IX.
Bohème.
Luulenpa, ettei koko Pariisissa ole yhtään ainoata kotia, jossa vietettäisiin niin vilkasta ja iloista elämää, kun kuvanveistäjä Simois'en luona. Siinä eletään aivan yhtämittaista huvielämää. Tulipa sinne mihin aikaan päivästä tahansa, kuulee aina laulua, naurua ja pianon soittoa kitaran säestämänä, jos mahdollisesti, myöskin triangeli mukana. Kun tuli kuvaamoon, täytyi olla varoillaan, ettei sattunut yhteen jonkun valssia tanssivan parin kanssa tahi sotkeutunut katrillin vuoroihin, ja jos ei mikään tanssi ollut käynnissä, näki kaikissa tapauksissa sen yhteydessä olevia puuhia — kaikilla tahoilla oli harsoja ja muuta rojua, puolivalmiita kuvanveistoksia oli käytetty vaatenauloiksi, kuvat ja patsaat olivat koristetut tekokukilla ja kirjavilla silkkinauhoilla, kosteiden kipsikuvien päällä riippui kasa naisten vaatteita.
Talossa oli nimittäin neljä täysikasvuista tytärtä — kuudentoista ja kahdenkymmenenneljän välillä — kaikki hyvin kauniita, mutta myöskin ujostelemattomia ja huolettomia ja kun nämä tytöt lentävät ympäriinsä, niin että heidän nauhoilla koristetut hiuksensa, jotka olivat hyvin huonosti kiinnitetyt muutamilla hiusneuloilla, putoavana ja heiluvana selällä, eipä tahtoisi uskoa, että Simoisella on ainoastaan neljä tytärtä, vaan kahdeksan, kuusitoista — niin, kolmekymmentäkaksi. He ovat alituisessa liikkeessä, puhuvat kovaäänisesti ja nauravat vielä kovemmasti, heillä on perinnäisiä poikamaisia tottumuksia, joita saa nähdä ainoastaan taiteilijaperheissä. Kaikki heidän liikkeensä ilmaisevat heidän kotinsa olevan kuvaamossa ja ymmärsivät kuin parhain oppilas tahi juoksupoika toimittaa velkojia tiehensä; ja antaa tavaran hankkijia nenälle, jos he sattuvat saamaan päähänpiston tuoda lasku ajattomalla ajalla.
Oikeastaan ovatkin ne neljä tyttöstä, jotka hallitsevat taloa. Isä on työssään aamusta varhain; hän veistää, muovailee melkein mitään nauttimatta, sillä onnettomuudeksi ei hänellä ole mitään omaisuutta. Kun hän vasta valmistausi taiteilijauralle, oli hän suuresti kunnianhimoinen ja ahkeroitsi tulla taiteessansa täydelliseksi. Ja osittain onnistuivat asiat. Se joka näki hänellä jotain näyttelyssä, toivoi hänestä suurta tulevaisuudessa. Mutta hänen perheensä kasvoi vähitellen ja voidaksensa ravita ja vaatettaa heidät sekä tyydyttää heidän muut tarpeensa, täytyi hänen lopulta työskennellä aivan suoraan käsityömäisesti. Mitä rouva Simoiseen tulee, oli hänen ainoa askareensa joutilaana vetelehtäminen. Naimisiin menonsa aikana oli hän ollut hyvin kaunis ja kun miehensä oli hänet kuljettanut taiteilijapiireihin, missä hän tuli hyvin suosituksi ja puoleensa vetäväksi, teki hän sen jalon päätöksen, että ensin olla nuori kaunis rouva ja sitten tulla vanhemmaksi kauniiksi rouvaksi, mutta ei mitään enempää. Hän väitti olevansa kreolilaista sukuperää — mutta yhtäkaikki on minulle vakuutettu, etteivät hänen vanhempansa olleet käyneet Courbevoiea ulompana — ja sitten tapansa mukaan loikoi hän kaiket päivät aamusta iltaan jossakin niissä riippumatoissa, joita oli asetettu oviaukkoihin. Siinä hän loikoi ja löyhytteli viuhkallansa, piti ruokalepojaan ja katseli syvällä halveksumisella alas maallisen olemassaolon kaikkia aineellisia pyrintöjä. Hän oli niin monta kertaa ollut modellina miehellänsä Hebenä ja Dianana, että hän kuvitteli koko elämänsä viettävänsä puolikuu otsalla ja kaari kädessä ja kun hän jätti nämä jumalattarien arvomerkit, uskoi hän olevansa vapaa kaikesta työstä ja velvollisuuksista. Näin ollen vallitsi luonnollisesti kodissa kauhein epäjärjestys. Esineitä, joita melkein joka minuutti tarvittiin, täytyi tuntikausia etsiä.
