XII.
Valehtelijatar..
»En elämässäni ole rakastanut useampaa kun yhtä ainoata naista», kertoi meille maalari D. »Minä vietin viisi vuotta täydellisesti onnellista, hiljaista ja tyytyväistä elämää hänen kanssansa. Rohkenen väittää, että minun on häntä kiittäminen siitä, että olen nyt kuuluisa taiteilija, sillä kun hän oli läheisyydessäni, kävi työ helposti, sain yht'äkkiä parhaimpia ja miellyttävimpiä aiheita ja valmistuivat ne helposti ikäänkuin leikkien. Kun hänet näin ensikerran, oli kun hän aina olisi kuulunut minulle, että hän oli minun ikimuistoisista ajoista — hänen kauneutensa, koko hänen olentonsa ja hänen luonteensa vastasivat aivan täydellisesti sitä naisen ihannekuvaa, jota olin haaveksinut unelmissani. Ja tämä nainen ei jättänyt minua koskaan, kuoli huoneessani, sylissäni, rakastava sana minulle huulillansa — ja yhtäkaikki suututtaa minua häntä ajatellessani. Kun hänen kuvansa loihdin sieluni silmäin eteen, kun hänet näin semmoisena kuin viiden vuoden ajan olen häntä nähnyt lemmenonnemme sädeloiston ympäröimänä — hänen suloinen, soma vartalonsa, kauniin kalpeat kasvonsa, joiden hienot, säännölliset niinkuin marmoriin veistetyt piirteet, olivat itämaalaisen juutalaisen perikuva, hänen suloisen vieno äänensä, puoliksi verhottu kuten katseensakin, olivat… kun minä loihdin tämän suloisen olennon mieleeni, tulee se yksin ja ainoastaan puhjetakseni jälleen ja jälleen sanomaan: 'Minä vihaan sinua!'
Hänen nimensä oli Clotilde. Erään ystäväni kotona, jossa kävin ensimäistä kertaa, esiteltiin hänet minulle nimellä rouva Deloche, — erään Länsi-Intia matkustajan leski. Hän näytti myöskin tehneen pitkiä ja vaivaloisia matkoja, sillä usein tapahtui keskustellessa, että hän jonkun kaskun aloitti sanoilla: "Eräänä päivänä ollessani Tampicossa tahi eräänä kauniina päivänä kun me lepäsimme Valparaison väylällä", mutta ei hänen puheessansa eikä tavoissansa ollut mitään, joka olisi muistuttanut sellaisesta kuljeksija-elämästä, yhtä vähän kun hänessä näkyi jälkiä hoidottomuudesta, joka aina tahtoo seurata alituisesta olinpaikan vaihtelusta. Hän oli syntyjään pariisilainen ja vaatetti itsensä hienoimmasti valitulla aistilla. Koskaan en nähnyt hänen pitävän mitään ulkomaalaisia vaatekuoseja, joka muutoin on tavallista meriupseerien ja kauppiaiden rouvilla, jotka ovat pitemmän ajan oleskelleet vieraissa maissa.
Niin pian kun olin selvillä siitä, että rakastin häntä, oli ensimäinen ja ainoa ajatukseni pyytää hänen kättänsä. Erään ystäväni välityksellä esitin tämän pyyntöni hänelle ja hän toimitti asiani lämpimästi. Ihailtuni vastaus oli yksinkertainen ja helppotajuinen; hän ei koskaan tulisi menemään uusiin naimisiin. Tämän perästä vältin häntä kohdata, en edes tahtonut nähdä häntä enää, mutta kun ajatukseni yhä pyöriskelivät hänen piirissään, voimatta reväistä itseäni irti tuosta taikavoimasta, enkä omistaa itseäni työlleni, päätin lähteä matkoille. Olin tehnyt kaikki valmistukset ja olin juuri avonaisten laatikoiden, kaappien ja arkkujen ympäröimänä aikeissa ruveta kokoomaan kapineitani — kun rouva Deloche astui huoneeseeni. "Miksi matkustatte?" sanoi hän hyväilevällä äänellä. "Siksi, että rakastan teitä!" "Mutta… mutta rakastanhan minäkin teitä, vaikka en voi mennä kanssanne naimisiin siksi… siksi etten ole leski". Viimeisissä sanoissa värisi hänen äänensä hieman.
