XI.
Suuren miehen leski.
Kun kerrottiin rouvan mennen naimisiin ei se ketään kummastuttanut. Huolimatta nerostaan, ehkäpä juuri neronsa tähden, oli tuo suuri mies viidentoista vuoden ajalla tehnyt vaimonsa elämän hyvin happameksi ja vielä suonut itselleen juonia ja huomiota herättäviä seikkailuja, joista koko Pariisilla väliin oli paljo sanomista. Kunnian leveällä valtatiellä, jota hän oli samonnut suurellisena ja ylpeänä, kuten kaikki, jotka ovat varmat kuolevansa nuorena, oli vaimonsa häntä seurannut nöyränä ja arkana, istuen hänen riemuvaununsa pienessä nurkassa, aina valmiina tyrkkimisiin. Kun hän valitti, olivat sukulaiset, ystävät ja kaikki ihmiset häntä vastaan. "Kunnioita hänen heikkouksiansa", sanottiin hänelle, "ne ovat yhtä rajattomat, kuin hän olisi Jumala. Elä tee häntä rauhattomaksi, elä häiritse häntä. Muistakaa, ettei miehenne ole yksin teidän. Hän on enemmän isänmaan ja taiteen kuin perheen. Ja kukapa tietää, jos ei yksi ja toinen niistä harha-askelista, joita te hänessä moititte, ole lahjoittanut meille noita yleviä norontuotteita?" Mutta lopulta hän väsyi alituiseen vaikenemiseen ja kärsimiseen. Hän tuli uhkamieliseksi, pois suunniltansa, niin että juuri kun tuo suuri mies kuoli, olivat he aikeissa pyytää eroa ja antaa kuuluisan nimensä kuljeskella juorulehtien kolmannella sivulla.
Tämän onnettoman avioliiton mielenvavistuksen jälkeen, sairauden aikana vallinneen rauhattomuuden, äkillisen kuolontapauksen, joka hetkeksi oli herättänyt eloon rouvan syntyperäisen hellyyden häntä kohtaan, vaikuttivat leskeyden ensimäiset kuukaudet vahvistavasti ja rauhoittavasti häneen, niinkuin kylpykausi. Puutteen pakoittama vetäytyminen elämästä, rauhoittavan surun tyyneys antoivat hänelle kolmenkymmenen vuoden ikäisenä uuden nuoruuden, melkein yhtä puoleensa vetävän, kuin ensimäinenkin. Musta puku muuten sopi hänelle mainiosti ja niin hän oli myöskin vastaava — vähän ylpeän varma, jota yksinäiset naiset ovat — kantamaan suurta nimeä. Hyvin arkana vainajan kunniasta, joka oli hänelle maksanut niin monta kyyneltä ja nyt päivä päivältä kasvoi niinkuin loistava kukka haudan mustan mullan ravitsemana, nähtiin hänen pitkiin, mustiin harsoihin kääriytyneenä, käyvän teatterin johtajain ja musiikinkustantajain luona, työskentelevän saadakseen miehensä oopperoita uudestaan esille, valvovan hänen jälkeen jääneiden teosten ja keskeneräisten käsikirjoitustensa painattamista ja näiden yksityisseikkojen antavan hänelle jonkinlaista juhlallista tarkkuutta, kunnioitusta niinkuin pyhimykselle.
