X.

Katkelma erään naisen kirjeestä | ystävättärellensä.

(Löydetty rue Notre-Dame de Chams'elta.)

»— — — mitä kaikkea se minulle maksoi, miten paljo olenkaan nähnyt vaivaa päästäkseni taiteilijan vaimoksi! Mutta nuoret tytöt nyt kerran saavat niin paljo tyhmyyksiä päähänsä. Ah, rakas ystävä, jospa tämän kaiken olisin ennen tiennyt! Ajattele itseäsi minun asemassani. Minä tutkiskelin taiteilijain osoitteita näyttelyjen luetteloista ja huomasin niiden melkein kaikkien asuvan kaukaisilla, hiljaisilla kaduilla laitakaupungilla. Kuvittelin itselleni kuinka hiljaista ja rauhallista siellä täytyy olla. Jokainen on vetäytynyt itseensä, ei ajattele muuta kuin työtänsä, ja perhettänsä — ja kun tunnen itseni ja tiedän, että minulla on hirveä taipumus mustasukkaisuuteen, sanoin itsekseni: Juuri sellaisen miehen minä tahtoisin. Hän olisi aina luonani, meidän ei tarvitseisi erota koko päiväksi. Hän tekisi työtä maalaten tahi veistäen, minä istuisin vieressä ja lukisin. Me viettäisimme päivämme yhdessä kuvaamossa. Suloinen ajatus!

Mutta kuinka minä kokemattomuudessani petyin. Minulla ei ollut aavistustakaan kuinka taidemaailmassa menetellään, kuinka kummalliset tavat kuvaamossa vallitsevat ja mitä siellä täytyy sietää. Kun minä ennen maailmassa katselin antiikkisia jumalattaria, jotka suurimmalta osaltaan aina ovat kauhean alasti, ei koskaan juolahtanut mieleeni, että löytyisi naisia, että löytyisi tyttöjä — että löytyisi ketään, jotka — niin, ja että lopuksi minun itsenikin pitäisi — —

Rakas ystäväni, usko vakuutustani, että jos minulla olisi ollut pieninkin aavistus siitä, en iki maailmassa olisi mennyt naimisiin kuvanveistäjän kanssa! En, totisesti en. Sinun nimittäin täytyy tietää, koko minun perheeni oli tätä naimista vastaan, vaikka minun mieheni omistaa omaisuuden, on kuvanveistäjänä hyvin suuri maine ja on rakennuttanut viehättävän, pienen huvilan meille molemmille. Se olin minä — minä yksin, joka halusin tätä yhdistystä. Hän oli komea, huomaavainen ja edistyvä. Minusta kyllä hän silloin tällöin tunkeusi liian paljo minun pukemisasioihini, esim. kampaukseen: "Teidän ei pitäisi asettaa hivuksianne niin, vaan näin". Ja minun herra sulhastani miellytti usein kiinnittää kukka kiharoihini — ja minun täytyy todellakin myöntää, että hän teki sen enemmän maukkaasti kuin meidän kähertäjättäremme ja muotineitomme. Onhan sellaiset ominaisuudet miehellä jotain omituista? Vai kuinka? Minun olisi pitänyt epäillä! Ja nyt pitää sinun saada kuulla enemmän.

Tulimme takaisin häämatkaltamme. Kun minä järjestelin parhaalla tavallani itseäni varten ihastuttavaa, valiokauniisti kalustettua yksityiskamariani — sinä tunnet sen soman huoneen ja tiedät kuinka hauska se on — oli mieheni jälleen alkanut askarrella työnsä kanssa ja meni päivisin kuvaamoonsa, joka sijaitsee toisella suunnalla kaupungissa. Kun hän iltaisin tuli kotiin, kertoi hän iloisella mielellä teoksestansa, jonka hän seuraavalla kerralla tulisi panemaan näytteille: "Kylvystä nouseva roomalaisnainen". Hän sanoi minulle erikoisesti tahtovansa saada esille marmoriin sen keveän väristyksen, joka kulkee ruumiin lävitse kun on tullut ilmaan, erikoista huolta tulisi hän asettamaan sen manttelin hienoihin laskoksiin, joka putoaa kylpevän olkapäiltä enemmän noin — en muista enää yksityiskohtia. Minä uskon sinulle erään asian: kun hän puhui ja haaveksi työstään, en häntä täydellisesti ymmärtänyt, mutta minä yhtäkaikki vastasin aina varovasti ja luottaen: "Siitä täytyy tulla jotain aivan hurmaavata!" ja minä näin jo hengessä kävelijöitten näyttelyn parkettilattialla ihailevan mieheni teosta. Kuinka upealta tulisi tuo valkoinen marmorikuva näyttämään viheriää taustaa vastaan — ja olin jo kuulevinani ympärilläni puoliäänisiä kuiskauksia: "Se on taiteilijan kaunis rouva…"

