VII.
Väärinkäsitys. Miehen ajatuksia.
Olen ajatellut kaikkea, harkinnut kaikkea. Olin kerran vannonut, etten ottaisi vaimokseni pariisittaria, sillä he ovat kauhistukseni. En tahtonut rikasta vaimoa siksi, että sellaista; seuraa määräämätön paljous vaatimuksia ja liiallinen ylellisyys kotiin. Pelkäsin myöskin vaimoa, jolla on liian suuri sukulaisjoukko — sillä sellaisia seuraa koko jono rakastettavia ja suosittavia, jotka voivat tehdä kerrassaan voimattomaksi ja painaa maahan.
Valittuni oli sellainen, jota aina olen toivonut. Sanoin nimittäin aina itsekseni: "Hänen on minua kiittäminen kaikesta! Mikä ilo, mikä tyydytys seuraisi siitä, että kehittäisi kokematonta sielua, kasvattaisi sen kauniiksi ja jaloksi kaikelle ja valaisi joitakin omia ajatuksiansa ja tunteitansa tuohon puhtaaseeni sieluun — siirtää tuohon luonteeseen uusi elämä."
Sillä itse asiassa näytti hän minusta kauniilta kuvalta, suurine totisine, rauhallisesti katselevine silmineen. Hänellä oli säännöllinen kaunispiirteinen kreikkalainen profiili, jonka ylitse nuoruuden sulous levittihe sekä kaunis hipiä ja soma tukka. Kuinka kaunis oli hänen hiukan maalaisesti murtava puhetapansa — kun hänen puhuessansa suljin silmäni, luulin olevani siinä ympäristössä, jossa olin kasvanut. Hänen äänensä oli minusta ikäänkuin kaiku tästä kauvan sitten kuluneesta hiljaisesta ja rauhallisesta ajasta. Ja nyt täytyy myöntää, että tämä murre on ajanoloon tullut minulle sietämättömäksi! Mutta silloin olin minä, kuten sanotaan, suloisten mielikuvitusten vanki. Minä rakastin, olin onnellinen ja vakuutin itselleni tulevani vielä onnellisemmaksi. Työhaluisena ja luottamusta täynnä olin heti naimiseni jälkeen alkanut kirjoittaa uutta runoteosta ja iltasin luin hänelle kaikki ne säkeet, jotka päivän kuluessa olin kirjoittanut. Minä toivoin hänen vähitellen rupeavan elämään minun tavallani ja minun työssäni. Ensimäisillä kerroilla sanoi hän: "Onhan se oikein sievää!" ja minä pidin tästä arvostelusta koska näin kuin hänessä olisi joku rahtunen kehittymätöntä ja viatonta taipumusta ajattelemiseen. Minä toivoin vielä hänen ajan oloon oppivan ymmärtämään minua täydellisesti.
Tuo onneton olento! Kuinka petyinkään hänen suhteensa! Mitä kaikkea minun on ollut tarvis kärsiä ja kestää! Kun olin lukenut hänelle säkeitäni, koetin selittää hänelle niiden tarkoitusta. Kuinka minä ikävöin nähdäkseni hänen silmistänsä ymmärryksen kimallusta — kuinka usein uskoin, että nyt — nyt täytyy sen tulla kuin äkillisen valon välähdyksen. Johdin hänen ajatuksiansa oikeaan suuntaan, sivuuttain kaikki sivuseikat ja esitin ainoastaan sen, jonka katsoin erittäin onnistuneeksi — ja minä toivoin, ah, kuinka lämpimästi minä toivoin voivani hänet muodostaa hengessä ja totuudessa todelliseksi puolisokseni — kirjailijan puolisoksi. Mutta sen ei pitänyt onnistua. Hän ei minua ymmärtänyt. Kuinka paljo luinkaan hänelle suurten runoilijain teoksia, kuinka paljo ahkeroin tehdäkseni hänelle selväksi, että he koskettivat sielun syvimpiä ja voimakkaampia kieliä ja näppäilivät niistä hienoimpia ja suloisimpia säveleitä — kaikki oli turhaa! Ihanimmatkaan lemmen laulun säkeet eivät kyenneet liikuttamaan hänen tasaista velttoa ja kylmää rauhaansa. Muistanpa kun kerran luin "Lokakuun yötä", keskeytti hän minut äkisti kysyäkseen, kuten hän sanoi, hyvin tärkeätä ja vakavata asiata. Koetin hänelle selittää, ettei koko maailmassa ole mitään vakavampaa ja tärkeämpää kuin runous — että se käsitti koko maailmankaikkeuden ja että se lahjoittaa elämälle ominaisen loiston, valon ja arvon. Ooh, mikä puoleksi halveksiva, puoleksi epäuskoinen hymy leikki tällä hetkellä hänen huulillansa! Hän näytti siltä - kuin olisi kuunnellut lapsen tahi hullun jokellusta.
