VIII.
Tahallinen pahoinpitely.
MR. Petitbryn Asianajotoimisto.
Rouva Nina de B.
Moulins'issa.
Teidän tätinne toivon mukaan olen koettanut syventyä käsillä olevaan asiaan. Olen ottanut tosiasiat yhden toisensa perästä ja ottanut valituksenne huolellisimmasti tarkastettavaksi. No niin, omantuntoni nimessä, minusta ei näytä, että hedelmä vielä olisi kylliksi kypsä, tahi selvemmin sanoen, teillä on todelliset ja vakavat syyt jättää vuode- ja asuntoero hakemus. Me emme saa unohtaa, että Ranskan laki on hyvin ankara valtikas, jolla ei ole mitään osanottoa tahi hellyyttä käsittelyssään. Se tuntee ainoastaan tosiasiat, vakavat, räikeät tosiasiat, ja onnettomuudeksi on juuri tämä totuus, joka meiltä puuttuu. Minä tietysti tulin hyvin liikutetuksi kun luin selonteon teidän avioliittonne ensimäisestä vuodesta, joka on ollut teille niin tuskallinen. Te olette hyvin kalliisti saanut maksaa naimisenne kuuluisan kirjailijan kanssa, yksi noita miehiä, jotka kunnia ja imartelu kehittää ihmeellisen itsekkäiksi ja joiden pitäisi elää naimatonna, etteivät musertaisi noita heikkoja ja helliä olentoja, jotka koettavat kiinnittää itseänsä heihin. Ah, rouva, kuinka monta onnetonta vaimoa enkö ole — sitte kun aloitin urani lakimiehenä — nähnyt samassa surullisessa asemassa kuin teidät! Nuo taiteilijat, jotka elävät yleisöstä ja yksinomaan yleisön vuoksi, mikä käy kotielämän hauskuuden kustannuksella. Väsymys menestymisen jälkeen ja huonotuuli vastoinkäymisten kohdatessa. Elämä ilman järjestystä ja täsmällisyyttä, ilman kompassia ja peräsintä, kaikkea vanhaa musertavat aatteet, perhe-elämän ja sen ilojen halveksiminen, aivojen ärsyttäminen liiallisesta tupakan poltosta ja väkijuomien käyttämisestä, puhumattakaan muusta — katsokaa, mitä kaikkea tietää tuo taiteilijain ilmakehä, josta tätinne tahtoo teidät vapauttaa. Mutta minä toistan vielä kerran: samalla kun hyvin ymmärrän tätinne rauhattomuuden, jopa omantunnon tuskansa siitä, että hän on hyväksynyt sellaisen naimisen, voin vakuuttaa etteivät olosuhteet ole vielä kypsyneet siihen mitä te haluatte.
Olen kuitenkin jo aloittanut konseptin siihen valituskirjelmään, missä teidän parhaimmat syytöksenne ovat ryhmitetyt ja tarkasti valaistut. Kirjelmän pääosasto on esitetty seuraavalla tavalla:
1. Miehen töykeys vaimon sukulaisia kohtaan. Kieltäytyy vastaanottamasta tätiäni Moulins'ista, joka on kasvattanut ja hoitanut meitä. Haukkumanimet "kyttyräselkäinen noita", "dromedaari" y.m. on hän antanut tälle arvoisalle vanhalle naiselle, jonka selkä on hiukan koukistunut. Laittanut pilapuheita, ivarunoja, irvikuvia lyijykynällä ja musteella samasta henkilöstä ja hänen ruumiinasennostaan.
2. Epäkohtelias. Kieltäytyy vastaanottamasta vaimonsa ystävättäriä, tekemästä häävierailuja, lähettämästä kortteja, olemasta kutsuissa j.n.e.
3. Tuhlaaja. Lainaa rahoja ilman takuita ja velkakirjaa kaikellaisille epäiltäville ja hunningolle joutuneille henkilöille. Aina katettu pöytä, koti muuttunut hotelliksi. Alituisia lisämenoja kuvapatsaisiin, hautamerkkeihin, köyhien ammattiveljien töihin. Taiteellisen ja kirjallisen aikakauskirjan perustaminen!!!
