Luvattu maa

by Alvilde Prydz

LUVATTU MAA

Romaani

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

Omistettu
Björnstjerne Björnsonille
ja
Caroline rouvalle

Ja muista kaikkea sitä matkaa, jonka kautta Herra sinun Jumalasi johdatti sinua — sen suuren ja hirmuisen korven lävitse — ja antoi sinulle veden vuotaa kovasta kalliosta ja ravitsi sinua mannalla ja teki niin ettei sinun vaatteesi kuluneet sinun yltäsi ja sinun jalkasi ei kuulettuneet — — —

Ja Hän vei sinun maahan, jossa virrat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoihin ja vuorten sivuille vuotavat, — maahan, jossa viinapuut ja viikunapuut ovat, jossa öljypuut ja hunaja kasvavat — — —

Maahan, jossa ei sinun pidä vajavaisuudessa syömän leipää — — —

5. Mooseksen kirjan 8. luku.

I

Mutta Herra sanoi: »Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule, kuinka se huutaa ja vaikeroi?» Mutta opetuslapset vastasivat: »Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan.

Koptilaisesta raamatusta.

1.

Siintävänä ylenee tunturi tunturin takana, mahtavain porrasten tavoin johtaen ylätasangolle — — — tuonne, missä syvänne kimmeltää vihreän jään peitossa, vaan josta huiput kohoavat toinen toistaan korkeampina taivaan kirkkauteen.

Ylhäällä hohtaa kylmä iäisyyden loiste. Rajaviivat haihtuvat häikäisevään valoon. — Kaukainen loistava seutu siellä houkuttelee, ihmismaailmasta eristettynä.

* * * * *

Alempana on nummi. Se jo kuuluu maiseen ympäristöön. Lämpöiseen salaperäisyyteen piiloutuen houkuttelee se hiljaisena, tuhatvärisenä.

Kesäillan ihanuudessa se verhoutuu kirkkaaseen, väräjävään päivänpaisteeseen. Kultaisen meren kaltaisena lainehtii lakeus kohden taivaanrantaa.

Aurinko laskee.

Se vetää sädekaapunsa piukemmin ympärilleen. Selänteet tummuvat ja rinteiden hehku sammuu, muhkea vehreys peittyy pimeään.

Mutta aavalla, aaltoilevalla nummella ei päivä vielä ole päättynyt. Sen säteet leikittelevät kanervikossa, kullahtavana hehkuu vaivaiskoivu, ruusunhohtoisena punoittaa vaalea raita. Tuoksu täyttää ilman. Lehdet ja oksat ja itse raikas maakin levittelevät suloista, vienoa lemua… On kuin pyrkisi nummi pukemaan salaisuutensa sulotuoksuun.

Ja kaikki nummen asukkaat yhtyvät iloon.

Niiden sydän on riemua tulvillaan.

Ne muistelevat, kuinka ihana päivä on ollut: tämä ensimäinen aurinkoinen päivä, jolloin koko nummi oli kuin valoon verhottu! Kaikki he muistavat, kaikki nuo nummen kasvit ja eläimet, kuinka heidän täytyi avata silmänsä ja uinuva sielunsa.

On kuin riemun hengähdys kävisi yli sammaleen, kanervan ja viidakon, yli joen ja järven.

Se väreilee lämpöisessä, päivänpaisteella kyllästetyssä ilmassa, se sulaa valoon, tuoksuun, säveliin — ja häipyy — — —

Kaikki täällä tietävät suuren, ihanan salaisuuden, ja tuhannet äänet kuiskaavat sen sinulle: nyt on kesä!

Iltatuuli saapuu. Se haluaa tietää, mitä tuo kuiske merkitsee. Se hiiveksii ruohon ja kanervan luo kuuntelemaan; sitten se menee metsään, viemään kuulemaansa viestiä.

Mutta päivä poistuu nummelta. Valo ja varjot häipyvät — liukuvat äänettöminä pois. On kuin liikehtisi koko nummi.

Ruusunpuna vaihtuu vereen, varjojen tumma hopeanhohde sammuu, ne lakkaavat lainehtimasta, sumenevat ja haihtuvat pimeään.

Hiljaisuus vallitsee, kaikki äänet vaikenevat kuin häipyvät askeleet.

Hiljaa kohottaa uusikuu sirppinsä. Poistuva säde on sen sytyttänyt, vienosti hohtaen jää se valaisemaan.

Kaikki verhoutuu hiljaisuuteen, äänettömyyteen, pimeyteen.

On kuin joku käyskentelisi sulkemassa ja lukitsemassa.

* * * * *

Ja nummi vaipuu sikeään uneen. Se uinailee tuntematta tuskaa tai katumusta.

Ja ilman kehrätessä silkkilankojaan vuorten huippuihin ja harjoihin ja levittäessä ihmeellistä silkkiharsoa yli ylänteen, lepää nummi kesäyön hiljaisuudessa kuin tyyntyneet pitkähköt, pehmoiset laineet.

2.

Alhaalla järven rinteellä ovat uudet parantolarakennukset. Illoin, auringon laskiessa, voi ne nähdä kaukaa laaksosta. Ne levittävät loistetta ympärilleen. Kun koko laakso jo on pimeänä, kimmeltävät ne yhä vielä tuolla ylhäällä.

Hiljaa liukuvat auringon viime säteet kartanon ylitse. Ympäröivillä niityillä lepäilevät eläimet hiljaa kuunnellen, sillä ilma on täynnä ihmeellisiä ääniä: tuuli kuiskii kaislikossa joen tervehdyksiä, kaukana kohisee koski väsymätönnä, humisten huokuu metsä.

Mutta sinä hetkenä, jolloin aurinko laskee ja päivä sammuu, vaimenevat äkkiä kaikki äänet, — seuraa hetkiseksi harras hiljaisuus: lempeä, valtava angelussoitto kehottaa koko maailmaa rukoukseen.

Ja kaikki painavat hiljaa päänsä alas, kaikki, paitsi ihmiset. He ovat niin viisaita, he tietävät että aurinko laskee joka päivä, — mitäpä siinä on sen ihmeellisempää! Sitäpaitsi kiinnittävät heidän omat asiansa koko heidän mielensä. Ihmiset ne aina vaikenevat viimeiseksi.

Niinpä muuttivatkin parantolan ilmestyessä kaikki eläimet, jotka vain voivat, rinteeltä ja niityiltä ylös nummelle.

* * * * *

Marit Hennerud seisoo porrasten alapäässä. Hän odottaa vieraita.
Hennerudin muori ei koskaan esiinny itse. Tytär Marit saa edustaa taloa.

Hän kuuntelee, ruskeat, haaveelliset silmät hymyilevinä. Nyt kuuluu vaunujen ratinaa mäen alta. Hänestä tuntuu siltä että everstinrouva Thora Thammers siellä nyt tulee poikineen ja tyttärineen.

Hän ei voinut olla ajattelematta tuota nuorta miestä. Jos ei hänen ollut kovin kiiru, tapasi hän ensi päivinä aina hiukan rakastua nuoriin miehiin, jotka saapuivat. Se oli hänessä suorastaan kehittynyt tavaksi.

Tietysti oli hän tulijoihin nähden arvannut oikein.

Mutta aluksi hän ei sentään kiinnittänytkään huomiota nuoreen mieheen, vaan everstinrouva Thammers sai osaksensa sen sydämellisen vastaanoton, jonka Marit Hennerud aina omisti vieraillensa.

— Suvaitseeko everstinna itse valita huoneen? pyysi Marit. — Meillä on monta eri huvilaa. Niillä on kullakin nimensä, se on niin hauskaa. Niin, tämä tässä on päärakennus, se on Gosenin maa; mutta rouva katselisi ensin hiukan muitakin rakennuksia. Sen voin sanoa, että tänä vuonna ovat asiat täällä hyvin, — meillä on pelkkää hienoa väkeä, melkein kaikki tyyni aatelisia, — mielenkiintoisia kirjailijoita, ylhäisiä naisia, eteviä herroja, professoreja — ja sitten vielä — — Saattepa nähdä, — ei, se talo on ainoa, jossa everstinna ei voi saada asua… Se on Abarrimin vuori; siellä asuu eräs, joka on melkein… Niin sanovat rouvat kaikki tyyni, mutta, hyvä Jumala, kuinka ne sentään ovat häneen ihastuneita! Tuolla hän menee! Se on Omar Pasha, juuri hän, joka on ristinyt täällä kaikki paikat. Hän ei tahdo naapureita, hän maksaa koko talosta… Eikö rouva tahdo asua Zinin erämaassa, siellä asuu hienoin hienosto. Ei, täällä ei rouva voi asua, sen nimi on Kaos, ja siellä asuu vain nuorta väkeä; rouva tietenkin tahtoo vanhempien kanssa yhteen. Minä käyn noutamassa avaimet — — —

— Niin, hauskintahan sinun on vanhempien kanssa, äiti, ja minä ja Birger asumme täällä! Ethän sinä kumminkaan voi tulla tänne nuorten joukkoon — — —

Rouva Thammers kääntyi tyttäreensä päin, omituinen ilme kasvoillaan.

Nuo sanat vihloivat hänen sydäntänsä, ja tuo ääni, tuo kuivahko, kirkas, taipumaton ääni — ihme, ettei hän koskaan voinut siihen tottua!

— Gertrud rakas, hauskinta pitäisi kaiketi olla asua lastensa läheisyydessä, sanoi hän, tuntien samalla tuskalla, ettei kumminkaan ollut niin.

Birger nauroi. — Tiedätkö, äiti hyvä, minusta sinä, suoraan sanoen, olet hullunkurinen! Mehän tulemme asumaan sadan kyynärän päässä sinusta, joten sinun äidillinen ruoskasi kyllä ylttää meitä kurissa pitämään. Voit rauhallisesti vetääntyä erämaan ylhäiseen yksinäisyyteen.