Samaan aikaan teki hänen toinen miehensä hänen kanssaan tuttavuutta. Hän myöskin oli musiikkeri, melkein tuntematon, sävellellyt valsseja, pieniä pianokappaleita ja kaksi pientä oopperata, joiden somasti laitettuja partituureja ei ollut esitetty eikä myyty. Hänellä oli miellyttävä ulkonäkö ja sievonen omaisuus, jonka oli perinyt hyvin porvarillisilta vanhemmiltansa. Sen lisäksi oli hänellä koko paljo kunnioitusta kaikkia neroja kohtaan, halusi kuuluisaksi mieheksi ja oli nuoren taiteilijan tavoin aivan lapsellisen innokas. Myöskin hän aivan ihastui, kun hänelle näytettiin suuren mestarin leski. Oli kuin itse soitannon jumalatar olisi hänelle ilmestynyt. Hän rakastui heti ja kun leski alkoi jo ottaa vieraita luoksensa, antoi hän esitellä itsensä hänelle. Neron ilmakehässä, joka vielä viipyi jälellä salongin joka sopessa, kasvoi hänen intohimonsa. Siellä oli mestarin kipsikuva, piano, jolla hän oli sävellellyt, hänen parttituurejansa oli levitettynä kaikille huonekaluille, silmällekin musiikkia, joka kirjoitetuista sävellauseista virtasi sointuvina sävelparvina puoliavointen lehtien välistä. Enempi vakavasta mieltymisestä leskeen, johon tässä liittyi totiset muistot niinkuin kehyksenä, lämpeni hänen rakkautensa kiehuma-asteeseen.
Pitkän epäilemisen perästä päätti tuo kiltti poika kosaista, mutta aivan nöyrillä ja kainoilla sanoilla… Hän tiesi kuinka vähän merkitsevä hän oli rouvalle. Ymmärsihän hän hyvin kuinka raskasta hänelle olisi vaihtaa kuuluisa nimensä hänen tuntemattomaan ja kohtalaiseen. Sitte tuhansia lapsellisia lauseita samaan tapaan. Voi olla varma, että tuo arvoisa nainen kaikkein sisimmässänsä tunsi itsensä imarrelluksi valloituksestansa, mutta hän näytteli särjetyn sydämen komediaa ja otti sen vastaan naiselle ominaisella hyljeksivällä ja kokeneella naamalla, mikä näytti kuin sen, joka on lopettanut elämänsä ilman toivoa, alkaa sitä uudestansa. Hänellä, joka koskaan ei ollut saanut sellaista rauhaa kun suuren miehensä kuoltua, oli vielä jälellä kyyneleitä itkeäksensä häntä hehkuvalla ihailulla, kun hän puhui vainajasta.
Lyhyesti sanoen — tämä luja leskipäätös loppui naimiseen. Mutta leski ei luopunut entisyydestään; hän jatkoi naineenakin enemmän kuin koskaan suuren miehen leskenä olemista. Hän huomasi aivan hyvin, että se oli hänen miehensä silmissä hänen parhain pyhimysloistonsa. Tietäen olevansa miestänsä vanhempi, painoi hän — estääkseen miehensä sitä huomaamasta — eräänlaisen yleisen kärsivällisyyden muodossa hänet alas, hyväntahtoisesti ja ikäänkuin haavoitettuna valittaen tätä halpa-avioisuuttansa. Mutta se ei miestä loukannut, päinvastoin. Hän oli niin vakuutettu alamaisuudestansa, että hän piti sen luonnollisena, kun sellaisen miehen muisto ylivaltiaana hallitsee sydäntä. Pitääksensä häntä tässä nöyryytetyssä mielentilassa, luki hän joskus hänelle niitä kirjeitä, joita mestari oli hänelle kirjoitellut kosiessansa. Tämä menneiden uudestaan ottaminen esille teki hänet viisitoista vuotta nuoremmaksi; kaikki nämä rakastuneen ylistysrunot, ylenpalttinen intohimo, joka noista kirjeistä uhkui, antoi hänelle, kauniille, rakastetulle ja suositulle naiselle suuren itsevarmuuden. Että rouva siitä ajasta oli muuttunut, huomasi puolisonsa tuskin mitään; hän palveli häntä uskollisesti huolimatta mistään muista vakuutuksista ja piti sen erinomaisena kunniana. Hänestä tuntui kuin nämä tuskalliset rukoukset yhdistäisivät hänet mestariin ja hän peri tämän jo näytellyn rakkausromaanin.