4. Karkeus vaimoa kohtaan. Että hän on sanonut kuuluvalla äänellä: "Sellainen hanhi!"
5. Törkeä ja väkivaltainen esiintyminen. Miehen ylenmääräinen kiivaus.' Pois suunniltaan vähimmästäkin syystä. Paha särkemään porsliiniastioita ja huonekaluja. Huuto ja melu, loukkaava sanontatapa.
Kaikki tämä on, kuten näette, rouva, hyvin tärkeäarvoista, mutta ei kylliksi aiheellista valitukseksi. Me kaipaamme kysymystä käsintarttumisesta. Oo, jospa meillä olisi yksi ainoa sellainen tosi-asia, jonka muutamat olisivat silmin nähneet, olisi asiamme mainiosti. Mutta vaikka nyt olette laittanut viisikymmentä teidän ja miehenne välistä loukkausta, on meidän mahdoton toivoa saada siitä sen laatuista yhteenvetoa. Minä sanon tarkoituksella "toivoa", sillä asiain nykyisellä kannalla ollen, olisi sellainen kiirehtiminen miehenne puolelta parasta, mitä teille voi tapahtua.
Odottaen määräyksiänne, on minulla kunnia piirtää teidän nöyrä ja kunnioittava palvelijanne
Petitbry.
P. S. Vaaditaan luonnollisesti tahallinen pahoinpitely todistajain läsnäollessa.
Asianajaja M. Petitbry
Pariisissa.
Onko, herrani, todellakin mahdollista, että on tultu siihen? Onko teidän laistanne niin täydellisesti poistettu vanha ranskalainen ritarillisuus? Vaikka useimmasti tarvitaan ainoastaan väärinkäsitys eroittamaan ainaiseksi kaksi sydäntä, vaativat tuomioistuimet käsikähmäistä pahoinpitelyä sänky- ja asuntoeron aiheeksi. Eikö se ole arvotonta, väärää, raakamaista, taivaaseen huutavaa? Ajatella, että minun pieni rakastettu raukkani, saadaksensa takaisin vapautensa, tarvitseisi ojentaa kaulansa pyövelille, jättäytyä alttiiksi mies-petonsa koko raivolle, yllyttää hänet ehkä vielä… Mutta sama se, päätöksemme on luja. Siihen vaaditaan pahoinpitely. Hyvä, se kyllä tulee tapahtumaan. Aamulla jo kääntyy Nina takaisin Pariisiin. Kuinka hänet otetaan vastaan? Kuinka hän tulee siellä käyttäytymään? En voi sitä ajatella tuntematta väristystä. Käteni vapisivat ja silmäni täyttyivät kyyneleillä. O, monsieur Petitbry… ooh!!!
Ninan onneton täti.
Marestang Asianajaja.
Kirjailija M. Henri de B.
Pariisissa.
Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Rauhoittukaa! Minä kiellän teitä matkustamasta Moulins'iin, te ette saa seurata pakolaista. On järkevämpää ja varmempaa odottaa häntä kotona oman lieden ääressä. Mitähän on koko tuo tapaus? Te kieltäydyitte ottamasta vastaan tuota ilkeätä vanhaa tätiä; teidän vaimonne on matkustanut hänen luokseen. Teidän olisi pitänyt olla valmistautunut siihen. Niin nuoren rouvan sydämessä on sukulaisrakkaus hyvin voimakas. Te olette tahtonut mennä kiireellisesti matkaan. Ajatelkaa, että tuo täti on hänet kasvattanut, ettei hänellä ole muita sukulaisia. Hänellä on miehensä, ymmärrättehän. Mutta, rakas ystäväni, näin meidän kesken sanoen, voimmehan tunnustaa toisillemme: aviomies ei aina ole niin rakastettava. Minä tunnen ainakin yhden, joka hyvästä sydämestään huolimatta on äärettömään hermostunut ja kiivas! Myönnän, että työllä ja kirjallisella harkitsemisella voi siinä olla määrätty osansa. Mutta kaikissa tapauksissa on totta, että lintua on säikytetty ja se on kääntynyt entiseen häkkiinsä. Älkää olko peloissanne; hän ei viihdy siellä kauvan. Jos en pety, niin tuo vasta leivottu pariisitar pian väsyy vanhanaikaiseen ympäristöönsä ja pian kaipaa runoilijansa toimintaa ja hälinätä. Ennen kaikkea, olkaa aivan hiljaa!