Hän seisoi oikoen sääriään pitkän ajomatkan jälkeen ja koetti pureskella pieniä viiksiänsä. Viidenkolmatta vuotiaaksi oli hän hiukan lihavahko. Vähän ihmeissään hän tarkkasi Gertrudia. Tämä oli näet jo ryhtynyt, ilme halveksuvana, nuuskimaan joka paikkaa, vaikka siihen olisi ollut kyllin aikaa kesän kuluessa.

Gertrud oli kookas ja solakka, ja hänellä oli suuret, avokatseiset siniset silmät, joiden ilme oli kylmähkö ja hiukan ivallinen. Kuten veljelläkin oli hänellä hyvin valkoiset ja vahvat hampaat.

Hän tuli jälleen äitinsä tykö.

— Tuolla sinun on paljon mukavampaa asua, — niin voit paremmin tutustua vanhoihin — — —.

Rouva Thammers ei vastannut mitään. Kun Marit neiti palasi avaimineen, kääntyi hän häntä kohden.

— Antakaa minulle minkä huoneen tahdotte, sanoi hän matalalla, verhotulla äänellä.

— Niin, tiesinhän että rouva tahtoisi tänne. Nuorille on minulla varattuna kaksi huonetta… kaikki on järjestyksessä. Illallinen odottaa… tätä tietä, tehkää hyvin!

* * * * *

Suuressa hallissa leimusi mahtava pölkkyvalkea. Useimmat parantolan vieraista istuivat siellä, toiset puutuoleilla valkean ääressä, toiset seiniä pitkin asetetuilla pitkillä penkeillä.

Tuoleista oli yksi suurempi ja mukavampi kuin toiset, — se oli jykevä, runsain veistoksin koristeltu tammituoli. Kerrottiin että se oli suvun yli kaksisataa vuotta vanha emännäntuoli.

Itsestään oli johtunut, että siinä tuolissa ei koskaan istunut kukaan muu kuin rouva Thamar Gyllenskjold.

Kun hän saapui viikko sitten, oli käynyt kuten suuren laivan saapuessa ahtaaseen kulkuväylään. Se synnyttää suuria aaltoja, niin että kaikki pienemmät laivat joutuvat liikkeelle.

Yksin lehtori de Roch'kin antautui hänen käskettäväksensä, — hän, joka juuri samana päivänä oli selittänyt noille nuorille naisille, ettei luonto koskaan suo naiselle vapautusta hänen sukupuolestansa, — millä lausunnolla hän ei tarkoittanut muuta kuin että vaikkei kukaan voinut olla naisille kohteliaampi kuin hän, hän sentään tahtoi että naiset nöyrästi tunnustaisivat hänen etevämmyytensä.

Mutta Thamar rouvaan nähden kävi hän heti aivan vaatimattomaksi. Paitsi sitä että hän salli tämän asettua valtaistuimelle ja muodostaa hovin, omisti hän vielä lisäksi itselleen jonkunmoisen hovimarsalkan ja ylimäisen kamariherran toimen.

Tänäkin iltana Thamar rouva istui tavallisella paikallaan ja silmäili ympärilleen tavalla sellaisella, kuin olisi kaikki olemassa vain häntä varten.

Hän nojasi taapäin ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt hänen espanjalaiseen lintukoiraansa, pieneen sievään Prinsessa Leilaan.

Tänä iltana sai kukin jutella melkein miten vain halusi. Vain silloin tällöin hän jollain pienellä sattuvalla huomautuksella näytti, miten helppo hänen oli ohjata keskustelua.

Hänellä oli loistavat, tyynet gasellinsilmät, joiden ilme oli samalla niin muunteleva, että se näytti vaihtuvan, kun hän niitä vain liikautti.

Ihmisten mielestä ne kuvastivat niin paljoa, — hyvyyden ylenpalttisuutta ja vilpittömyyttä sekä usein — kuten tänäkin iltana — haaveellista surumielisyyttä.

Hän olikin tosiaan levoton miehensä takia. Tämä oli Karlsbadissa eikä ollut terve. Nyt oli Thamar rouvalle selvinnyt, kuinka kiintynyt hän oli mieheensä. Ja eihän hän voinut sulkea silmiänsä siltäkään seikalta, mikä merkitys miehen tuloilla ja yhteiskunnallisella asemalla oli hänen omaan mukavuuteensa nähden.

Ehdottomasti pyrkivät läsnäolevain katseet kiintymään häneen. Muhkea hän olikin, istuessaan siinä sinisenvihreä samettipuku yllään, pää hieman taivutettuna eteenpäin ja tuuhea vaalea tukka laadittuna à la vierge.

Hän istui leikiskellen Prinsessa Leilan valkoisilla korvilla, joiden karva oli pehmoista kuin silkki.

Thamar rouvan rinnalla istui komeana punahkon vaalea lehtori de Roch, sinisilmät lempeinä, kimeä naurahdus alati varuilla. Hänen kätensä olivat valkoiset ja sormuksilla koristetut, hänen hymyilynsä vienon alentuvainen.

Ja kumminkin hän paraikaa hiljaisella tavallaan parjaili ajan itsekkäisyyttä. Hän ei voinut sietää itsekkäisyyttä, ei vaimossaan, ei ystävissään tai muissa ihmisissä. Ei ollut olemassa mitään, joka häntä niin kiusoitti kuin muiden itsekkäisyys.

Hänen rouvansa istui hänen toisella puolellaan. Hän puhui harvoin mitään. Pelkästä hyvälaitaisuudesta oli hän totuttautunut vaikenemaan.

Keskusteltiin eri ryhmissä. Professori Maurus, kookas ja lihavahko herra, jolla oli suupieliin ulottuva poskiparta, käveli edestakaisin lattialla. Hän kulki pää pystyssä ja rinta ulospäin ja teki selkoa asian tosiperäisyydestä.

Hänen oli aina tapanansa selvittää jonkun asian tosiperäisyyttä. Kun vain oli loogillinen, oli se varsin helppoa.

Hänen rinnallaan kulki nuori solakka tohtori niin äänettömin askelin, kuin ei olisi ollenkaan kuulunut maallisiin olentoihin.

Tämä oli nero. Hän katseli kaikkea sellaisesta korkeudesta, ettei hän ollut oikein selvillä mistään maallisista asioista.

Hänen varovaiset lausuntonsa tieteellisistä seikoista vaikuttivat professoriin nuorekkaalta ujoudelta, ja hänelle tuotti todellista huvia saada vielä kerran selvittää, mistä syistä puheenalaiset seuraukset olivat johtuneet.

Professorinrouva Maurus istui arvokkaassa asennossa ja seurasi miestänsä surumielisin, ystävällisin katsein.

Täytyihän tosiaankin ihmetellä, kuullessaan Mauruksen tuolla tavoin selvittelevän Luojan aikeita, — mutta erikoisen huvittavaa ei se juuri ollut.

Rouva Mauruksen rinnalla istui muutamia muita rouvia keskustellen.

Kapteeninrouva Fehr tahtoi aina puhua hengellisistä asioista.

Hän oli huomannut että hänen kristillisyytensä laita oli käynyt huonoksi, ja hän oli virkistänyt sitä liittymällä pariin yhdistykseen. Se oli hänestä tosin tuntunut tekevän hyvää, mutta samalla hän oli tullut huomaamaan, kuinka vähän uskonto sieti koskettelemista.

Rehtori Sahmsin rouva tiesi omistavansa paitsi vanhaa aatelisnenää myöskin ihanteellisia taipumuksia. Hänellä oli hiljainen mutta palava halu puhua syvällisistä asioista. Hän halusi aina saada kuulijakseen jonkun — mieluummin mieshenkilön — jonka voi telkitä nurkkaan muista erilleen, siksi aikaa kuin hän itse kiihkeällä innolla esitti kaikki mitä tiesi taiteesta, entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ennätyksistä, — Japanista, Kiinasta, Amerikasta, — siveellisyyden aatteesta ja sivistyksen todellisista edistäjistä.

Tänä iltana täytyi hänen tyytyä rouva Iverseniin, todellisen tukkukauppiaan Iversenin rouvaan, kuten eräs herroista oli häntä nimittänyt, hänen kerran ylvästeltyään asemastaan.

Mutta rouva Iversen ei ollut typerä, — hän ymmärsi rehtorinrouvaa.

— Niin, mahtanee olla ihanaa tuntea joutuneensa oikealle paikalleen maailmassa, lausui hän.

Siinä oli rouva Iversen aivan oikeassa — mutta rouva Liss oli sitävastoin aivan sietämätön! Ja rouva Liss istui aina läheisyydessä ja häiritsi.

Rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oli pieni kaunotar, jolla oli jousenmallinen, veripunainen suu ja silmissään epämääräinen, uneksiva ilme, joka väliin voi käydä hurmaavan lämpimäksi, ilman että tämä seikka mitenkään riippui hänen tunteistansa, — se oli vain fyysillinen sattuma.

Ja sitten hänellä oli niin kuulakka ja hieno iho. Oli varsin tavallista, että miesten sydämet leimahtivat liekkiin hänen tähtensä.

Nykyisin suosi hän ihailijanaan erästä nuorta soreaa miestä, jolle rouva Thamar oli antanut nimen Don Miguel de Aranjas — tuon hirveän Don Juanin todellisen nimen.

Naisten keskuudessa oli rouva Liss kuuluisa siitä että aina puhui typeryyksiä.

Mutta herroja hän viehätti.

Tarkkanäköisimmätkin heistä jäivät epätietoisiksi hänen hengenlahjoihinsa nähden. Hänestä ei koskaan voinut sanoa mitään epäsuotuisaa. Hän oli hurmaava ja — ikuisesti naisellinen. Monen mielestä hän myöskin oli kovin syvällinen. Ja sitten hän oli niin suloinen ja koetti keksiä sanoa mitä viehkeimpiä sopimattomuuksia, vaikka se ei oikein ottanut onnistuaksensa. Ja silloin häntä oli kaikkein vaikein vastustaa, sillä juuri silloin hän oli kaikkein suloisin.

Hän oleskeli kesäisin aina vuoristossa terveytensä takia, sillä se oli heikko, vaikka kohta olikin otaksuttavaa, että hän eläisi kauan.