Ja nyt kertoi hän koko historiansa minulle. Se oli tavallinen vanha rakkaus ja hylkääminen. Hänen miehensä oli juopotellut ja juovuksissa pahoinpidellyt häntä. Nyt olivat eläneet erossa kolme vuotta. Hänen sukulaisensa, joista hän nähtävästi oli hyvin ylpeä, olivat Pariisin hienoa ylhäisöä, mutta hänen naimisensa jälkeen eivät tahtoneet hänestä tietää mitään. Hän oli ensimäisen rabbiinin sisarentytär; hänen sisarensa oli ensin ollut naimisissa erään korkeamman upseerin kanssa, mutta hänen kuoltuansa mennyt naimisiin metsien ylitarkastajan kanssa Saint Germain'issa. Mitä häneen itseensä tulee, oli hän tietysti joutunut rappiolle miehensä kanssa, mutta onneksi oli hän saanut mainion huolellisen kasvatuksen ja nyt eli soitannollisilla lahjoillansa. Hän nimittäin antoi pianonsoiton opetusta monessa ylhäisessä talossa, millä hän ansaitsi suuria summia.
Historia oli hyvin liikuttava, mutta myöskin hyvin pitkä, etenkin kun Clotildella oli tavallinen naisten tottumus usein toistaa mitä jo oli ennen sanonut ja otti yhden hyppäyksen toisensa perästä, jonka jälkeen täytyi taas tulla lähtökohtaansa. Siihen meni monta päivää ennenkun hän oli kertonut kaikki. Niihin aikoihin olin vuokrannut meille pienen asunnon, joka oli kauniiden huviloiden, nurmikkojen ja varjoisien puistojen ympäröimänä. Ja siellä olisin nyt voinut viettää vuoden vuoden perästä häntä katsellen ja kuulla hänen puhuvan, ajattelemattakaan mitään työtä. Se oli hän, joka muistutti minua taiteestani ja lähetti minut kuvaamooni; minä en saanut estää häntä antamasta opetustansa. Se vakava käsitys elämästä, jonka hän täten toi ilmi, liikutti ja teki sanomattoman hyvän vaikutuksen minuun. Minä ihailin tuota ylpeätä naissielua, joka yksinomaan eli minulle ja kohosi minun kanssani, mutta ei katsonut kunniallensa sopivaksi elää muuten kuin omalla ansiollansa, vaan olisi pitänyt sen liijan alentavaisena. Päivät elimme niin muodoin kukin itsellensä ja kohtasimme toisemme vasta iltaisin pikku asunnossamme.
Miten onnellinen olin, kun vihdoinkin sain avata oven huoneeseemme! Ja kuinka kärsimättömästi odotin, kuinka pitkäksi aikani kävi, jos hänen kotiintulonsa sattumatta myöhästyi — ja kuinka riemuitsin, jos löysin jo hänet siellä.
Kävelyiltään kaduilla toi hän usein minulle pienen kukkavihon tahi parin harvinaisia kukkia, mutta jos minä puolestani tahdoin hänen vastaanottamaan pienintäkin lahjaa, vastasi hän aina ei, selittäen olevansa paljo rikkaampi kuin minä. Ja hänen opetuksensa näytti todellakin tuottavan kelpo summia, sillä hän vaatetti itsensä aina valitun somasti, aina musta puku, joka väri sopi hänelle erinomaisesti ja jonka värin minä pidin erikoisesti rakkaana, uskottavasti siihen myöskin kiihoitti joku määrä hänen mieltymishaluansa. Hän ymmärsi, kuten ainoastaan hienoaistinen nainen — tuolle yksitoikkoiselle värille antaa mitä erilaisimmat vivahdukset — sametin raukaisevaa mustaa, silkin loistavaa väriä tahi pehmeää kiiltoa sekä tunsi pitsien kelpoisuuden tuntomerkit. Kaikissa lukemattomissa sovituksissa, joita ainoastaan korkeampien luokkien naiset voivat keksiä, kantoi hän tummaa mielivänänsä.