Eräänä päivänä tulin uteliaaksi näkemään kuinka pitkälle jo on todellakin tultu jalon roomattaren kanssa ja minä sain sen mielijohteen, että hämmästyttää miestäni hänen kuvaamossansa, missä en koskaan ennen ollut käynyt. Se oli ensimäisiä kävelyjä mitä tein omin neuvoineni — ja minä laitoin itseni niin kauniiksi kuin mahdollista tätä merkillistä tapausta varten.

No, minä tulin tienoille ja paikalle ja löysin avoimen suuren puistoon vievän käytävän, missä kuvaamo sijaitsi. Kaikissa tapauksissa oli minulla oikeus käydä sisälle — ja niin minä menin — mutta ajatteles harmiani, kun näin mieheni seisovan muurarin pusero yllään! Hiukset riippuivat hajallansa otsalla, kädet olivat tahratut savella, kipsillä — ja hänen edessänsä seisoi nainen! Niin, ajatteles, rakas ystäväni — suurikasvuinen naishenkilö seisoi hänen edessänsä eräällä astinlaudalla! Ja miltä hän näytti! Tuskin puoliksi vaatetettu! Ja siinä hän seisoi rauhallisena ikäänkuin se olisi ollut täydellisesti sopivaa ja luonnollista. Hänen vaatteensa, jotka näkyivät viistäneen katuliassa, hänen vinokantaiset kenkänsä ja hänen hattunsa siihen harsittuine kukkineen, olivat yhteen heitettynä eräälle hänen vieressänsä olevalle tuolille. Kaiken tämän käsitin yhdellä silmänheitolla, ja sen voit uskoa, että siitä sain kylläkseni. Etienne koetti pidättää minua ja tahtoi jotain sanoa, mutta minä peräännyin kauhistuneena takaisin hänen likaisten sormiensa tieltä, juoksin tielle ja kiiruhdin niin pian kuin voin kotiin äitini luokse, jonne tulin melkein puolikuolleena.

Voit käsittää tuloani ja kuinka minut otettiin vastaan.

"Jumalan tähden, rakas lapseni, mikä sinulla on? Mitä se on?"

Minä kerroin äidille, mitä olin nähnyt kuvaamossa — kuinka kurja ihminen oli siellä seissut ja millaisessa puvussa. Ja niin purskahdin minä itkuun, kiihkeimpään itkuun. Äitini oli luonnollisesti myöskin hyvin liikutettu, mutta hän koetti lohduttaa minua ja sanoi, että todennäköisesti se oli ollut modelli, jonka olin nähnyt.

"Mitä? Ooh, mutta onhan se kerrassaan inhoittavaa! Miksi ei kukaan puhunut siitä ennen kuin menin naimisiin!"

Samassa silmänräpäyksessä tuli Etienne. Hän oli hämmästynyt ja pois suunniltansa ja alkoi pitkässä puheessa minulle selittää, että modellit myöskin ovat naisia niinkuin muutkin ja että kuvanveistäjät eivät voi olla ilman näitä naisia. Mutta nyt osui hän harhaan. Minä en antanut petkuttaa enkä houkutella itseäni, vaan sanoin kerta kaikkiaan, etten millään ehdolla tahdo miestä, joka päivät on sellaisen naisen kanssa kahden kesken.

"Se voidaan kyllä sovitella, rakas vävypoikani", arveli äiti, joka tahtoi, että kaikki tulisi hyväksi jälleen. "Voithan aivan hyvin taipua vaimosi toivon mukaan. Etkö voi hankkia itsellesi pahvista tahi puista modellia."

"Se on kerrassaan mahdotonta, kallis anoppiseni."

Minun herra mieheni pureksi viiksiänsä. Sitä tekee hän aina kun on hyvin vihainen.