Kuinka paljon olenkaan nähnyt vaivaa, kuinka paljo hukannut kärsivällisyyttä koettaessani saada häntä toiseen vireeseen! Lopuksi täytyi minun puhua hänen järjellensä, hänen terveelle ymmärryksellensä — se on aina se, johon kylmät ihmiset luottavat.
Runotaide ei ollut ainoa mihin hän ei omannut mielenkiintoa ja ymmärrystä. Ennen naimistamme olin uskonut hänen olevan tavattoman musikaalisen. Ne kappaleet, jotka hän soitti ja jotka opettajansa oli häneen päntännyt, esitti hän hyvällä käsityksellä. Mutta niin pian kun hän joutui naimisiin, antoi hän pianon seista koskemattomana eikä tahtonut koskaan soittaa. Voiko ajatella jotakin nolempata kuin nähdä nuoren rouvan lyövän laimin sitä,, minkä hän on nuorena tyttönä harjoittanut! Päättävä sana on sanottu, osa on näytelty loppuun — nyt voi esittäjä heittää naamion pois ja riisua vaivaavan pukunsa. Kaikki entinen rakastettavuus, ystävällisyys, erilaiset ilmenevät kyvyt ja valmistukset — kaikki oli lyöty ainoastaan rahaksi, maksuksi päästä naimisiin ja hyvään hoitoon. Hänessä tuli mielenmuutos esille hämmästyttävän nopeasti. Minulla aina oli alussa toivoa, että kauneusaisti, jota en koskaan jättäisi hänen omaan hoitoonsa, pitäisi herätä itsestään meidän suloisessa ja ihailtavassa Pariisissamme, missä luontaisen sirouden kohtasi joka askeleella ja melkein tyrkyttäytyi hänelle. Mitäpä tarttuisi naiseen, joka ei voi ottaa kirjaa tai katsella jotain taulua haukottelematta ja vihastumatta — joka ei tahdo kuulla eikä nähdä, vaan sulkee aistinsa kaikilta vaikutuksilta? Kaikkein suurin vaiva oli minulle saada hänet luopumaan aikeistansa muuttaa koko minun elintapani hänen sääntöjensä ja säästäväisyytensä mukaisiksi. Sillä hän oli taloudellinen, niin äärettömän taloudellinen! Nainen yhtä mieltä Proudhonin periaatteiden kanssa — ei enempää eikä vähempää! Olisinhan minä voinut elää vähemmällä — sitä täytyy monen taiteilijan kaiken suhteen — mutta minua ei ollenkaan miellyttänyt pakoittaa itseäni tarpeettomiin kieltäymyksiin.
Vähitellen, hiljaa, erityisesti huomaamatta, voi hän kaikki ystäväni vieroittaa pois kodistamme. Kukaan meistä ei nimittäin alistunut mihinkään pakkoon hänen läsnäollessaan. Me puhuimme kuten ennenkin taiteellisista töistä ja suunnitelmista, me annoimme vauhtia hullunkurisille päähänpistoillemme, yksi teki naurettavaksi toisen sanat, me nauroimme, me teimme pilaa ja pidimme hauskaa, mutta hän istui siinä ymmärtämättä ja ylipäänsä näkyi puuttuvan käsitystä pilasta ja ivasta. Kaiken mitä hän kuuli ja näki meidän seurassamme, täytyi niinmuodoin sen vuoksi saattaa hänet hölmistyneeksi ja neuvottomaksi. Tavallisesti istui hän jossain salin nurkassa kuunnellen meidän sananvaihtoamme avaamatta itse suutaan ja se oli varmasti silloin kun hän teki suunnitelmiaan päästä erilleen noista rauhanhäiritsijöistä. Myöskin silloin kuin omasta puolestani otin tuttavia vastaan kaikkein ystävällisimmästi, tuntui yhtäkaikki siltä kuin epämiellyttävä ja kylmä veto alituisesti vallitsisi huoneessamme, joka kuvaannollisella tavalla selvästi osoitti, että eteisen ovi on avoinna ja kernaasti voi mennä tiehensä milloin tahansa.