"Oletko nähnyt sormustintani? Marthe, Eva, Geneviève, Madeleine — eikö teistä kukaan ole nähnyt sormustintani?"
Kaikissa pöydän- ja piironginlaatikoissa vallitsi sanomattomassa sekasorrossa kirjoja, ihojauhoja, nappeja, nauhoja, lusikoita, viuhkoja y.m. joilla oli kaikki täytetty, mutta siellä ei ollut mitään käyttökelpoista, mitään johonkin kuuluvaa. Se oli pelkkää tarpeetonta, kelvotonta, epätäydellistä, rikkinäistä tahi sekasotkuista rojua. Ja itse huonekalusto! Se oli todellakin jotain ainoata laatuaan. Se oli aina sellaista kuin ihmisillä, jotka usein muuttavat asuntoa ja eivät viitsi kaikkea ottaa kunnollisesti esille. Itsessään kauniit huoneet tekivät sen vaikutuksen, että niistä tulisi hyvinkin miellyttävä asunto, jos ne kerran asetettaisiin kuntoon. Sillä kaikki nyt oli väärillä paikoillaan, viskattu mihin sattui, niinkuin taloon tulisi tanssiaiset samana iltana. Kukaan siinä kodissa ei nähnyt vähintäkään vaivaa järjestääksensä mitään, paitsi mitä onnistuttiin saamaan tuolettiesineitä, joita tarvittiin kävelyillä esiintymiseen säteilevinä lentotähtinä kaduilla, ja sillä tavalla tahdottiin näyttää elettävän loisteliasta ja valoisaa elämää — ja silloin kunnia oli pelastettu. Tuo leirimäinen elämä kotona ei ollenkaan ujostuttanut sen jäseniä. Mutta koko pettävä todellisuus tirkisti vastaan, kun asunnon avonaisesta ovesta näki neljä alastonta seinää ja aivan kalustamattomat huoneet ja muuten täyteen ahdettuna mahdollisia ja mahdottomia tavaroita. Sillä tavalla elettiin bohème-elämää — elämää, jossa on pelkkiä yllätyksiä ja tilapäisyyksiä.
Samalla hetkellä kun piti istua pöytään, huomattiin, ettei ollutkaan mitään kotona mitä tarvittiin ja siksi täytyi lähteä hankkimaan. Näin ollen riensivät hetket uskomattoman nopeasti, ne menivät tietään niinkuin tuulen siivellä ja olihan siitä myöskin pieni hyötynsä. Jos syötiin myöhään aamiaista, ei tarvinnut huolehtia päivällisestä, vaan lykätä se illalliseksi tanssiaisissa ja niitähän oli melkein joka ilta. Usein laittoivat neidit Simoise iltamia omassa asunnossansa ja silloin juotiin teetä harvinaisista ja erilaisista astioista — pikareista, pienistä laseista, japanilaisista maljakoista — melkein kaikissa lohkeimia laidoissa sekä pitkiä halkeamia, joka oli luonnollinen seuraus epäjärjestyksestä ja alituisesta muuttelemisesta. Se täydellinen rauha, jota äiti ja tyttäret osoittavat alituisessa puutteessa ja kaivaten välttämättömiäkin, oli todellakin ihailtavaa. Mutta herra luoja — onhan tässä maailmassa muutakin ajattelemista kun talous! Yhden piti laittaa kampauksensa schweitsiiäiseen tapaan, toinen laittoi itsensä englantilaiseksi babyksi ja mamma Simoise katseli kaikkea tätä riippumatossaan autuaissa muinaisen kauneutensa muistoissa. Ja ukko Simoise — niin, hän oli aina onnellinen ja ihastunut. Kun hän vaan kuuli tyttäriensä nauravan ja ilakoivan ympärillänsä, kärsi hän mielellään kaiken kuorman ja vaivan, jonka elämä oli hänelle määrännyt. Hänelle suunnattiin kaikki arvottomatkin asiat, semmoisetkin kun: "Nyt tarvitsen minä uuden hatun, isä!" tahi: "Nyt olen aivan pakoitettu saamaan uuden leningin, isä!"