"Mutta voihan se kaikissa tapauksissa käydä, rakas ystäväni. Onhan muotilaisilla pää pahvista ja vahasta, jolla he koettelevat uusia hattujaan, ovatko ne pukevia. Ja kun se käy pään kera, niin miksi se ei voisi myöskin käydä…"

Mutta se näytti siltä kun se ei voisikaan käydä, koskapa Etienne koetti koko joukolla teknillisiä sanoja ja yksityiskohtaisilla selityksillä meitä siitä vakuuttaa. Hän näytti todellakin olevan hyvin onneton, sen näin kun kyyneleet lopultakin lakkasivat vuotamasta. Minun suruni oli tehnyt hänet hyvin alakuloiseksi. Pitkän ja vähän ylentävän taistelun perästä tultiin siihen päätökseen, että hänen modellinsa — kun se nyt kerran oli hänelle niin välttämätöntä — ainoastaan minun läsnäolossani saisi olla hänen luonansa. Hänen kuvaamonsa vieressä oli pieni mukava sokkelo, mistä minä voin nähdä, olematta itse näkyvissä. Sinusta luonnollisesti näyttää kauhealta tällä tavoin kätkeä mustasukkaisuutta ja ilmoittaa sitä. Mutta usko minua, rakas ystävä, sellaista täytyy ensin kokea voidaksensa tuomita ja arvostella sitä.

Päivä sen jälkeen piti modellin tulla jälleen. Minä kokosin kaiken rohkeuteni ja menin kuuntelupaikalle, kun ensin olin mieheltäni vaatinut pyhän lupauksen, että hän silmänräpäyksessä tulisi luokseni heti kohta kun olin liikauttanut pientä soittokelloani.

Tuskin olin ennättänyt asettua vartiopaikalleni, kun tuo inhoittava modelli saapui. Hän oli puettuna inhoittavimmasti ja mauttomimmasti, ilman turnyyriä — minun täytyi heti kysyä itseltäni suoraan, kuinka on mahdollista olla mustasukkainen tuollaiselle rääsyiselle olennolle — nainen likaisessa kauluksessa ja kalvokkaissa, käärittynä vanhaan kuluneeseen! viheriään vaippaan, jonka hetulat suurimmaksi osaksi ovat poissa. Mutta kun näin kuinka häpeämättömästi tuo nainen heitti pois vaipan ja leningin — riisuutui julkeasti keskellä kuvaamoa, aivan kun se niin pitäisi olla — niin, tiedätkös, silloin tuskin tiesin mitä tehdä. Tunsin tulisimman vihan kuohuvan rinnassani ja minä painoin kelloa — Etienne tuli. Joka jäseneni vapisi, en voinut saada sanaa huuliltani. Ensin laski hän pilaa minun kiihoittuneesta tilastani, mutta sitte koetti hän minua hyvillä sanoilla rauhoittaa ja kääntyi lopulta jälleen työhönsä. Nyt oli nainen siellä jo paikallansa. Hän seisoi siellä puoliksi puettuna, kuten päivää ennen ja hänen pitkät hivuksensa putosivat mahtavina aaltoina alas selälle — hän ei näyttänyt ollenkaan niin kauhealta kuin ennen, vaan muistutti kokonansa kuvapatsasta, vaikka hänen kasvonsa olivat hyvin tavalliset ja niissä oli väsynyt ja laimea ilme.

Kuuluvasti sykki sydämeni, mutta minä en virkkanut mitään. Äkisti kuulin mieheni huudahtavan: "Se ei kelpaa! Tuo vasen sääri — teidän täytyy ojentaa se vähän enemmän eteenpäin". Modelli ei ymmärtänyt häntä heti aivan selvästi, sillä mieheni meni eteen hänen luokseen — mutta ei, ei! Sitä en voinut sietää, se meni yli voimieni! Minä soitin, mutta hän ei vain kuullut minua; soitin ja soitin taas — soitin niin vimmatusti kuin olisin tahtonut herättää kuolleetkin. Lopuksi tuli hän ryppyisin otsin — nähtävästi vihaisena siitä, että hän oli tullut häirityksi työssänsä.

"Mutta Armande, minä pyydän — koeta nyt olla hieman järkevä."

Minä uin kyynelissä. Laskin pääni hänen olallensa ja sanoin nyyhkien: "Se on liian paljo! Minä en voi!" Silloin sanomatta sanaa vastaukseksi meni hän nähtävästi syvästi loukattuna takaisin kuvaamoon ja antoi tuolle epämiellyttävälle ihmiselle viittauksen, jonka jälkeen hän pukeutui ja meni tiehensä.