Hän oli nimittäin siksi järkevä, ettei kuluttanut omia voimiansa, vaan muiden. Siinä taidossa oli hän oikein etevä. Hänen toimintahaluansa tyydytti täysin muiden työn katseleminen. Miestänsä hän rakasti. Tämä oli niin herttainen ja ymmärsi häntä täysin. Oli vain ikävää ettei hän koskaan katsonut joutavansa tulemaan tänne mukaan.

Rouvansa mielestä hän oli erittäin taidokas kapine, joka paitsi sitä että monella muulla tavoin hauskutti hänen elämäänsä, myöskin oli jonkinmoinen työkone, joka helposti ja mukavasti hankki hänelle kaikkea, mitä hän vain voi toivoa itselleen.

Don Miguel istui väännellen somilla kädenliikkeillä viiksiänsä ja katsoi häneen. Kuinka vastustamaton olikaan tuo nainen, kertoessaan kaikkia noita ihmeellisiä asioita!

Ei ollut olemassa mitään taivaan ja maan välillä, josta hän ei olisi uskaltanut keskustella Don Miguelin kanssa, vaikka tiesikin, että tämä oli niin hirveän oppinut.

Yksi asia vain oli, jota rouva Liss ei voinut sietää.

Se oli se, kun joku moitti olevia oloja, maailmassa yleensä ja erittäinkin hänen rakkaassa Kristianiassaan.

Muiden muassa oli rouva von Asten perin kärkäs sitä tekemään. Silloin kääntyi rouva Liss häntä kohden, suuret, tummansiniset silmät melkein heränneinä, tuimina.

— Rakas ystäväni, tuo on tosiaankin pelkkiä naisten lörpötyksiä! Kaikki on kyllä juuri kuin tulee olla. Parhaimmat miehemmehän siellä ovat johdossa, niin kyllähän kaikki käy hyvin, ja meidän professorimmehan ovat vallan oivallisia, tietäväthän sen kaikki, aivan toisenlaisia kuin muissa kaupungeissa, esimerkiksi — — —.

Sen enempää ei rouva von Asten saanut tietää tästä asiasta. Rouva
Lissillä oli se omituisuus, että hän aina itse keskeytti puheensa.
Muutoin ei juuri maksanut vaivaa puhua rouva von Astenia vastaan.

Muutamat ilkeät ihmiset täällä parantolassa olivat keksineet verrata häntä amerikkalaiseen kuguaariin, siksi etteivät edes hänen paraimmat ystävänsä voineet olla varmat, että nuo pienoiset kynnet pysyisivät piilossa käpälissä. Joskin hän kymmenesti sanoi »rakas ystäväni», voi hän tuskin vastustaa halua raapaista niillä hiukan. Ja jos hän sanoi »enkelini», silloin tiesivät kaikki, että kynnet olivat täydessä työssä.

Hän ja hänen miehensä, tukkukauppias Stern, olivat tullessaan herättäneet tavallista suurempaa huomiota.

Ensiksikin siksi, että rouva oli ottanut jälleen käytäntöön tuon vanhan, hyvän, luonnollisen tavan käyttää omaa nimeänsä. Toiseksi sentähden, että hän asettui päärakennukseen, jotavastoin hänen miehensä asui pienessä talossa aivan itseksensä.

Mutta seuraavana päivänä ei enää ihmetelty.

Mies ristittiin melkein heti Omar Pashaksi — rouva Thamar oli senkin keksinyt — ei kukaan tiennyt miksi, mutta se sopi kaikkein mielestä hyvin.

Rouva von Asten nauroi heille. Hänen mielestänsä olivat kaikki naiset typeriä.

Miestänsä hän halveksi sanomattomasti. Syytä hän tuskin olisi voinut selittää, mutta eihän hänen tarvinnutkaan sitä tehdä.

Tänä iltana oli rouva von Asten tavallista virkeämpi.

Hän oli joutunut puheisiin nuoren, rakenteeltaan sankarimaisen insinöörin kanssa, jolla oli pienet uniset sinisilmät ja hyvin vaaleat viikset. Tuo herra seisoi nyt hänen edessään kuin lepäävän Mars-jumalan asennossa. Rouva von Astenille tuotti huvia katsella nuorukaista. Tämä teki häneen valtavan vaikutuksen.

Lehtorin kimeä ääni tunki läpi muun keskustelun.

Hän oli tehnyt sen havainnon, että yleensä kaikki itse asiassa on varsin yksinkertaista.

Ihmisiä oli helppo ymmärtää ja hallita, erittäinkin lapsia. Oli vain tarpeen antaa heille muutamia varmoja tukikohtia ja johtaa heidät oikealle tielle. Siitä pysyisivät he ainiaan kiitollisina.

Hänen rouvansa hymyili jälleen.

Samassa tuli rouva Thammers sisään illalliselle.

Juttelu keskeytyi hieman — yksin hypoteesi uusien tähtien synnystäkin jäi kesken esityksen.

Tiedettiin ken hän oli, olivathan hänen lapsensa jo aikaisemmin tulleet sisään. Nyt piti hiukan tarkastaa äitiäkin.

Muuan käytännöllinen olento kohenteli hiukan halkoja, niin että valo lankesi solakan, hiukan kumarassa kulkevan naisen ylitse, joka tuli sisään ja meni lastensa luo.

Toiset noista oppineista, likinäköisistä herroista silmäilivät häntä hetken, ja heistä tuo hento olento ei ollut aivan suloa vailla. Mutta eihän hän ollut nuori. Ja tuota aivan vastustamatonta viehättäväisyyttä, joka herättää oppineidenkin miesten mielenkiinnon, ei hänessä ollut — ja niin palattiin hypoteesiin uusien tähtien synnystä.

Joillakuilla toisilla oli enemmän aikaa ja paremmat silmät. Heistä hän näytti olevan niitä, joita täytyi katsoa kauan. Silloin hän kävi oikein mieltäkiinnittäväksi.

Hänen olennossaan oli samalla jonkinmoista velttoutta ja nuorekasta, hempeätä notkeutta, ja ilmeessä kuvastui kuin vielä elämätöntä kesää ja samalla elämään kyllästymistä, kieltäymystä. Iho oli valkoinen ja kalpea, silmien väri omituisen kuulakka — ja katse näytti kilpistyvän pois ympäristöstä.

Naiset huomasivat heti että hänen tukkansa alkoi harmaantua, ja tuo omituisen hajamielinen ilme ei lisännyt hänen viehättäväisyyttään.

Thamar rouva istui hymyillen itseksensä. Hänen täytyi ajatella suljettua taloa. Tulee päivä, jolloin ovet ja akkunat heitetään auki — — —.

Edelleen ajatteli hän: onkohan tuolla naisella rakastaja? Sellaiset asiat kiinnittivät Thamar rouvan mieltä. Hän ottaisi hänet kyllä huomaansa!

Nurkassa akkunan vieressä istui tukkukauppias Stern, liikanimeltään
Omar Pasha.

Hän katsoi myös tulokasta, hänen rauhallisia kasvojansa, hänen hiljaista, lempeätä ilmettänsä. Hän nautti noiden hitaiden liikkeiden sulosta. Ne vaikuttivat häneen kuin musiikki.

Hänen huomionsa kiintyi suuhun. Siinä oli omituinen, terävähkö piirre — kuin kärsimysten uurtama.

Hänen täytyi muistella ääntä, jonka oli kuullut kaukaisina aikoina, — matalaa, verhottua, omituisen pehmeää ääntä — — —.

Hänen katseensa hyväili tuota olentoa.

Sitten kumartui hän eteenpäin pää kätten nojassa, ja siten jäi hän istumaan.

Hän tunsi tulijan. Hän oli löytänyt hänet itsensä tuon valjun hiljaisuuden keskeltä, joka häntä ympäröi.

Kun rouva Thammers nousi pöydästä, nousi myöskin Thamar rouva paikaltaan, toivotti herttaisesti hymyillen hänet tervetulleeksi ja esitteli seurueen hänelle.

Lehtori sai muuttaa paikkaa. Thamar rouva halusi saada uuden vieraan rinnallensa istumaan.

Naiset lausuivat muutamia ystävällisiä sanoja. Kun Thamar rouva oli noin suopea, oli itsestään selvää että muutkin olisivat.

Iloisesti katsoi rouva Thamar ympärilleen: — Missäs Omar Pasha on? Hän ei ole tänään hyvällä tuulella,

ce jeune Omar, pacha de Nègreport — parceque son tigre de Nubie est mort.

Voin kertoa, että hän on meidän enfant terrible, inhimillisen vaihtelevaisuuden edustaja; huomenna hän ehkä jo tanssii cancan'ia! — Suvaitsetteko vapautua afrikkalaisista unelmistanne ja tulla esiin nurkastanne. Voin uskoa teille, everstinna, että hän on vaipunut mietelmiin ihmisten typeryydestä, josta hän aikoo kirjoittaa kirjan.

Nurkassa istuja tuli hymyillen esiin ja kumarsi.

— Minusta kerrotaan mitä ihmeellisimpiä asioita. — Ken jaksaisi syventyä sellaiseen?

Thamar rouva nauroi: — Tänään pashamme on pahalla päällä. Silloin ei hän voi hillitä huonoa tuultaan.

Tukkukauppias Stern oli mies, johon kaikki naiset rakastuivat, jo yksistään hänen kauniin ulkomuotonsa takia. Ja sitten oli hän niin aivan toisenlainen kuin muut. Eikä koskaan tiennyt, mitä hänellä oikeastaan oli mielessä, — ja se lisäsi myöskin hänen viehätysvoimaansa.

Näytti siltä kuin hän aikoisi sanoa jotain puolustukseksensa — mutta hänen rouvansa kimeä ääni kajahti väliin.

— On neljä asiaa, jotka kiinnittävät mieltäni, aivan totta, neljä asiaa.