Hänen toimensa, sen mukaan mitä hän vakuutti, ei ollut ollenkaan epämiellyttävää tahi vaivaksi. Kaikki hänen oppilaansa, jotka enimmäkseen olivat pankkiirien ja muiden liikemiesten tyttäriä, osoittivat huomiota hänelle ja kohtelivat häntä kaikella kunnioituksella. Väliin näytti hän minulle sormuksen tahi rannerenkaan, jonka joku oppilas oli lahjoittanut hänelle ystävyydestä tahi tunnustukseksi. Lukuunottamatta työaikaamme, ruokailimmehan myös eri tahoilla, emme koskaan olleet erossa, emmekä koskaan seuraelämässä toisten kanssa, paitsi, että hän joka sunnuntai matkusti Saint Germainiin vierailemaan sisarensa, kenraali-inspehtorin rouvan luo, jonka kanssa äskettäin oli tullut sovintoon. Saatoin häntä aina asemalle; iltasella tuli hän säännöllisesti kotiin samaan aikaan ja hyvin usein erittäinkin kesällä, kun illat ovat niin pitkät, kohtasimme me jollakin väliasemalla, joka oli metsässä tahi järven rannalla. Hän kertoi minulle, kuinka päivä oli kulunut, kuinka kauniita hänen sisarensa lapset olivat ja kuinka onnellinen oli koko perhe kotielämässänsä. Tätä kertoi hän jonkun verran surunvoittoisesti — hänellä kun todellakaan ei ollut kotia tahi perhe-elämää — ja se saatti minut häntä kaksinkerroin huolimaan ja hellimään, voidakseni hänet saada unohtamaan omituisen ja monessa suhteessa tuskallisen tilansa. Niin hienotunteiselle mielelle, niin ylevälle sielulle kuin hänen, täytyi aseman olla kylläkin painavan.
Ooh, tuo onnellinen työn ja sisällisen luottamuksen aika! Minulla ei ollut kaikkein pienintäkään epäilystä; kaikki mitä hän sanoi näytti todelta, niin avonaista, niin luonnollista. Minulla ei ollut ainoatakaan asiata häntä vastaan. Kun hän väliin puhui niistä kodeista, joissa hän kävi, oppilastensa perheistä, oli hänellä aina hämmästyttävän paljo merkillisiä asioita kerrottavana, pieniä juonitteluja ja seikkailuja, jotka suurimmaksi osaksi olivat kotoisin hänen omasta mielikuvituksestansa, koska ne näyttivät hyvin epätodennäköisiltä. Elämä hänen ympärillänsä näytti romaanilta ja mitä hän näki ja kuuli, punoi hän yhteen draamalliseen yhdistelmään. Nämä kuvitelmat häiritsevät minun onneani. Minä, joka olin vetäytynyt takaisin kaikesta ja eroittautunut koko muusta maailmasta elääkseni yksinomaan hänelle, näin hänen aina ajattelevan tuollaisia vähäpätöisiä ja usein hullumaisia asioita. Mutta silloin minä painoin jutun, täytyyhän antaa anteeksi tuo nuoren onnettoman naisen heikkous, jonka tähänastinen elämä todellakin muistutti vakavata romaania, mistä sovittava loppu puuttui.