Seuraavina päivinä ei mieheni mennyt kuvaamoon. Hän oli aina sisällä luonani, ei mennyt portista ulos, ei ottanut vastaan ketään, ei edes parhaimpia ystäviänsäkään ja oli selvästi hyvin alakuloinen ja huonovointinen, vaikka hän osoitti minulle ystävyyttä ihan viimeiseen asti.

Erään kerran uskalsin tulla esiin arasti kysyen: "Miksi et enää työskentele, Etienne?" — "Minä en voi työskennellä ilman modellia", vastasi hän lyhyesti. Minulla ei ensin ollut rohkeutta niskoitella hänelle, sillä tiesinhän liiankin hyvin, että minä olin syynä hänen huonoon tuuleensa ja että mielipahansa oli oikeutettua. Yhtäkaikki pyydystin hänet lopulta kaikellaisilla hyväilyillä ja hellyyden osoituksilla, että hän jälleen menisi kuvaamoonsa ja koettaisi — kuinka sitä sanotaan — niin, "mielikuvituksensa nojalla" saattaa loppuun aloitetun työnsä. Jos se ei onnistuisi, voisi hän seurata äitini neuvoa ja käyttää puunukkea. Minun mielestäni tämä olisi voinut käydä aivan mainiosti, mutta minun miesraukkani oli päinvastaista mielipidettä ja selitti, että mitä hän sillä tavalla saa aikaan, on se kerrassaan kelvotonta. Hän tuli enemmän ja enemmän alakuloiseksi joka päivä ja iltaisin tuli hän kotiin kuvaamosta voimatonna ja onnetonna. Jos se sillä tavalla olisi jatkunut, olisi hän uskottavasti tullut sairaaksi — minä olin oikeissa pintehissä, voit ymmärtää. Minä sanoin aina ja yhä, että hänen työnsä oli "erinomainen" ja "kerrassaan hurmaava", mutta minä näin, ettei se sattunut paikalleen. Luulenpa todellakin, ettei hän koskaan laskenut kättäänkään siihen. Kun tulin kuvaamoon, löysin hänet joko poltellen tahi lukien loikomassa patjalla taikka myöskin heittämässä palloa seinään ja kattoon ja sitte jälleen ottaen sen kiinni suurella tarkkuudella.

Eräänä iltapäivänä tulin taaskin sinne ja katsoin puolivalmista roomatar-raukkaa, joka nyt jo niin kauvan oli ollut puuhassa noustakseen kylvystään, mutta luultavasti ei koskaan tulisi onnistumaan. Silloin sain minä hurjan ajatuksen. Roomattarella oli melkein sama ruumiinrakennus kun minulla — ehkä minä hätätilassa voisin…

"Miten tosiaankin pitää kauniin säären olla muodostettu?" kysyin äkisti herra mieheltäni.

Hän selitti sen minulle ihan perinpohjin ja sanoi lopuksi, että se oli juuri se, joka häneltä puuttui ja ettei hän koskaan elämässään saisi kuvaa täydennetyksi ilman modellia!

Etienne raukka! Hän sanoi tämän niin surkean valittavalla äänellä, se teki hänelle niin kovin pahaa. Ja tiedätkö mitä minä tein? Rakas ystäväni, en voinut toisin menetellä. Minä otin tuon poimuisen manttelin, joka oli heitetty jonnekin nurkkaan ja menin sokkeloon sisälle. Sitte tulin ulos jälleen hyvin hiljaa — ja sanomatta ainoata sanaa miehelleni, joka oli vaipunut unelmiin valveillansa ja tarkasteli puolivalmista kuvapatsasta, asettausin astinlaudalle hänen eteensä samassa puvussa ja samaan asemaan kuin olin nähnyt hänen modellinsakin olleen. Ah, rakas ystäväni, sinä voit uskoa, että hänen kasvonsa muuttuivat, kun hän käänsi päänsä ja näki minut! Hän säteili liikutuksesta ja ihastuksesta! En tiennyt pitikö minun nauraa vaiko itkeä — tunsin poskieni leimuavan punaisena. Ja sitte tuli hänelle kiire järjestämään aseitansa ja asettelemaan verhoja — mutta sehän nyt on jotenkin saman tekevä. Etienne oli nyt ylen onnellinen minun päähänpistostani, niin että minä kerrassaan unohdin kainostella. Ja, ajattelehan, rakas ystäväni, että kaikki oli tuli…»