Mutta mitkä neljä ne olivat, se ei tullut tunnetuksi. Don Miguel oli istunut soittokoneen ääreen, ja lyötyään muutamia mahtavia alkusointuja hän jatkoi valssilla, joka vaikutti kuin olisi siinä ollut kasaantuneena monen sukupolven kevytmielisyys.

Naisista se oli kaunis, ja he lausuivat tämän johdosta jotain rouva
Thammersille.

Sitten piti rouva Lissin laulaa. Sen oli hän luvannut. Mutta oli aina tarpeen koko joukko valmistuksia, kun rouva Liss ryhtyi laulamaan.

Siitä tuli työtä monelle herralle.

Tuon sekavan hälinän keskeltä kuuli rouva Thammers äkkiä tyttärensä itsetietoisen äänen.

Se oli juuri ihmeellistä Gertrudissa, että hänellä aina oli varmat, valmiit mielipiteet kaikenmoisesta.

Äiti katsoi häneen ja kohtasi hänen kirkkaan, avoimen katseensa, tuollaisen katseen, joka hakee kaikkea vähäpätöistä, saadaksensa parjaamisen aihetta.

Gertrud ja Birger olivat anastaneet itselleen parin paraista paikoista valkean ääressä ja näyttivät jo täysin kotiutuneilta.

Äitiin tuo vaikutti omituisesti, sillä itse puolestaan hän istui paikallaan arkana kuin koulutyttö, sydän käsittämättömän tuskan ahdistamana.

Vihdoinkin alkoi rouva Liss laulaa. Hän esitti nuoren lyyrikon, lupaavan säveltäjän uusia lauluja.

Hänellä oli miellyttävä, vaatimaton ääni. Hänellä sanottiin olevan paljon mielikuvitusta. Hän voi tyhjästä luoda jotakin. Mitä syvällisimmällä salaperäisyydellä, kuin aikoisi uskoa toisille salajuonen, tai tulisen kaihoisasti viserteli hän esiin mitä jokapäiväisimmät sanat.

Tänään oli hän hyvissä äänivaroissa, ja nuo kirkkaat sävelet soinnahtelivat viehättävän tunteellisina.

Kuullos,
Jos uskallusta,
Jos uskallusta Sull' lie!

Ja äkkiä, intohimoisesti seurasi:

Oi, jospa silkkiliivit
Valkoiset mulla ois!

Joka laulun jälkeen puhkesi nuorison ihastus myrskyäviin suosionosoituksiin.

Thamar rouva loi nopean, ihmettelevän katseen Thora Thammersiin.

Tämä istui välinpitämättömänä, nähtävästi täysin tietämätönnä siitä, mikä merkitys oli rouva Thamar Gyllenskjoldin hänelle osoittamalla huomaavaisuudella.

Nyt tuli rovastinrouva Hemb istumaan hänen rinnallensa.

Sensijaan kuin rovasti kernaimmin puhui suoviljelyksestä, ja omistaen itse oivan terveyden ei voinut käsittää kuinka kukaan voi olla sairas, otti hänen vaimonsa aina keskustelun lähtökohdaksi ihmisluonnon raihnaisuuden.

Hänellä oli varma, aina uudistuva keskusteluaine. Hän katsoi velvollisuudekseen antaa ihmisille hyviä neuvoja, eikä hänen varastonsa koskaan loppunut.

Hänen mielestänsä everstinrouva oli liian kalpea.

— Teidän pitää juoda lämmintä vettä! sanoi hän. — Se virkistää koko ruumista. Ja teidän iällänne on se erittäin terveellistä… En tiedä, ymmärrättekö, mitä tarkoitan — — —.

Ja hän alkoi innokkaasti selittää, mitä tarkoitti.

Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva
Thammersille ystävällisyyttä.

Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä, ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.

Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia, kullankellerviä…

Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis menemään tuleen hänen tähtensä.

Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.

Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi mitään.

— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!

Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta — katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.

3.

Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.

Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi aivan pimeältä.

Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —

Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä kohden nummea.

Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.

Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.

Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi istumaan kanervikkoon.

Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon voi piiloutua.

Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.

Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.

Se katosi hänen sitä silmäillessään.

Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto nukkui.

Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla täällä pimeässä… vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon… antaa sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä… löytääksensä levon.

Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.

Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.

Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.

Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.

Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne alkoivat nauraa — hänelle!

Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.

Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.

Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se johti.

Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat, pelokkaat silmät tuijottivat häneen…

Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.

Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku oli herännyt… hiiviskeli hänen jälkeensä… kaikkialla aavikolla oli liikettä — — —

Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —

Hän pysähtyi.

Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin nousi lähteäksensä kotiin.

Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.

Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä, ymmärtäväinen tyttärensä… Kaikista olisi hullunkurista että hän, vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?

Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.

Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli vanha, tuttu virsi:

»Kaikissa mun menoissani
Hallitse, o Jumalani!»

Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan, ryhtyi se häntä tutkistelemaan.

Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien, kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi toivossa!

Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin kannoin sinua käsivarsillani! — — —

Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi nuoruuden hempeä, utuinen unelma.

Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.

Hän nyyhkytti hiljaa.

Hän säpsähti, — joku tuli.

Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.

Tulija oli nainen, pieni kasvultaan, — mutta kun hän jälleen katsahti häneen, vaikutti hän kookkaalta: hänessä oli jotain ihmeellisen ylevää, kuin ei hän olisi kuulunut maapallon asujamiin, vaan olisi tullut jostakin kaukaa — — —

Ja nuo silmät katsoivat niin sanomattoman lempeästi hänen silmiinsä. Ne ymmärsivät häntä.

Thora Thammers nousi ja tarttui hänelle ojennettuun käteen. Sen lujassa, pehmoisessa puristuksessa oli jotain miellyttävän rauhoittavaa, ja tuo ääni tuntui kuin kohottavan hänessä pystyyn sen, mikä oli luuhistunut kokoon.

Hän seurasi muukalaista polkua alas, tunteen vallassa että olisi tahtonut seurata häntä maailman ääreen ja vielä kauemmaksi — kaukaiseen taivasten maahan — — —

Talon sisään käytävällä he pysähtyivät ja lausuivat hellästi hyvää yötä.

Thora Thammers piti seuralaistansa kädestä, toivoen että hän vielä lausuisi sanasen.

Seurusteluhuoneesta tuli hohde takkavalkeasta. Muukalainen seisoi kuin sädekehän ympäröimänä.

Thora Thammers näki miellyttävän olennon, jonka puku oli peräti yksinkertainen, kasvot kalpeat, laihat, ilmeikkäät.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, voimatta päästää muukalaisen kättä.

Hän katsoi häntä silmiin. Tuntematon maailma kohtasi häntä tuossa katseessa.

Hän olisi halunnut huutaa: Älä jätä minua! Ota minut mukaasi!

Hän tunsi olevansa kuin avuton lapsi. Kyyneleet pyrkivät esiin, mutta hän hillitsi itseään tahdonponnistuksella, taivutti nöyrästi päätänsä ja kuiskasi: — Kiitos!

Portaissa kohtasi häntä sisäkkö Barbro, joka aivan pelästyi nähdessään rouvan olleen niin myöhään ulkona.

Hän sai Barbron kertoelemaan vieraasta naisesta. Häntä kutsuttiin rouva Harderiksi. Hän asui tuolla alhaalla yksin palvelijattarensa kanssa pienessä talossa sanatorion lähellä. Nummen tupasessa asui sairas mies. Hänen luoksensa oli tullut joitakin maallikkosaarnaajia, jotka olivat suorastaan pelästyttäneet hänet järjiltään, eikä kukaan ollut tainnut heille mitään. Silloin oli rouva Harder mennyt sinne, ja senjälkeen eivät he olleet uskaltaneet näyttäytyä, sillä hän kävi siellä joka päivä. Mies oli saanut järkensä takaisin. Tohtori arveli että näytti siltä kuin hän paranisi täydellisesti.

Kun Thora Thammers myöhään yöllä vaipui uneen, näki hän lempeän, kirkassilmäisen olennon tulevan luoksensa, ja rauha täytti huoneen.

4.

Muutamana päivänä, vähän myöhemmin, vallitsi seurusteluhuoneessa päivällisen jälkeen vilkas elämä. Kaikki parantolan vieraat jäivät sinne, sillä satoi. Useimmat tunsivat halua jutella jonkun kanssa.

Oven viereisessä nurkassa istui muutamia nuoria naisia, puhellen kilvan.

He olivat istuutuneet sinne, sillä he eivät halunneet istua liian lähellä rouva Thamar Gyllenskjoldia. He eivät pitäneet tuikeasta katseesta, jonka hän väliin kiinnitti heihin.

Useimmat heistä olivat jyrkässä omintakeisuudessaan kehitelleet itselleen erinäisen kielen omine puhetapoineen. He eivät kernaasti tyytyneet noihin kuluneisiin sanontatapoihin, joita edellisen sukupolven vanha, ikävä sivistyneistö käytti.

Siinä oli ylioppilaita, jotka »lukivat edelleen», ja muutamia pikkulasten opettajattaria, joilla oli taipumusta katsella maailmaa kuin olisi se lastentarha, jota heidän oli pidettävä silmällä.

Muutamat hyvin nuoret neitoset olivat joutuneet erään pikku asianajajan läheisyyteen.

He halusivat tietää, miten herrojen oli tapana Moldessa viettää sunnuntait, — niin, erittäinkin sunnuntait. He olivat ihastuksissaan tavatessaan jonkun, joka oli Moldesta.

Tuo pikku asianajaja ei lainkaan ollut Moldesta. Mutta hän unohti sanoa sen.

Hiukan kauempana istui näet rouva Liss, pompaduuripunaiseen puettuna.

Asianajaja katseli hänen käsiänsä — noita pieniä, lyhyitä kissankäpäliä, joiden iho oli niin mantelinvalkoinen, niin pehmeä ja hieno, kuin olisivat ne olleet luodut juuri nyt ja koskisivat ensi kertaa johonkin. Nyt ne paraikaa repostelivat rikki hänen antamaansa kukkavihkoa, joka oli sidottu harvinaiseen lajiin kuuluvista pyroloista.