Kuten sanottu, olivat minun ystäväni ajan ollen tulleet onnellisesti karkoitetuksi kodistamme ja nyt piti se vaimoni korvata. Minua vedettiin ikäviin kutsuihin sellaisten ihmisten sekaan, joilla ei ollut pienintäkään taiteellista aistia, runollista arvostelukykyä — siksi että se ei tuota mitään. Luonnollisesti oli olemassa runoilijoita, jotka tekivät tästä säännöstä poikkeuksen: päivän kirjailijoita, tilapäärunoilijoita ja tusinaromaanin kirjoittajia. "Heitä voi pitää arvossa! Sillä he ansaitsevat rahaa kahmalokaupalla."
"Ansaita rahaa!" Se oli noiden epämiellyttävien ja proosallisten ihmisten a ja o ja vaimoni teki minulle sen surun, että yhtyi samaan kööriin. Paitsi maalaistottumuksia, pikkumaista ja kokoonkuristunutta katsantokantaa, asusti hänessä myöskin itaruuden paha henki.
Viisitoistatuhatta vuotuisia korkoja! Voihan ajatella, että sillä jo voi tulla hyvin toimeen tarvitsematta huolehtia huomisesta päivästä. Mutta ei tietysti! Lakkaamatta täytyi minun kuulla hänen valitusvirsiänsä säästäväisyydestä, kieltäytymisistä, muutettavasta elintavasta ja hyväpalkkaisista paikoista. Luonnollisesti kadotin minä tästä höpötyksestä sekä halun että kyvyn työskennellä. Sitten kävi hän väliin kirjoituspöytäni ääressä ja selaili teeskentelemättömällä halveksimisella minun alotettuja käsikirjoituksiani.
"Vai niin", sanoi hän sellaisissa tilaisuuksissa, "tuonko vaan olet saanut aikaan." Ja sitten laski hän tunnit, minuutit ja sekunnit, jotka olin hukannut "mitättömiin sepustuksiin".
Niin, totisesti — jos olisin kuunnellut häntä; ja tehnyt hänen tahtonsa mukaan, niin varmaan olisin kadottanut suurella vaivalla saamani kunnian olla todellinen runoilija. Silloin olisin alentunut itseni ja ahkeroimiseni arvottomaksi tekeleeksi.
Kun nyt ajattelen, että alussa omistin kaikki tunteeni ja ajatukseni tuolle naiselle, että valveilla ja maatessani ajattelin ainoastaan häntä ja kun muistan, että hän kiusaa ja vaivaa minua ainoastaan sen tähden, etten ansaitse kylliksi rahaa hänelle — hän on sitä ajatellut siitä asti kun menimme naimisiin — niin häpeän sekä itseni että hänen puolestansa.
Minä en ansaitse kylliksi rahaa hänelle. Sen hän antaa myötäänsä minun tietää. Minä luen sen hänen nuhtelevista silmistänsä, kuulen sen hänen ihailustansa, kun hän puhuu "aikakauttansa ymmärtävistä" tusinakirjailijoista — näen siinä rakastettavassa toimenpiteessä, johon hän on ryhtynyt minun selkäni takana hankkiakseen minulle paikan ministeristössä.
Luonnollisesti en ottanut sitä vastaan. Ikävätä ja autiota on sekä ulkona että sisälläni. Niin pitkälle on hän päässyt ijankaikkisilla pistopuheillansa ja käännytyspuuhillansa. Nyt voi hän puhua tuntikausia saamatta suutani hymyn vivahdukseenkaan. Ajatukseni ovat kaukana hänestä ja pelkään etteivät ne koskaan hänen luoksensa palaja.
Onhan se oikein suloinen asiain tila! Me olemme mies ja vaimo, me olemme tuomitut elämään yhdessä ja yhtäkaikki käännämme aina toisillemme selkämme kotonamme. Samalla kertaa olemme liiaksi väsyneitä ja liian vihaisia voidaksemme kerrankaan ottaa päättävän askeleen toistamme kohti. Ja niin jatkuu se koko elämämme ajan.
Se on hirveätä!