Vanha ystävänne
Marestang.
Paras Marestangini!
Samaan aikaan kirjeenne kanssa sain Moulinsista sähkösanoman, jossa ilmoitetaan, että Nina tulee takaisin. Oh, kuinka oikein te ennustitte! Hän tulee kotiin tänä iltana, yksin kuten matkustikin ja ilman, että olen tehnyt vähintäkään häntä lepyttääkseni. Nyt vaan pitää valmistaa hänelle rauhallinen ja hyvä olo, ettei hän enää joudu kiusaukseen matkustaa. Olen näinä kahdeksana päivänä, jolloin olen ollut eroitettuna, koonnut hellyyttä ja kärsivällisyyttä varastoon. On ainoastaan yksi kohta, missä olen taipumaton: en tahdo koskaan kodissamme nähdä tuota epämiellyttävää dromedaaria, tuota sinisukkaa vuodelta 1820, joka on antanut sisarentyttärensä minulle yksinomaan siinä toivossa, että vähäinen maineeni olisi hänelle hyödyksi. Voitteko ajatella, rakas Marestangini, että heti naimisemme jälkeen tuo ilkeä akanrähjä aina on asettunut vaimoni ja minun välillemme, aina tulla kyttyröittänyt mukaan, kun olemme tahtoneet' huvitella — kutsuihin, teatteriin, taulunäyttelyihin, seuraelämään, maalle, sanalla sanoen; kaikkialle. Ihmetyttääkö siis teitä, jos minulla on ollut vähän kiire lähettää hänet takaisin Moulinsiin, omaan hyvään kaupunkiinsa? Niin,' ystäväni, ei kukaan voi aavistaa kuinka paljo pahaa sellainen epäilevä vanha, elämää tuntematon laho voi saada aikaan vasta perustetussa kodissa. Se, josta tässä on kysymys, on ahtanut vaimoni pikku päähän koko joukon karsaita, vanhettuneita, eriskummallisia mielipiteitä — rococo-tunteellisuutta paimenromaanien ajoilta. Hänelle olin ainoastaan; runoilija, sellainen runoilija, joita nähdään vanhoissa nimikorteissa, laakeriseppeleissä, lyyra lonkalla, hiukset kaikkien taivaan tuulten heiluteltavana ja runoilija-takki samettikauluksineen. Ja tuollaiselle miehelle oli hän luvannut sisarentyttärensä ja voittehan hyvin ymmärtää, että Nina raukkani täytyi tuntea itsensä odotuksissaan pettyneeksi. Muuten ymmärrän, että olen käyttäytynyt pölkkymäisesti tuota rakasta lasta kohtaan. Se on, kuten sanotaan, minä olen tahtonut käydä tietäni kiirehtien, minä olen peloittanut häntä. Hänen hiukan ahdashenkinen ja vinoon viety kasvatuksensa — kiitos luostarin ja tädin tunteellisten houreiden — pitää minun hiljaa ja huomaamatta tehdä toiseksi ja maalaistottumukset kyllä hijoutuvat ajanollen. No, voihan tuon kaiken vielä tehdä hyväksi kun hän tulee takaisin. Niin, rakas ystäväni, hän tulee takaisin! Tänä iltana menen ja kohtaan hänet asemalla ja me käännymme kotiin käsikädessä, sovitettuna ja onnellisena!
Henri de B.
Nina de B. tädillensä Moulins'issa.