Nuoren miehen ei olisi tarvinnut joutua siitä niin pahoilleen, sillä rouva Liss noudatti vain tavallista tapaansa, viatonta hävittämishaluansa. — Väliin hän suorastaan tunsi tarvetta repiä rikki jotain ja tallata sen jalkoihinsa. Ja kun hän oli sen tehnyt, katsahti hän ylös hurmaavilla silmillänsä: — Hyvä Jumala, nyt minä kadun, mutta minun täytyi.

Tällä haavaa hän oli harmistunut, ja se puki häntä oivallisesti. Hänen kasvonsa saivat sielukkaan ilmeen. Ääni kävi täyteläiseksi ja sai värähtelevän soinnun, joka suuresti auttoi häntä pääsemään voitolle.

Neiti Hemb häntä nyt vastusti. Tämä oli sitä mieltä, että puutteita oli olemassa ja että oli sääli niitä ihmisiä, jotka kärsivät hätää.

Rouva Liss oli vakuutettu että kaikki maailmassa oli parhain päin, ja mitä hätään ja kurjuuteen tulee, niin siitä kyllä joku huolehti, siitä hän oli varma!

Kapteeni Spohr oli samaa mieltä.

Hän katsoi rouva Lissiin hänen puhuessaan, ja hänestä oli hänen suunsa muodostama aamorinjousi vaarallisin ase, mikä häntä koskaan oli uhannut.

Kapteeni ei myöskään kernaasti kuullut puhuttavan onnettomuudesta ja maailman pahuudesta. Hänen mielestänsä eivät ihmiset olleet lainkaan niin pahoja.

Rouva Liss katsoi hieman halveksivasti neiti Hembiin.

— Tuolla tavoinhan ei olemassaoloon tulisi mitään kokonaisuutta, sillä — — —

Ja hän kääntyi kapteenin puoleen, ja tämä oli hetipaikalla valmis puolustamaan ihmisiä neiti Hembiä vastaan, jonka pienet, huolestuneet kasvot eivät olleet minkään näköiset.

* * * * *

Jalat jakkaralla, jonka tukkukauppias Stern oli peittänyt pampaskissan nahalla, istui rouva Thamar Gyllenskjold.

Hänen lempeät gasellinsilmänsä hymyilivät ja hän näytti peräti suopealta. Hän oli hiukan viluissaan ja katseli ihaillen kaunista hopeanharmaata, ruosteenpunaisella viiruteltua taljaa.

Hänen täytyi tänään katsoa hieman Omar Pashaakin. Tämä istui hänen jalkojensa juuressa uuninreunalla ja oli oivallisella tuulella; ei konsanaan vielä Thamar rouva ollut nähnyt häntä niin hyvätuulisena. Hän katsoi hänen hienopiirteistä, parratonta suutansa — sen ympärillä olevat syvät uurteet antoivat kasvoille tunteellisemman ilmeen kuin hän oli nähnyt kenelläkään muulla miehellä. Mutta silmät puhuivat toista kieltä. Ne olivat niin syvällä tiheiden kulmakarvojen ja suurten, omituisen raskasten luomien varjossa, jotka ulkonivat hieman liiaksi. Katseessa oli kuin koleaa hehkua — — —

Tänään oli Omar Pasha vallan kauhea! Hän kuuli kaikki mitä sanottiin ja singahutteli pieniä huomautuksia joka suuntaan. Ei kukaan ollut niiltä turvassa. Naiset tunsivat jonkinmoista pelkoa häntä kohtaan, mutta kun hän oli poissa, oli kaipaus sentään suurempi kuin pelko hänen ollessaan läsnä.

Thora Thammers istui erillään muista kaukaisimmassa nurkassa ja katseli muutamia vaskipiirroksia.

Parantolassa oli kaksi henkilöä, joita Thamar rouva ei halunnut tutustuttaa toisiinsa. Toinen näistä oli rouva Thammers.

Hänellä oli erinäisiä epäluuloja häneen nähden. Kernaasti hän oli hyvä kaikille ihmisille, mutta ne eivät saaneet olla hänen tiellänsä. Hän halusi liikkua vapaasti ja pitää muut tarpeellisen matkan etäisyydessä itsestänsä. Ei kukaan saanut sulkea näköalaa. Yleensä ei hän pitänyt siitä, jos toiset naiset kiinnittivät liiaksi huomiota puoleensa. Silloin oli hänestä melkein kuin ne olisivat anastaneet hänen paikkansa. Siksi ei hän tänään ollut huomaavinaankaan rouva Thammersia — — — Mutta muutoin hän istui perin suopeana ruhtinaallisessa arvossansa, hymyili ainaista lempeää hymyänsä ja kuunteli Omar Pashaa.

Juuri tänään, kun he molemmat olivat hyvällä tuulella, laskivat he leikkiä kaikenmoisesta, yksin todellisen tukkukauppiattaren Iversenin silkkivuorisesta hameestakin, joka sai Omar Pashan tekemään pilkkaa naisraukoista. — — Jopa hän koetti taivuttaa Thamar rouvaa myöntämään, että hienous, jota tavotellaan kalkkarokäärmettä muistuttavan äänen synnyttämisellä, oikeastaan on jokseenkin poroporvarillinen väärennys oikeasta hienoudesta, jonka luontoon kuuluu hiljaisuus. Eivätkö entis aikojen silkkikankaat olleet raskaita, pehmoisia? — — —

Thamar rouva kuunteli hänen jutteluaan kärsivällisesti ja anteeksiantavin ilmein, — ja hän leikiskeli Prinsessa Leilan pitkillä korvilla.

Sitten kosketti hän häntä jalallaan.

— Omar Pasha on valkoisen pilven ritari, kuun ja yötuulen ritariston jäsen, — ei hänen sovi olla perusteellinen kuin lehtori, opettaessaan meille loogillisen pilkun sääntöjä — —

— Sallitteko, teidän ylhäisyytenne, että korjaan lausuntonne. Katson olevani toisessa asemassa. Onhan muutamia muurahaislajeja, joilla on kylläksi järkeä pitääksensä orjia. Te noudatatte myöskin tätä tapaa, lehtori ja minä olemme aivan yksinkertaisesti orjianne. Onko teidän vielä kylmä, vai kuinka voitte?

— Varsin hyvin, minun on vain hiukan ikävä — — —.

— Se kuuluu jumalalliseen maailmansuunnitelmaan. Minun mielestäni on maailma laadittu hyvin järkevästi, kun se lopuksi vie hengen meiltä kaikilta. Siitä tulee olla kiitollinen — — —

— Millainen te oikein olettekaan? Olen vakuutettu että te ette usko mihinkään — — —.

— Uskon kyllä, kaikenmoiseen, — mitä vain voi ajatella, kuuhun ja aurinkoon ja vuorenhaltioihin… Ja se tuottaa minulle tyydytystä.

Thamar rouva pudisti päätänsä ja nauroi. — Noista tuommoisista me emme enää välitä!… Sanokaa mieluummin, mitä ajattelette noista oppineista herroista… Onko teilläkin osakkeita Marsiin vievässä sähköjohdossa, — vai oliko se Venukseen? Joku astronomihan on tainnu huomata sieltä annettavan merkkejä? Mitä ihmettä ne mahtanevat tahtoa meiltä? — — Tuolla tulee rakastettava uusi naapurini Betzy Schaum, sanomalehdentoimittaja ja kirjailijatar. Sekä häntä että meitä muita naisia pitäisi teidän onnitella äänioikeuden saannin johdosta. Sitä te ette vielä ole tehnyt!

Betzy Schaum kieltäytyi innokkaasti ja varmasti kuulumasta niihin, jotka lisäävät kirjailijatarten lukumäärää.

Olikin väärin syyttää häntä siitä. Jos hänellä heihin nähden oli jokin ansio, niin oli se siinä, että hän toimitteli heitä hengiltä, — mutta se oli salaisuus muille, paitsi niille sanomalehdille, jotka olivat hänet palkanneet teloittajaksi, sillä hänen verenhimoansa ei ilmaissut tuo ainoa kiltti kirjain, jotapaitsi hänen äänensä ja koko olentonsa vaikutti hurskaan viattomalta.

Mutta kenelläkään ei ollut aikaa kuunnella hänen lempeitä vakuutuksiansa.

Toiset naisista olivat nimittäin joutuneet Omar Pashan kanssa keskusteluun äänioikeudesta.

Lehtori tulistui.

Hän oli kuullut, että Ruotsissa oli johduttu sellaiseen kohtuuttomaan liioitteluun, että naisella voi olla jopa satakin ääntä, ja hän todisti tuota pikaa tämän seikan johtuvan ajan henkisistä heikkouksista.

Thamar rouva ei kuunnellut häntä, vaan hänen täytyi kääntyä rovasti
Hembin puoleen.

Omar Pasha pysyi tyynenä. Hän istui katsellen toisia ja nauroi tuolla tummalla, kimmeltävällä viirulla, joka väliin korvasi hänen silmänsä.

— Mitä tekevät naiset oikeastaan suuremmalla äänioikeudella? Ettehän te ole koskaan osanneet käyttää sitä, joka teillä on! — Ja mitä te teette lakiasäätävissä kokouksissa, kun ette osaa vielä korjata niitäkään lakeja, jotka itse olette kirjoittaneet? —

Thamar rouva nojautui mukavasti taapäin ja kietoi pampasnahan paremmin jalkojensa ympärille.

Tällaisesta hän juuri piti, kun sai täten rauhassa kuunnella toisten puhetta. Häntä huvitti nähdessään että toiset naisista näyttivät ärtyneiltä. Prinsessa Leila lepäsi hänen polvillansa ja katsoi ympärilleen viattomin, ihmettelevin katsein, kuin aavistaen myrskyä.

Vähintään kymmenen naista esiintyi näet vaatien Omar Pashalta selitystä.

Tämä nauroi pidellen korviansa.