Yhden ainoan kerran minä todellakin jouduin epäilykseen, tahi olin ainakin lähellä joutua siihen. Voimakas epäilyksen aavistus heräsi minussa. Eräänä sunnuntai-iltana hän nimittäin ei tullut takaisin Saint Germainesta. Olin aivan epätoivossa. Mitä pitäisi minun tehdä? Matkustaisinko Saint Germainiin? Mutta sillä tavallahan minä voisin paljastaa hänet. Epätoivoisen ja surullisesti vietetyn yön jälkeen päätin matkustaa sinne, mutta samassa tuli hän kotia hyvin kalpeana, rauhattomana ja liikutettuna. Hänen sisarensa oli sairas ja hänen oli tarvis jäädä hänen luokseen hoitaaksensa häntä. Uskoin kaiken mitä hän sanoi, edes kummastelematta sitä sanajoukkoa, jonka hän oli valmistanut minun yksinkertaisiin kysymyksiini. En ajatellut silloin edes, että hän alinomaa vältti pääasiata ja viipyi kauvan aivan mitättömissä sivuseikoissa, että hän lakkaamatta pani painoa kuinka hän oli tullut, puhui konduktöörin vähemmän kohteliaasta käytöksestä, että juna oli myöhästynyt y.m. Samalla viikolla riensi hän useammin, kaksi tai kolme kertaa Saint Germaineen ja viipyi siellä yötä, mutta sitte kun sairaus oli onnellisesti ohi, alkoi meidän entinen rauhallinen ja säännöllinen elämämme.
Onnettomuudeksi sairastui hän itse kohta sen jälkeen. Eräänä päivänä tuli hän tunneiltaan kotiin vapisevana, kalpeana ja kuumeisena. Hänen sairautensa oli saanut alkunsa ankarasta vilustumisesta, joka sai vaaralliset seuraukset, ja lääkäri selitti lyhyen ajan perästä, ettei ollut mitään toiveita hänen pelastumisestansa. Epätoivoissani tästä julmasta tiedosta, luulin kadottavani järkeni. Minulla oli kuitenkin yksi selvä ajatus — tahdoin tehdä hänen viimeiset hetkensä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Minun piti koittaa saada kokoon hänen omaisensa, joita hän rakasti niin jalosti ja joista hän oli niin ylpeä, hänen kuolinvuoteellensa. Sanomatta hänelle sanaakaan aikeistani, kirjoitin hänen sisarellensa Saint Germaineen ja menin itse hänen enonsa rabbiinin luo. En muista todellakaan mihin sopimattomaan aikaan päivästä tulin sinne — suuret tapaukset koskettavat niin syvästi, että niiden edessä unohtaa ottaa huomioon pikkuasioita.
Tapasin korkea-arvoisen rabbiinin päivällispöydässä. Hän tuli kovin häirityksi minun tungettelevaisuudestani ja otti minut vastaan etuhuoneessa.
"Herrani", sanoin minä, "on hetkiä ihmiselämässä, jolloin kaikki kysymykset ja kaikki pikku riitaisuudet saavat vaieta."
Hän käänsi kunnioitusta vaativat kasvonsa minuun päin, ja ne ilmaisivat suurta hämmästystä.
Minä jatkoin: "Teidän sisarenne tytär makaa kuolinvuoteellaan, herrani!"
"Minun sisareni tytär? Mutta eihän minulla ole mitään sisaren tytärtä.
Olette varmaan erehtynyt henkilöstä, herrani!"
"Ooh, minä pyydän, minä rukoilen teitä, herrani. Unhottakaa kaikki perheriidat! Minä puhun rouva Delochesta, merikapteeni Delochen puolisosta."
"Mutta en minä tunne ketään rouva Delochea. Te olette saanut vääriä ilmiantoja, herrani, sen vakuutan teille."
Hän saattoi minut hitaasti ovelle — uskottavasti hän piti minua jonakin, joka tahtoi tehdä pilkkaa, tahi suorastaan pähkä-hulluna. Ja minun täytyi tosiaankin tehdä hyvin omituisen vaikutuksen. Olin aivan pyörryksissä; mitä olin kuullut, se oli tullut niin äkisti ja tykkänään odottamatta. Oliko hän valehdellut minulle? Mutta miksi?… Äkisti sain erään ajatuksen. Muistin erään hänen oppilaansa nimen, josta hänen usein oli tapana puhua ja joka oli yhden meidän enimmän tunnettujen pankkiirien tytär. Oli helppo saada tietää missä tämä perhe asui.