Talvi oli erittäin vaikea hänelle. Olihan niin paljo velvollisuuksia, saatiin niin monta kutsua — ja siksi täytyi työskennellä yhä innokkaammin, sai nousta aamulla pari tuntia aikaisemmin, ja mennä työhönsä. Atelieri on ainoa huone, jota lämmitetään ja sinne luonnollisesti kokoontuu koko perhe. Nuoret naiset leikkaavat ja ompelevat itse leninkinsä ja kiikkumaton nuora antaa kuulua naukuvan äänensä sen säännöllisesti keinuessa ja ukko Simoise seisoo korotuksellansa elämän edestä tulisesti ahertaen.
Oletteko koskaan tavannut noita naisia seuraelämässä? He herättävät aina huomiota tullessansa tanssisaliin. Ovathan molemmat vanhimmat jo nähneet monta tanssikautta, mutta ovat aina niin somia ja koristettuja, niin hyvin puettuja, että kernaasti heidät tanssiin pyytää. He saavat yhtä suuren ihailun kuin heidän nuoremmat sisarensa — niin, melkein yhtä suuren, kuin heidän äitinsä muinaisina päivinänsä. He osaavat kantaa pukunsa ja koristeensa niin kauniisti ja suurella suloudella, heidän vallattomuutensa on niin ihastuttava, naurunsa niin sointuva ja kirkas, aivan kuin huonosti kasvatettujen lasten, he hoitavat viuhkojansa aito espanjalaisen tapaan — mutta siitä huolimatta eivät he ole tulleet naimisiin. Ei kukaan heidän ihailijansa ole mennyt pitemmälle sitten kun on läheltä nähnyt heidän omituisen kotielämänsä — monenmoiset menot, viiruiset lautaset, rikkinäiset tapeetit, huonosti ripustetut antiikkiset kattolamput, alituisesti juoksevat velkojat, nuorten naisten huolimattoman pukeutumisen kotonansa — kaikki tämä on ajanut heidät pakoon heidän parhaimmissa aikeissansa. Ja mitä siitä on tosiaankin sanottava? Eihän iki maailmassa voi olla hauska aina hankkia kiikkumattoja rouvalle, joka aina heiluu ilmassa kuin lintu.