— Mitäkö lakeja tarkoitan? Tietysti yhteiskunnallisia, — sanokaamme niitä tavoiksi, seuraelämän säännöiksi tai miksi tahdotte. Itse asiassahan ne ovat naisten kirjoittamia, ja naisten vallassa olisi parantaa ne ja samalla koko yhteiskunta, — mutta sitä eivät he koskaan ole tehneet. — —? Niin kauan kuin heidän tunteelliset pikku sydämensä ja innokkaat ruusunpunaiset sormensa eivät ole keksineet että tuossa kaikessa olisi hiukan korjaamisen varaa, niin kauan on meille suotava anteeksi ettemme teitä kaipaa, sillä ennenkuin se on tapahtunut, ette te voi antaa meille mitä me kaipaamme.

Naiset olivat tottuneet Omar Pashan inhottaviin typeryyksiin, — mutta tuo kuulosti tosiaankin siltä kuin hän olisi tarkoittanut jotakin sillä mitä sanoi. Siihenhän oli mahdoton tyytyä.

Todellinen tukkukauppiatar Iversen tuli esiin tavattomalla vauhdilla ja silkinkahinalla, joka epäilemättä muistutti kalkkarokäärmettä.

— Hyvä Jumala! Tuo kauhea Omar Pasha! Tarkoitatte siis — — —

Hän katsoi avutonna rouva Sandersiin, joka vei lornetin silmilleen ja katseli Omar Pashaa säälivästi hymyilen. — Haluaisin tietää, mitä te oikeastaan tahdotte!… Ikäänkuin kaikki mitä miehet tekevät olisi oivallista… Te arvelette, että te miehet tulisitte toimeen ilman meitä? — — —

— Teidän ylhäisyytenne, me kaipaamme naisia sekä itsemme tähden että kaiken suorittamattoman työn takia. Mutta heidän on tultava — kuten eräs ruotsalainen kirjailija sanoo — pukeutuneina sukupuolensa luontaiseen ihanuuteen. Sitä me kaipaamme ja etsimme!… Minun suutarini on erittäin järkevä mies. Hän sanoo: »Naisilla ei ole itsetuntoa! Heidän tehtävänsä olisi saattaa miehet kunnioittamaan naista, mutta sitä he eivät tee!»… Nähdäkseni on meille suotava anteeksi, jos me emme kylläksi pidä arvossa heidän järkeänsä. Ihmeellistä on, kuinka ihminen voi hukata pois senkin vähän, minkä alkuaan on saanut — ja erittäinkin tämä koskee naisia. Ja aivan erikoisesti niitä, jotka ovat naimisissa! Tässä tuonnoin, rouva Sandersin kutsuissa, tulin sattumoisin kiinnittäneeksi huomiota siihen eri määrään kohteliaisuutta, mitä mainittu rouva osoitti naimattomille ja naiduille naisille. — — — Tuollainen on meidän miesten mielestä narrimaista! Niin, voihan käydä niinkin, että me teemme samaten, mutta se tapahtuu käskystä, — olemme oppineet sen teiltä! Mielestäni meillä on täysi syy epäillä etteivät naiset ole järjellisiä olentoja, niin kauan kuin he eivät käsitä, että he tuolla tavoin etupäässä loikkaavat itseänsä. — — Niin, suokaa anteeksi, hyvä rouva, en minä alkanut tätä kiistaa, muistakaa toki etten minä sitä alkanut!

Toiset rouvista näyttivät valmistautuvan panemaan Omar Pashan pataluhaksi.

Mutta nyt kohotti Thamar rouva pitkän, hienon kätensä, ja kaikki muut vaikenivat.

— Minusta te saatte aikaan niin paljon turhaa touhua! Te olette antautunut pahan palvelukseen, Omar Pasha. Nyt huomaan sen. Te olette kauheampi kuin Nero ja kanssaveljenne Iivana Julma — — sillä te ette helly koskaan, teillä ei ole mitään lempeämpiä hetkiä. Ja onni suosii teitä. Mutta katsokaa, kuinka onnettomilta me näytämme. Te riehutte meidän pienoismaailmassamme kuin tiikeri erämaassaan. — Ja kumminkin te eilen pelastitte hyypän rehellisen haahkan kynsistä; te ette voisi repiä kärpäseltä siipiä, — ja nyt te istutte täällä ja huvittelette meidän kustannuksellamme!

Thamar rouva katsoi hymyillen ympärilleen.

— Tässä istuu rehtorinrouva Altor, nainen, joka on pitkän aikaa elellyt hovissa ja nyt johtaa seuraelämää siinä kaupungissa, jolla on kunnia lukea hänet asukkaisiinsa. Hän on nyt jo kymmenen kertaa kysynyt teiltä, ettekö tiedä että ne tavat, joita te nimitätte yhteiskunnallisiksi epäkohdiksi, ovat kotoisin ylhäältäpäin, hovista, jonka kimppuun te kaiketi ette halunne käydä arvosteluinenne. Suvaitsetteko ehkä vastata hänelle?

— Nöyrin palvelijanne, hyvä rouva, minulla ei ole siihen muuta sanottavaa kuin että koko Euroopan hovitavat ovat itämaisen orjuuden jätteitä. Ne kuvastavat säännösteltyä orjuutta. Ranskan Henrik Kolmannelle tulee kunnia siitä että on ottanut ne käytäntöön Euroopassa, muuttaen ympäristönsä ystävistä palvelijoiksi… Eikö ole katsottava todisteeksi läheisestä sukulaisuudestamme apinoitten kanssa, että me arvostelukyvyttömästi jäljittelemme pyrkimystä pystyttää keinotekoisia rajoja, sensijaan että kunnioittaisimme luonnon asettamia.

Rehtorinrouva ei keksinyt heti vastausta. Hänen kasvonsa värähtelivät. Hän tyytyi huomauttamaan, että maailma hänen mielestänsä alkoi käydä ihmeelliseksi.

— Niin minunkin mielestäni, arvoisa rouva! Ja kaikkein ihmeellisintä on varmaankin juuri se, että aikamme hienosto empimättä hyväksyy sen, mikä on raakamaisen entisajan jäte. Eikö se ole todiste siitä, kuinka pintapuolista kaikki sivistyksemme on? Niinsanotun hyvän tavan turvissa voi tehdä aika arveluttavia tekoja — — —.

Rouva Liss loi silmät levällään häneen katseen.

— No, jopa jotakin, herra Iivana Julma!… Nyt meidän tulee oikein hauska. Olemme kaikki ihastuksissamme! Niin, on oikein hauskaa, kun herrat ovat tuollaisella tuulella… minusta se on hauskaa, sillä on niin kauheata kuulla heidän puhuvan semmoista. Minä ja joukko ystävättäriäni olemme siitä samaa mieltä… Mutta hyvä, kiltti Omar Pasha, tarkoitatteko siis täyttä totta, että kaikki tuollainen, jota me katsomme hienoksi, on aivan yksinkertaisesti eläimellistä?

— En, sillä silloin tekisin vääryyttä toisille eläimille, sillä ne eivät ole koskaan alentuneet siinä määrin!… Mutta lienee varmaankin parasta että nyt luikin tieheni!

Nyt ryhtyi hänen vaimonsa, rouva von Asten, avustamaan toisia.

— Samuel, en voi käsittää mitä tarkoitat, Samuel!

Tukkukauppias Stern ei näyttänyt hämmästyneeltä. Noilla sanoin tapasi rouva von Asten aina alkaa puhuessaan miehensä kanssa. Se oli tullut hänelle tavaksi.

Hän kohotti pientä, sievää päätänsä, ja nuo loistavat silmät, jotka aluksi näyttivät aivan lempeiltä, välkähtivät äkkiä vihasta.

— — — Luulen että pidät itseäsi yli-ihmisenä! keksi hän sitten sopivaksi loppulauseeksi.

— Anni hyvä, sellaista sinun ei pidä sanoa kenellekään, ellet halua loukata. Se on nykyisin meidän muodikkain haukkumasanamme, — — — niin kylläkin, hyvät naiset. Me pyrimme rehellisesti muovailemaan yli-ihmistä, mutta tulos oli uusi laji alhaisoa — — —

Thamar rouva kohotti jälleen varoittavasti sormeansa.

— Emmekö julistaisi käräjärauhaa?

Hän katsoi hymyillen ympärilleen.

— Eiköhän liene helpompi hallita taivaan tuulia kuin saada mies takaisin mahdollisuuksien rajoihin, kun hän on murtautunut niiden ulkopuolelle? Luullakseni hänkin kuuluu niihin luonnonvoimiin, jotka ovat taltutettavat. Ihminen ei ole vielä täysin saanut maata valtansa alaiseksi, ennenkuin mies on saatu oikealle paikalleen, — nykyisinhän hän lähinnä kuuluu petoeläimiin!

— Aivan oikein, rouvaseni, edellisten ajanjaksojen vaistot ovat vielä veressä — — — mutta olen tehnyt havainnon, että sade on lakannut. — Ya Allah, ya Allah, Jumala on suuri! Luulen melkein että lähden ulos!

* * * * *

Ulkona oli heleä, kirkas päivänpaiste. Thora Thammers nousi, sulki albumin ja meni myös ulos.

Hänen tyttärensä seurasi häntä portaille.

— Minne aiot, äiti? Minusta on niin ikävää, kun sinä et välitä tutustua toisiin, vaan kuljeskelet aina niin yksin. Birgerin mielestä olisi myös paljon hauskempaa meille, jos sinä istuisit enemmän sisällä ja huvittelisit vanhojen kanssa. Olen vakuutettu että kaikki täällä katsovat sitä kummalliseksi; luulen että sinä ihmisten mielestä olet hyvin omituinen, ja se on niin ikävää Birgerille ja minulle. Niin, tiedänhän että sinä katsot ettei meidän pidä välittää sellaisesta — se on oikein päähänpisto sinussa — mutta Birgerin ja minun on pian pakko sanoa toisille nuorille että me emme voi — — —

Rouva Thammers katsoi vaieten tyttäreensä.

— Tahtoisitteko te kieltää minua menemästä ulos? kysyi hän sitten aivan tyynesti.

