitä sananparsia ja puhetapoja nuo ihmiset laskivat huuliltansa! Ei koskaan mitään yksinkertaista ja luonnollista. Vieläpä sivuuttivat he sopivaisuuden yksinkertaisimmat vaatimuksetkin. Heitä voi käskeä parikymmentä kertaa peräkkäin päivälliselle ilman että heillä oli ajatustakaan pyytää meitä vuorostaan takaisin. Ei kukaan heistä lähettänyt uudenvuoden päivänä korttiakaan minulle ja vielä vähemmän namusia, joka muuten on tapana. Muutamat näistä herroista olivat naimisissa ja rouvat seurasivat mukana — niin, näki, että se oli suloista! Jokapäiväisessä elämässä käyttivät he niin loistavia ja huomiota herättäviä pukukoristeita, etten koskaan olisi tahtonut niitä kantaa. Heidän vaatteensa olivat valmistetut mauttomasti ja vastoin kaikkea muotia. Ja kuinka kärkkäitä he olivat näyttämään kaikkea mitä omistivat — koristeitansa, viistäviä pukujansa ja vielä enemmän kykyjänsä ja valmisteitansa. Muutamat heistä lauloivat — tehden liikkeitä ja ilmeitä kuten teatterilaulajattaret, toiset soittivat pianoa kuten opiston professorit ja yhdessä puhuivat kaikkea mahdollista aivan kuin miehet. Nyt tahdon koko maailmalta kysyä: Onko se soveliasta? Saako hyvin kasvatettu nainen naimisiin jouduttuansa ylipäänsä ajatella muuta kuin kotoisia asioita? Tätä ainakin koetin saada mieheni käsittämään, joka tahtoi olla tyytymätön sen vuoksi, että kerrassaan laiminlöin musiikin. Musiikkia, sitä vielä! Voihan se olla hyvin hyvä nuorille tytöille, mutta totisesti tuntisin itseni hyvin naurettavaksi, jos joka päivä istuisin pianon ääressä.
Oo, minä tiedän aivan hyvin — hänen suuri vihansa minua kohtaan tulee siitä, kun tahdoin koettaa vieroittaa häntä sellaisesta seurasta. "Sinä karkoitat kaikki ystävämme luotamme!" sanoi hän usein nuhdellen. Se oli todellakin tarkoitukseni, en sitä kielläkään. Tuossa ympäristössä olisi mieheni ajan pitkään tullut täydellisesti hullunkuriseksi. Monta kertaa, kun hänen ystävänsä olivat poistuneet, voi hän tuntikaudet kävellä edestakaisin huoneessansa mumisten lakkaamatta puoliääneen itseksensä. Sillä silloin runoili hän! Eikö se ollut eriskummallista ja rauhatonta? Minusta teki se hänet aivan patahulluksi!
Ja mitä kaikkea olen saanut kärsiä hänen oikuistansa, hänen äkillisistä päähänpistoistansa! joskus hyökkäsi hän aamusilla huoneeseeni. "Pian, kiirehdi! Missä sinun hattusi ja takkisi on? Me matkustamme maalle!" Ei auttanut muuta kun jättää mitä käsillä sattui olemaan, heitettiin talous ja otettiin vaunut, ajettiin rautatiellä ja hukattiin rahaa täysin käsin. Ja kuitenkin ahkeroin minä aina olemaan taloudellinen ja säästäväinen. Viidentoista tuhannen vuotuisilla koroilla ei Pariisissa kovin ylellisesti eletä ja onhan myöskin velvollisuus säilyttää omaisuus pienentymättömänä lapsillensa. Aluksi nauroi hän minun vastaväitteilleni ja koetti myöskin saada minua nauramaan — mutta kun hän näki minun pitävän lujasti kiinni omasta katsantokannastani, kirosi hän vaatimattomuuttani ja taloudellisuuttani. Laupias taivas! Teinkö todellakin virheen kun vastustin teatterissa, iltamissa ja konserteissa käyntiä, missä hän välttämättömästi tahtoi tavata vanhoja tuttaviansa — noita tyhjiä ajankuluttajia!