Minä soitin ja kysyin palvelijalta: "Onko rouva Deloche täällä?"
"Ei, herrani."
"Tiedän aivan hyvin, ettei hän asu täällä — minä tarkoitan naista, joka pankkiirin tyttärelle antaa pianonsoiton opetusta."
"Täällä ei ole mitään tytärtä koko talossa eikä koskaan soiteta pianoa.
Mitä te lörpöttelette?"
Hän sulki nauraen oven aivan nenäni edessä.
En jatkanut enää tutkimuksiani, sillä olinhan varma kaikkialla saavani saman vastauksen, kaikkialla saavani uuden todistuksen siitä, että minut oli petetty. Kun tulin takaisin kotiin, jätettiin minulle Saint-Germainessa leimattu kirje. Avasin sen, vaikka jo edeltäpäin tiesin sen sisällön. Kenraalitarkastaja kirjoitti, ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavan kenestäkään rouva Delochesta ja ettei hänellä ole vaimoa eikä lapsia.
Se oli viimeinen isku!
Viiden pitkän vuoden ajalla jokainen hänen sanansa oli ollut valhetta. Tuhansia ajatuksia myrskysi päässäni, puhui raivoisimmasta mustasukkaisuudesta. Tietämättä mitä tein, hyökkäsin kuin mieletön huoneeseen, missä kuoleva lepäsi. Minä lennätin hänelle kaikki kysymykset, jotka kuohuivat aivoissani. "Mitä olet tehnyt sunnuntaisin Saint Germainessa? Mitä tointa sinulla on ollut arkipäivinä? Missä olit ne yöt, jolloin et tullut kotiin? Vastaa, Anaïs, vastaa!"
Minä kumarruin hänen ylitsensä ja koetin hänen kauniiden ja ylpeiden silmiensä syvyydestä edeltäkäsin lukea vastauksen, jota niin tuskallisesti odotin. Mutta hän jäi mykäksi ja liikkumattomaksi.
Vihasta vavisten aloin uudelleen: "Sinä et ole antanut mitään opetusta! Olen tiedustellut kaikkialla — kukaan ei tunne sinua! Mistä olet saanut rahoja, pitsejä ja jalokiviä?"
Hän katsoi minuun surullisesti, niin sanomattoman surullisesti — mutta siinä oli myöskin kaikki. Olisihan minun pitänyt hallita itseni, olisi pitänyt säästää häntä, antaa hänen kuolla rauhassa, mutta minä olin häntä rakastanut liijan paljo. Mustasukkaisuus hyökyi korkeammalle kuin sääli.
Minä jatkoin: "Viiden vuoden ajan olet pettänyt minua! Päivä päivältä, hetki hetkeltä olet valehdellut minulle! Sinä tunnet koko minun elämäni, se on ollut edessäsi kuin avonainen kirja — ja minä en tiedä mitään sinusta. En mitään — en edes sinun nimeäsi. Sillä se nimi, jonka minulle olet ilmaissut, ei luonnollisesti ole oikea — vai kuinka? Ooh, sinä valehtelija! Sinä onneton valehtelija! Minun täytyy nähdä sinun kuolevan tietämättä edes sinun nimeäsi! Puhu! Sano, kuka olet? Mistä olet tullut? Mitä tahdoit minusta? Miksi olet tunkeutunut minun elämääni? Puhu! Vastaa minulle!"
Kaikki minun vaivani oli turhaa. Siihen sijaan, että hän olisi vastannut, käänsi hän rauhallisesti päänsä syrjään niin, että kasvot kääntyivät seinään päin, ikäänkuin peläten, että hänen viimeinen katseensa voisi ilmaista hänen salaisuutensa minulle…»
Ja niin kuoli tuo onneton! Hän kuoli antamatta tietää ken hän oli — valehtelijatar viimeiseen asti.