— Äiti, sinä olet niin vanhanaikaisen romantillinen ja hempeämielinen, niin sanoo Birger myöskin. Vanhat eivät ymmärrä nuorten tunteita… Me ymmärrämme kyllä että sinä katsot että me seurustelemme liiaksi toisten nuorten kanssa — mutta emme tosiaankaan ole ainoat, jotka tekevät niin, — kuuluu maailman kehityskulkuun, että nuorten täytyy saada elää omaa elämäänsä. Neiti Carn — hän oli paras tämänvuotisista ylioppilaista — sanoo aina: »Minulla täytyy olla oikeus loma-aikana olla muista välittämättä»… Hän on niin perin reipas, vapaa luonne. Nyt hänen äitinsä on saanut luunsärkyä ja siitä on hän nyt iloissaan, — niin, ei tietysti muun takia kuin siksi että äidin nyt täytyy istua hiljaa, ja ennen hän aina tahtoi olla mukana kaikkialla, ja se oli niin ikävää! Neiti Carn sanoo: »Äiti voi kernaasti tehdä uhrauksia lastensa takia, mutta lapset eivät oikeastaan ole mitään velkaa vanhemmilleen. Vanhemmille kuuluvat velvollisuudet! Kantakoot he seuraukset siitä että ovat toimittaneet meidät maailmaan. Sitten tulee meidän vuoromme, kun me saamme lapsia.» — — —

Hän vaikeni. Hän tuli katsahtaneeksi äitiinsä. Hän punehtui sen johdosta mitä oli tullut sanoneeksi, ja hänen täytyi katsoa maahan.

Äiti seisoi nimittäin hänen edessään aivan suoraksi ojentuneena, vastoin tapaansa.

Hän seisoi hetkisen hiljaa, katsoen tyttäreensä.

Ja Gertrudin täytyi jälleen luoda katseensa maahan, sillä kun äiti alkoi puhua, ei hän puhunut tavalliseen tapaansa.

— Tiedän varsin hyvin, sanoi hän hitaasti — että sinä ja tätisi luulette että minä alan käydä heikkomieliseksi — — — ei sanaakaan enempää! Huvitelkaa te vain, Birger ja sinä, mielenne mukaan — — — mutta suonette anteeksi etten minä pysyttele sisällä siksi että te pidätte sitä suotavana.

— Äiti, sinä käsität meidät niin tykkänään väärin. Salli minun nyt tulla mukaasi! —

Rouva Thammers hymyili surumielisesti. Juuri sitä hän ei voinut saada tehdä.

Hänen äänessään oli jotain, joka huomautti tytärtä siitä, mikä heitä erotti, ja jota tytär ei tätä ennen ollut huomannut.

Hän jäi katsomaan äitinsä jälkeen.

Todellakin olivat täti ja hän ja Birger ajatelleet… ja hän oli varma että kaikki täällä salaa ajattelivat samaa… sillä eihän äiti ollut samanlainen kuin muut. Olipa ikävää että hän oli sen huomannut! Mutta eihän hänellä oikeastaan ollut oikeutta siitä loukkaantua… Kuinka äiti sentään voi näyttää ylväältä kun tahtoi! Setä oli nähnyt sen muutaman kerran, ja hän sanoikin aina, että hänessä oli syntyperäistä hienoutta — — —

Neiti Carn tuli ulos muutamain herrojen seurassa. He halusivat saada neiti Gertrudin mukaansa kävelyretkelle.

5.

Rouva Thammers meni sisään ja otti yllensä hiukan päällysvaatteita.
Sitten hän jälleen tuli ulos ja läksi kulkemaan nummelle päin.

Hänestä tuntui helpotukselta päästä kuulemasta ihmisten lörpöttelyä. Tuolla alhaalla oli koko ilma sillä kyllästytettyä ja täynnä turhanpäiväisiä, tuskastuttavia ajatuksia ja mitätöntä lorua.

Vasta täällä ulkona hän voi hengittää vapaasti. Ja sitäpaitsi oli muuan asia, josta hänen nyt piti tehdä selkoa omalle itsellensä. Hänellä oli jo kauan ollut tunne, että tulisi päivä, jolloin hän sanoisi itsellensä: »Nyt tahdon ottaa selkoa siitä, mitä oikein olen tehnyt», — ja juuri tänään oli hänen mielessänsä herännyt jonkinmoinen veltto halu saada hiukan selvyyttä noihin seikkoihin nähden.

Häntä melkein halutti kertoa kaikesta nummen eläimille ja kukille — niin saisivat ne tuomita häntä.

Ihmisille ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Hetkiseksi kiintyivät hänen ajatuksensa mieheen, joka oli puhellut niin paljon tuolla sisällä — — — Jo ensi iltana oli hänen äänensä jollakin erityisellä tavalla vaikuttanut häneen, hän ei tiennyt miksi, — mutta se muistutti jostakin aikoja sitten olleesta ja menneestä, jostakin, jonka hän oli kärsinyt loppuun ja joka nyt oli takanapäin — — — jota hän ei enää halunnut kokea uudelleen — — —

Hän kulki hitaasti.

Tuolla istui jänis ja katsoi häneen tyynin, viattomin silmin, hänen jalkansa melkein kosketti sitä, ennenkuin se loikkasi tiehensä.

— Ei sinun tarvitse pelätä minua, sanoi hän hiljaa, hieman hymyillen. —
Mutta paikkasi minä anastan!

Hän kävi istumaan, — tässähän kaikki olivat koolla hänen ympärillään: vaivaiskoivut ja katajat, kanerva ja hopeanvalkoiset raidat. Kuinka ne kimmelsivätkään päivänpaisteessa!

Nyt kertoisi hän kaikki. Näille voi hän uskoa mitä tahansa — ihmiset arvelisivat sen osoittavan että hän oli päästä sekaisin — oikein hänen täytyi nauraa — sehän juuri osoitti että hän oli viisas!

Häntä halutti kiittää Jumalaa siitä, että noilla hienoilla ihmisillä ei mielestänsä ollut mitään tekemistä täällä, vaan että hän sai olla täällä rauhassa yksin eläinten kanssa.

Kuinka siellä tänään oli kuulakkaa ja hiljaista! Tuuli vain liiteli eteenpäin pitkin, hiljaisin siivin, kuin olisi se aivan yksin taivaan alla…

Hän kuuli sen kuiskeen, — se tiesi kaikki mitä täällä tuhansien mättäiden keskellä tapahtui… Se hiipii läpi kanervikon, piiloutuu ja uinahtaa — herää jälleen, pujahtaa pikku kukkasten sydämeen ja saa ne vapisemaan. — — —

— Sinulle voin sen sanoa, mumisi hän puoliääneen, — sillä sinä et ole muiden kaltainen!

Hän paneutui alas kanervikkoon. Hän oli aivan kuoliaaksi kiusaantunut.

Hän painoi kädet kasvoillensa. — — — Ei, ei sitä, joka hänestä nyt
tuntui kuin kaamealta sadulta, jonka joku oli hänelle joskus kertonut.
Nyt hän oli unohtanut sen, tai Jumala oli vapahtanut hänet siitä — — —
Häntä vain halutti vähän ajatella entisiä, siinä kaikki.

Hän kohottautui puoleksi istualleen ja nojasi pään käteensä.

— — — Kuinka olikaan ollut mahdollista, että hänestä oli tullut tuon miehen vaimo? Hän näki hänet edessään, — eversti Arvid Thammersin: itsekylläisenä, lihavana, kaljupäisenä — — —

Hän silmäili häntä kylmästi, ihmetellen. Oliko tuo hän itse? Oliko yhdyselämä hänen kanssaan tehnyt tuon miehen tuollaiseksi?

Häntä puistatti sitä ajatellessa — — —

Hän sulki silmänsä. Nyt seisoi tuo mies hänen edessänsä sellaisena, jommoinen hän kerran oli ollut: kauneimpana miehenä, minkä hän ikinä oli nähnyt. Pehmoisella trubaduurinäänellänsä valtasi hän neitosen mielen, hänen tummat, rakastuneet silmänsä tenhosivat tämän mielikuvituksen. Niihin näytti sisältyvän niin paljon.

Ja täti sanoi, että aina kävi niin, että neidonunelmat jäivät toteutumatta; ei hänen pitänyt luulla olevansa ainoa, joka oli sen kokenut!… Aikaa myöten voittaisi hän pettymyksensä. Ja sitten piti käydä käsiksi todellisuuteen, siinä löytäisi onnen.

Itse oli hän myöskin ajatellut että hänen onnensa olisi Arvid Thammers — onni oli kai sitten sellaista!… Ja myöhemmin tulisi kaikki se, mitä hän odotti, — olihan kaikki hyvin, kun oli vielä niin paljon hyvää odotettavissa! Niin oli aina, niin sanoivat kaikki. Ja muuthan tiesivät sen paremmin kuin hän. Itse oli hän ajatellut, että oli parasta pyrkiä turvaan, — hän oli tuntenut itsensä niin turvattomaksi. Hänestä oli kuin olisi hän pudonnut jyrkkää kalliota alas, mutta pelastunut ihmeellisellä tavalla… Eikä hän tahtonut kärsiä… Miksi olisi hän sitä tehnyt! Hän oli kahdeksantoistavuotias. Hän tahtoi osalliseksi elämän ihanuudesta! — — —

Hän ei enää kestänyt noita ajatuksia. Hän paneutui jälleen kanervikkoon.