Erään kerran luulin todellakin keksineeni keinon saadakseni hänet oikein järkeväksi. Olin onnellisesti vapauttanut hänet niin kutsutuista ystävistänsä ja tovereistansa ja koetin hankkia itsellemme seurapiiriksi järkeviä, kykeneviä ja säännöllisiä ihmisiä, joiden tuttavuus voisi olla hänelle hyödyksi. Mutta onko nähty moista miestä — armollisella herralla oli ikävä heidän seurassaan. Ja hänellä oli ikävä aamusta iltaan. Silloin aloin laittaa pikkukutsuja teelle ja pelaamaan whistiä. Olisi pitänyt nähdä kuinka hän silloin käyttäytyi ja millä mielellä hän oli!
Ja kun me olimme yksin, oli se yhtä kurjaa, vaikka minä todellakin ahkeroin olla hänelle niin huomaavainen kuin mahdollista. Sanoin hänelle esimerkiksi: "Lue minulle jotain, mitä olet kirjoittanut!" Ja hän luki koko joukon värssyjä ja pitkiä lausejaksoja. En todellakaan ymmärtänyt hölynpölyä koko hänen ajatustavastansa, mutta joka tapauksessa teeskentelin olevani aivan tavattomasti huvitettu siitä ja kun me puhuimme hänen runoistansa, tein aivan viattomia huomautuksia kiihoittaakseni häntä. Hän nimittäin oli työskennellyt vuosikauden päivät ja yöt ja lopuksi saanut valmiiksi pienen vihkosen runoja, minkä ensimäinen painos oli hädin tuskin tullut myydyksi. Ja siksi sanoin: "No, mutta näethän nyt kuitenkin…" ja koetin vakuuttaa että hän omistaisi jonkun toisen muodon kirjalliselle toiminnallensa, missä hän tulisi huomatuksi ja saisi hyvän maksun. Mutta silloin tuli hän niin pois suunniltansa etten koskaan ennen ollut moista nähnyt ja vihansa jälkeen kovin masentuneeksi ja silloin tiesin itseni siihen syypääksi ja tunsin itseni hyvin onnettomaksi. Kysyin kaikilta ystävättäriltäni miten minun pitäisi menetellä ja he vastasivat: "Etkö huomaa, rakas ystävä, että ikävyys on syynä kaikkeen? Teitä molempia vaivaa huono tuuli, joka on seuraus toimettomuudesta. Jos hänellä olisi enemmän tekemistä, loppuisi ikävä mieli kohta."
Sen perästä ei minulla ollut ollenkaan rauhaa. Minä ponnistin kaikki voimani hankkiakseni hänelle vakinaisen paikan. Koetin liikuttaa taivasta ja maata; tein luoja ties kuinka monta käyntiä kenraalisihteerien ja osastonpäällikköjen rouvien luona, tunkeusin ministerien työhuoneisiin, mutta luonnollisesti ilman, että miehelläni oli pienintäkään aavistusta hommastani. Olin ajatellut hänen iloista hämmästystänsä parhaaksi palkinnoksi vaivoistani. Sanoin itsekseni: "Tällä kertaa ainakin olen toiminut hänen mieliksensä." Vihdoinkin — vihdoinkin tuli se suuri päivä, kun hän sai nimityksensä viidellä sinetillä suljetussa kirjeessä. Puolipyörryksissä ilosta asetin kirjeen mieheni työpöydälle. Sillä mitä kaikkea seuraisi tätä nimitystä? Hyvin palkittu paikka, kotirauha, uusi työhalu ja sisällinen rauhallisuus.
Niin, mitä sanoi hän? Kyllä näin: "Tätä en anna sinulle koskaan anteeksi." Hän repi ministerin kirjeen tuhansiksi kappaleiksi, hyökkäsi ulos lyöden oven jälkeensä kiinni.
Oh, noita taiteilijoita! Noita surkuteltavia olento-raukkoja, joilla on niin kovin nurinkurinen elämänkäsitys! Mitä tehdâ sellaisilla ihmisillä? Tahdoin puhua hänen kanssansa, tehdä kaikki jälleen hyväksi. Mutta se ei mitään hyödyttänyt. Sanottiinhan minulle usein ennen: "Hän on hyvin narrimainen!" Herrajumala — mitä minun pitäisi tehdä saadakseni keskustella hänen kanssansa? Tuskinhan puhumme me samaa kieltä! Hän ei ymmärtäisi rukouksiani yhtä vähän kun minä ymmärrän häntä.
Nyt olemme kumpikin tulleet onnellisesti siihen pisteeseen, että molemmin puolin vältämme toisiamme. Hänen silmänsä puhuvat selvästä vastenmielisyydestä minua kohtaan — ja yhtäkaikki säilytän minä rakkautta häneen.
Se on todellakin tuskallista!