Hän odotti minua asemahuoneella hymyillen ja avonaisin sylin, niinkuin olisin tullut kotiin ihan tavalliselta matkalta. Voithan ymmärtää että minä otin sen vastaan kylmimmällä naamalla. Tuskin olimme tulleet kotiin kun jo sulkeuduin huoneeseeni, söin päivälliseni yksin, teeskennellen olevani väsynyt. Ja niin suljin minä oven sekä lukolla että salpaimella. Hän yritti luokseni ja sanoi hyvää yötä avaimen reijästä, mennen matkoihinsa varpaisillaan, ilman vihaa ja itsepäisyyttä ja se minua kovin kummastutti. Tänään aamupäivällä kävin M. Petitbryn luona, joka antoi minulle perinpohjaisia toimintaohjeita kuinka minun pitää käyttäytyä — kellonlyönti, paikka, todistajat — ooh, rakas täti, jos tietäisit kuinka minua peloittaa yhä enemmän, kun se hetki lähestyy! Hänen vihansa on niin kauhea — jopa silloinkin kun hän on kiltti kuten eilen, säteilevät hänen silmänsä. Hyvä, minä tulen voimakkaaksi kun ajattelen sinua, rakas täti.
Muuten on se, kuten M. Petitbry sanoo, ainoastaan epämiellyttävä silmänräpäys, joka pian menee ohi. Sitte tulemme me molemmat — sinä ja minä — jälleen aloittamaan entistä rauhallista ja onnellista elämäämme.
Nina de B.
Sama samalle.
Rakas täti, kirjoitan sinulle sängyssäni sen hämmästyttävän tyhjiin menneen, kauhean kohtauksen perästä. Kuka olisi uskonut asian saavan sellaisen käänteen? Olin ottanut huomioon kaikki varokeinot. Olin ilmoittanut Marthalle ja hänen siskollensa. Heidän piti tulla kello yksi, jonka hetken olin valinnut sitä suurta kohtausta varten kun juuri olemme nousseet pöydästä ja palvelijat korjaavat pois tähteitä mieheni kirjoitushuoneen edessä sijaitsevassa ruokasalissa. Aamulla jo olivat patterini valmiina — yksi tunti sormiharjoituksia pianolla, sitten "Luostarin kellot" ja kaikkia muita kappaleita, joita hän inhosi. Se ei estänyt häntä työskentelemästä, eikä vähintäänkään suututtanut häntä. Sama kärsivällisyys aamiaispöydässä. Ruoka oli huonoa, pelkkiä jäännöksiä ja sokeria ruuassa, jota hän ei voi suvaita. Ja sinun olisi pitänyt nähdä minun toalettiani! Siivekäs viiden vuoden vanha leninki, pieni musta silkkinen esiliina, kähertämätön otsatukka. Katsoin häneen — etsin hänen silmistään vihastumisen merkkejä, esimerkiksi hyvin tunnettuja suoria poimuja kulmakarvojen välissä, jotka hän aina tapaa saada pienimmästäkin kiusasta. Mutta ei, ei mitään. Näytti melkein siltä kun mieheni olisi pilattu. Hän sanoi rauhallisesti vähän surunvoittoisella äänellä: "Sinä olet muuttanut kampaustasi?"
Minä tuskin vastasin, sillä minä en tahtonut käydä liian hätäisesti asiaan ennenkuin todistajat olivat tulleet ja sitäpaitsi tunsin itseni, kummallista kyliä, rauhattomaksi ja vapisin jo edeltäpäin siitä kohtauksesta, jonka aijoin panna toimeen. Lopuksi, annettuani muutamia tavallista vihaisempia vastauksia, nousi hän pöydästä ja meni huoneeseensa. Aivan vavisten seurasin minä häntä. Kuulin ystävieni asettuvan pikkusaliin ja Pierr'in tulevan ja menevän, asettelevan laseja ja hopeoita. Hetki oli tullut. Minun täytyi johtaa hänet tahalliseen pahoinpitelyyn ja se onnistuisi minulle hyvin helposti kaiken sen jälkeen, mitä aamulla olin tehnyt häntä ärsyttääkseni.
Kun menin hänen kirjoitushuoneeseensa, olin otaksuttavasti, hyvin kalpea. Tunsin olevani leijonan luolassa. Ajattelin: "Jospa hän tappaa minut!" Mutta hän ei näyttänyt niinkään vaaralliselta loikoessaan siinä sohvalla sikari suussaan.