Pelkään Simoisen tyttöjen jäävän naimatta. Erään kerran kuitenkin tarjoutui erittäin loistava tilaisuus naimiskauppaan — se oli kommunismin päivinä. Simoisen perhe oli paennut erääseen pikkukaupunkiin Normandiassa, jonka asukkaiden selvästi täytyi olla erittäin riidanhaluisia, koska siellä oli kuulumaton määrä lakimiehiä, notarioita ja asianajajia. Tuskin oli perhe sinne saapunut kun Simoisea alettiin kysellä töihin. Hänen maineensa kunnollisena kuvanveistäjänä hankki hänelle kohta sitä, mitä hän etsi, sillä viranomaiset antoivat hänelle toimeksi laittaa muistomerkki, joka pystytettäisiin julkiselle paikalle kaupungissa. Simoise hankki itsellensä kuvaamon, rouvan kiikkumatto ripustettiin erääseen sen nurkkaan ja nuoret naiset laittoivat pikkujuhlia. Ne tekivät kaupungissa erinomaisen menestyksen. Täällä voivat heidän kotinsa puutteet mennä ja kelvata luonnollisena seurauksena maanpaosta, eikä kukaan sen vuoksi tehnyt mitään muistutuksia heidän omituisista kotioloistansa. Nauroivathan nuo kauniit ja somat naiset itse kaikkein makeimmasti heidän puutteellisuuksillensa. Kiireellisessä paossa ei ollut voinut ottaa mitään mukaansa ja sotatilassa olevasta Pariisista ei voinut mitään saada — tämä antoi heille vain uutta viehätystä. Ehdottomasti täytyi muistuttaa kauniita mustalaistyttöjä, joiden täytyy kammata ihanat hivuksensa jossakin ladossa ja sammuttaa janonsa lähteen partaalla. Vähemmän runollisten mielestä muistuttivat he hiljaisessa paossa olevia Coblenzissa-naisia, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinetten hoviin ja jotka olivat paenneet niin päätäpahkaa, etteivät ennättäneet ottaa ihojauhoa y.m. tuolettitarpeita tahi kamarineitiä mukaansa, vaan nyt täytyi oppia itse itseänsä palvelemaan, mutta yhtäkaikki aina säilyttivät hienot, kiihoittavat ja irstaat tapansa ja olentonsa, jotka olivat vallinneet Ranskan hovissa.
Jokaisena iltana täytti Simoisen atelierin joukko loistavia ja hurmaavia ihailijoita. Vuokraamansa pianon mukaan tanssi koko seurue polkkaa, valssia ja schottista — siihen aikaan tanssittiin vielä schottista Normandiassa.
"Tästä varmaan lopuksi tulee häät", sanoi ukko Simoise itseksensä. Ja silloin olisi varma, jos onnellisesti pääsisi ensimäisestä, niin toiset seuraisivat perässä. Mutta onnettomuudeksi ei päästy ensimäisestäkään, vaikka se jo oli vähällä tapahtua. Hurjin tanssija koko notaario-, asianajaja- ja heidän apulaisjoukossansa oli nimittäin eräs leskimies, eräs notaario, joka hyvin silmiinpistävällä tavalla hakkaili vanhinta neiti Simoisea. Perheessä nimitettiin häntä "ensimäiseksi tanssivaksi notaarioksi" — tarkoittaen erästä henkilöä Molièrin baletissa. Kun näki kuinka tuo aina iloinen ja innokas tanssija kääntelihe ja vääntelihe, täytyi myöntää, että Simoisella oli syytä häneen asettaa suuria toiveita. Mutta kerta kaikkiaan, notariot ja liikemiehet eivät tanssi kuten muut ihmiset. Kun sanottu kavaljeeri keinuttelihe valssissa ja ajatteli jotenkin näin: "Simoisen perhe on tosiaankin ihastuttava… tralala… lalala… mutta heidän pitäisi pian panna minut takavarikkoon… lala… Kaikissa tapauksissa en ryhdy mihinkään päätökseen ennenkun Pariisin piiritystila on lopussa… tralala… silloin voin hankkia itselleni lähempiä tietoja… lalala…" Niin ajatteli "ensimäinen tanssiva notaario" ja kun Pariisi pääsi vapaaksi piirityksestään, hankki hän todellakin lähempiä tietoja Simoise'n perheestä — ja kosiskeleminen keskeytyi siihen.
Yhtä vähän oli tullut mitään toistenkaan lupaavista kihlauksen viitteistä. Mutta mikään ei tähän asti ole voinut tukahuttaa korkeaäänistä rattoisuutta tässä omituisessa kodissa. Päinvastoin — mitä lupaavimmat näköalat haihtuivat olemattomiin, sitä vilkkaammaksi se vaan kävi. Seuraavana talvena täytyi Simoise'n perheen muuttaa kolme kertaa ja erään kerran pantattiin huonekalusto — mutta siitä huolimatta laittoivat he vielä kahdet naamiotanssiaiset.