Ihmeellinen pari! Oli erittäin omituista tarkastaa heitä seuraelämässä. Näin heidät joskus teatterissa. Kukaan ei olisi tuntenut enää tuota nuorta pelokasta ja kainoa naista, joka ennen seurasi mestaria sen varjon nielemänä, jonka hän levitti ympärillensä. Nyt istui hän selkä suorana aitiossansa, näytellen itseänsä ja vetäen kaikkien katseet puoleensa ylpeällä kasvojenilmeellä. Näytti kuin ensimäisen miehensä kunniakehä olisi ollut hänen päänsä ympärillä. Miehen nimi kaikui hänen ympärillänsä niinkuin kunnianosotus, tahi syyte. Toinen mies istui vähä taampana alamainen ilme naamallansa kuin uhrilampaalla, otti vaarin kaikista hänen liikkeistänsä ja palveli häntä huolellisesti.
Heidän nämä omituisuudet olivat vielä enemmän silmiinpistävät. Muistanpa erään iltaman, jonka he panivat toimeen vuosi naimisensa jälkeen. Mies käveli vierasten joukossa ylpeänä ja vähä neuvotonna nähdessään niin paljon vieraita luonansa. Rouva sitävastoin — halveksuva, synkkä ja ylevämpi — oli sinä iltana siihen asteeseen asti suuren miehen leski, ettei voi olla enempää. Hänellä oli joku varma tapa katsoa miestänsä olkansa ylitse ja nimittää häntä "ystäväraukaksensa" ja antaa hänen tehtäväksensä kaikkia karkeampia isännän tehtäviä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Se on ainoa mihin sinä kelpaat." Rouvan ympärille keräytyi piiri entisiä seuratovereita, jotka olivat olleet todistajina mestarin loistavassa debyytissä, hänen taisteluissansa ja voitoissansa. Hän kiemaili heille ja näytteli melkein tyttöstä. He olivat semmoisena tunteneet hänet nuorena. Melkein kaikki nimittivät häntä etunimellään "Anaïs". Se oli kuin ylijumalain joukko, jota tuo miesraukka kunnioittaen lähestyi kuullaksensa puhuttavan edeltäjästänsä. Muisteltiin noita kunniakkaita ensi-iltoja, noita voitokkaita taisteluhetkiä, edelleen tuon suuren miehen päähänpistoja, hänen työskentelytapaansa, kuinka hän saadaksensa innostusta oli tahtonut rouvansa juhla-asussa koristeinensa viereensä… Muistatteko sitä, Anaïs?… Ja Anaïs huokasi ja punastui.
Siltä ajalta ottivat alkunsa hänen kauniit lemmensävellyksensä, ennen kaikkia Savonarola, kaikista intohimoisin, tämän suuri duetto kuutamoinensa, ruusuntuoksuinensa ja satakielinensä. Eräs ihailija meni pianon ääreen ja soitti sen yleisen, hartaan liikutuksen vallitessa. Tämän ihaillun kappaleen viimeisiä säveliä kuullessansa suli suuren miehen leski kyyneleihin. "Minä en voinut sitä auttaa", sanoi hän, "en ole koskaan voinut sitä kuulla itkemättä." Mestarin vanhat ystävät antoivat nyt leskiraukalle hellän todistuksen osanotostaan hänen suruunsa; he tulivat toinen toisensa perästä kuin hautajaisissa ja puristivat hänen kättänsä lämpimästi.
"No, Anaïs, no… teidän täytyy olla vahva!"
Ja kaikkein naurettavinta oli se, että mies numero kaksi seisoi rouvansa vieressä liikutettuna ja harrasnaamaisena ja antoi käden puristuksen, hän myöskin — ja otti puolestansa vastaan surunvalitukset.
"Niin — mikä nero! Mikä nero!" sanoi hän kuivaten silmiään.
Se oli samalla kertaa naurettavaa ja liikuttavaa.