"Häiritsenkö sinua?" kysyin kaikkein ivallisimmalla äänelläni.
"Et! Näethän etten työskentele", vastasi hän rauhallisesti.
Minä jatkoin ilkeästi: "Sehän onkin harvoin kun sitä teet!"
Hän vastasi aina hyvin hiljaa: "Sinä erehdyt, ystäväni. Minä päinvastoin työskentelen hyvin paljo. Meidän ammattimme on niitä, joissa työskennellään työkappaleen olematta aina kädessä."
Minä: "No, mitä sitte todellakin teet? Aah, varmaankin — minä tiedän — runonäytelmääsi, sitä jota olet jo jauhanut kahden vuoden ajan! Olihan se hyvä, että vaimollasi oli rahoja — nyt voit laiskotella niin paljo! kun tahdot."
Uskoin hänen hyökkäävän ylös. Ei, ei ollenkaan. Hän tuli ja tarttui
aivan hiljaa käsiini.
"Vai niin, se on ennallaan? Pitääkö meidän yhä elää sotajalalla? Miksi
olet tullut takaisin?"
Tunnustan, että tulin hänen hellästä ja surullisesta äänestänsä hieman liikutetuksi, mutta silloin ajattelin sinua, täti raukka, sinun ohjeitasi, kaikkia hänen hairahduksiansa ja se antoi minulle kuntoa. Minä mietin mitä katkerinta ja enimmän pistävää voisin hänelle sanoa — niin, mitä tiesin? Sanoin olevani epätoivoinen siitä kun olin mennyt kirjailijan kanssa naimisiin, että kaikki ihmiset Moulinsissa surkuttelevat minua, että kaikki minun ystävättäreni olivat menneet naimisiin virkamiesten kanssa, säännöllisiä, vaikutusvoimaisia hyvässä asemassa olevia miehiä — ja hän sitävastoin — jospa hän edes ansaitseisi rahaa! Mutta ei, hän tekee työtä kunnian vuoksi!
Moulinsissa ei kukaan ollut kuullut puhuttavan hänestä, Pariisissa vihellettiin ulos hänen kappaleensa. Hänen kirjojaan ei myydä j.n.e. Minä tulin ihan pois suunniltani keksimistäni ilkeyksistä. Hän katsoi minuun kylmän vihaisesti vastaamatta. Luonnollisesti sai tämä kylmyys minut vielä enemmän suunniltani. Minä olin niin lämmennyt etten enää tuntenut omaa ääntänikään, joka oli kohonnut kaikuvimpaan diskanttiin ja viimeiset sanat minä kiljuin hänelle — en nyt enää muista mitä se oli, jotain pahaa ja hurjan ilkeätä — turtuneissa korvakalvoissani suhisi. Nyt olin varma, että M. Petitbry tulisi saamaan "tahallisen pahoinpitelynsä". — Kalpeana, yhteenpuristetuin hampain oli Henry ottanut pari askelta minua kohti: "Madame!"
Mutta äkisti sammui hänen vihansa, hänen kasvonsa tulivat jälleen liikkumattoman jäykiksi ja hän katseli minua suurimmalla halveksimisella, hävyttömän rauhallisella naamalla — ooh, silloin oli minun kärsivällisyyteni lopussa! Minä kohotin käteni ja annoin hänelle — läiskis! — valtavimman korvapuustin mitä elämässäni olen jakanut. Läiskäyksestä avattiin salin ovi ja minun todistajani näyttäytyivät, juhlallisina ja inhosta läähättäen.
"Se on kunnotonta, herra!"
"Niin, eikö totta?" sanoi tuo miesraukka ja näytti tulipunaista
poskeaan.
Voit ajatella, että minä olin hämmentynyt. Onneksi päätin minä pyörtyä
ja itkeä pois kaikki kyyneleeni, joka olikin suuri helpoitus.
Nyt on Henri minun luonani, hoitelee minua kaikella tavalla ja on
todellakin hyvin kiltti minua kohtaan. Mitä minun pitää tehdä?
Sellainen nolaus! Ja miten M. Pititbry tulee suuttumaan?
Nina de B.