Hän pelkäsi koskettavansa liian läheltä sielunsa arkoja kohtia!… Hän tiesi että hänen sisimmässään asui syvälle piiloutuneena kalpea kauhu — tuon oven takana, joka johti heikkomielisyyden synkkään maahan… Hän oli seisonut ovella odottamassa, tulisiko kutsu sinne… Oli ollut aikoja, jolloin hän ei koskaan löytänyt lepoa, jolloin hänestä ei mikään hänen elämyksensä tuntunut todelliselta: ei tuo, että Arvid Thammers oli hänen miehensä ja että hän oli noiden kahden lapsen äiti, jotka eivät lainkaan olleet hänen lapsiansa… jotka eivät nähneet mitään äitinsä silmillä, eivät kuulleet hänen korvillansa — — —

Hän laski kädet kasvoillensa, ikäänkuin puolustautuaksensa jotakin vastaan: vuosikausiin ei hän ollut muistanut, että hän koskaan oli pitänyt miehestänsä, — mutta sen oli hän tehnyt, sitä ei käynyt kieltäminen!…

Ja hän oli ensi aikoina odottanut jännitettynä. Hänen sydämessään oli kätkettynä aarrelinna — ja se oli tarjona hänen miehellensä! Mutta hänen piti itsensä hakea se esiin, piti voittaa se!

Mutta Arvid ei koskaan löytänyt tietä sinne. Hän luuli omistavansa kaikki — luuli, ettei sen enempää ollutkaan.

Silloin telkittiin ovi kiinni.

Sitäkään ei Arvid huomannut.

— — — Silloin oli hänen vaimonsa luullut, että kerran tulisi tilinteon päivä — ja sitten tulisi parempaa.

Mutta Arvid ei näkynyt haluavan kokea mitään myrskyisää kohtausta. Hän ymmärsi kyllä, että hänen vaimonsa kernaasti olisi tahtonut hänet toisenlaiseksi kuin hän oli, mutta hän ei ollut sitä huomaavinansa. Ja hän oli aina hyvällä tuulella, nauroi melkein aina ja näytteli kiiltäviä, vahvoja hampaitansa. Surulliset asiat eivät koskaan tehonneet häneen.

— — — Mutta mitä hyödytti ajatella tuota kaikkea?

Thora tuijotti eteensä ilmaan. Hänen mieltänsä alkoi taas ahdistaa niin tuikeasti. Hänen täytyi puhella jonkun kanssa — — —

— Kuules, kanervankukka, pieni kellonen, sanon sen teille, että tietäisitte millainen minä olen… ettette ajattele minusta liian hyvää… ja että olette hiukan ystävällisiä minulle, kun tulen tänne nummelle!

Hän kävi niin omituisen hermostuneeksi, — täytyihän hänen sanoa se, eihän hän voinut sitä salata — — —

Epäröiden, tuskallisesti hymyillen mumisi hän itsekseen:

— Sillä minä olin nuori — — — ja tunsin runtelevaa tuskaa, ettei koskaan tulisi parempaa! Aloin haikeasti kaivata toisenlaista elämää kuin mitä elin — — — Aloin haaveilla… minusta haaveilu tuntui todellisemmalta kuin elämä. — — — Silloin menin eräänä iltana Arvidin luo ja sanoin että olin alkanut unohtaa hänet… ja että se teki minut levottomaksi — — —

— Mutta Arvid nauroi: »Minulle on yhdentekevää, mitä haaveilet.»

— »Entä jos se ei jäisi pelkäksi haaveeksi… jos kävisi totuudeksi, etten enää välittäisi sinusta?»

— Arvid nauroi: »Olethan sinä minun — — — ja sitäpaitsi minä en pidä kenestäkään niin paljoa, etten voisi tulla toimeen ilman häntä.»

— Silloin kävi sydämeni jääkylmäksi. Sellaisena se pysyikin. En enää itkenyt niin paljoa. Aloin ihmetellä, mitä siitä lopuksi tulisi — — —

Hän kohottautui jälleen. Hän ei voinut olla hiljaa. Valittaen hän kuiskasi: — Ei, nyt ei minulla enää ole mitään sanottavaa; mitä se hyödyttäisi, kun se niin kysyy voimiani…

Mutta hän ei voinut vapautua ajatuksistansa. Hänen täytyi ajatella Arvidia, joka oli yhtä iloinen kuin ennenkin, — ja kuinka hän oli alkanut katsoa häntä toisin silmin kuin ennen. Tuo trubaduurimaisuus, joka oli niin pukenut häntä, ja jonka morsian oli luullut viittaavan johonkin syvempään, se oli karissut pois kuin repaleiksi kulunut puku. Ja ne harrastukset, jotka alkuaan olivat heitä yhdistäneet, olivat hukkuneet aineellisuuteen, joka Arvidissa kehittyi kehittymistään. Hän alkoi yhä enemmän rakastaa mukavuutta ja hyvää ruokaa ja alkoi tehdä ostoksia taloutta varten — — — Ja toiset sanoivat hänelle: »Kuinka onnellinen sinä olet, kun olet saanut miehen, joka huolehtii talostansa niin väsymättömästi!» — — —

Mutta sitä ei Thora oivaltanut, hän oivalsi vain että he olivat alkaneet käydä eri teitä. Ja hänestä tuntui kuin ei hän itse koskaan vanhenisi, kuin olisi juurtunut kiinni nuoruuteen. Muut hänen ympäristössänsä kävivät täysi-ikäisiksi ja kehittyneiksi ihmisiksi, mutta hän ei koskaan päässyt sen pitemmälle.

Ja nuoret rouvat sanoivat hänelle: »Sinä et ollut luotu avioliittoa varten… Ethän ollenkaan käsitä, kuinka hyvät päivät sinulla on!»

Heillä piti usein olla vieraita, musiikkia ja tanssia. Arvid kaipasi sitä.— — —

Thora makasi kanervikossa, tuijottaen suoraan eteensä ilmaan.

— — — Sitten tulivat nuo molemmat pienet lapset.

— Ne vaikuttivat niin vierailta — melkein heti. — Kostiko luonto täten hänelle?

Ne kasvoivat suuriksi ja täysi-ikäisiksi, ne tulivat isäänsä ja isänsä sukuun… niillä oli samanlaiset suuret, vahvat hampaat, jotka nauroivat kaikelle, ja sama rakkaus ruokaan!

Tänäkin hetkenä hän melkein hämmästeli ajatellessaan että tuo nuori tyttö, jolla oli niin kirkkaat, häikäilemättömät silmät ja kylmähkö, ivallinen ilme raikkailla huulillansa, todellakin oli hänen tyttärensä — ja entä Birger, joka oli niin isänsä kaltainen, jolla oli sama runsas varasto merkityksettömiä puhetapoja… sama rakkaus mukavuuteen, sama tyyneys ja taipumus käydä varhain lihavaksi — — — Siinäkin olivat lapset isänsä kaltaiset, että kun halusivat häneltä jotain, voivat osoittaa samaa hillitöntä hellyyttä — se tuotti suorastaan kipua sydämeen!

Hän hengitti syvään ja pyyhkäisi hiukset otsaltaan.

Mitä hyödyttikään maata täällä ja ajatella tuota kaikkea! Ehkä oli aina sellaista! Olikohan kenenkään ihmisen koskaan hauskaa elää?

— — — Mutta tuo, että hänen täytyi kantaa sitä taakkaa ettei koskaan muistanut että hänen tuli olla vanha ja ymmärtäväinen ihminen — se tietysti juuri oli hänen mielisairautensa.

Hänen lapsensa, jotka molemmat olivat niin ymmärtäväisiä, katsoivat että hän oli vanha nainen, jonka oli pysytteleminen sisällä! — — —

Jospa tulisi laine, joka huuhtaisisi pois koko hänen elämänsä ja hänet itsensä jäljettömiin… jos myrsky ottaisi hänet mukaansa ja hävittäisi hänen muistonsakin!

* * * * *

Hän nousi. Mitä hyödytti täällä loikominen — — — Nyt oli hän voittanut kaikki, — oli käynyt tyyneksi!

Hän tunsi olevansa kuin valmis elämään nähden. Mikä voi murtua, se oli murtunut… se mikä oli loistanut, se oli sammunut ja menehtynyt!

Hän muisti nuo ajat, jolloin elämä oli häntä koetellut, jolloin hänelle oli karttunut kokemuksia — noita unohtumattomia, muistoon syöpyneitä päiviä — päiviä, jotka eivät enää voineet palata, sillä hänellä ei ollut voimaa kestää niitä kahdesti.

Tuossa ajatuksessa oli jotain lohdullista. Jumalan kiitos, että hän oli päässyt niin pitkälle! Nyt hän vasta oli onnellinen…

Mutta väristys kävi hänen lävitsensä. Silmät olivat kyynelissä.

* * * * *

Ilta lähestyi.

Hän loikoi yhä vielä, tuijottaen ylös ilmaan.

Taivaalla näkyi sateenkaari; se himmeni ja häipyi hajalle. Siitä tuli kimppu taivaallisia kukkia, jotka satoivat alas häntä kohden, vaalenivat ja katosivat. — — — Ja yhä jatkui suhina, joka tuli tunturilaitumelta — — —

Aina tuo kaukainen metsä suhisi tuolla tavoin.

Vai tuuliko se oli tai joki? Vai ilman hengetkö sulattivat yhteen kaikki nuo heikot äänet, jotka olivat kuin laineiden loppumatonta loisketta!… kuin hänen oma ainainen, hiljainen kaipauksensa, joka ei voinut tyyntyä! — — — Kaislikosta saapui hiljainen suhahdus.

Hän katsoi vedelle päin. Se kimmelsi punertavana. Kaksi kuikkaa uiskenteli, jättäen veden kalvoon pitkät viirut jälkeensä. Niiden valkoiset rinnat hohtivat päivänpaisteessa, kun ne kohottautuivat ylös pinnasta, räpähdyttäen siipiänsä.

Ja taivas — mitä kaikkea se keksikään! Kukat olivat nyt poissa, mutta siellä näkyi nyt kaikenmoisia eläimiä, kaikki ruusuilla kukitettuina! Äänettöminä ja hiljaa vaelsivat ne siellä tietänsä edelleen — eikä missään näkynyt ihmisiä — vallitsi täydellinen hiljaisuus. Se oli parasta kaikesta!

Hän lepäsi yhä kanervikossa, ilmaan tuijottaen.

Eläimet poistuivat vähitellen, vaalea iltarusko vain oli jäljellä.

Hänen katseensa kiintyi taivaanrantaan.

Tunturien mahtavat ääriviivat kuvastuivat taivaalle. Kaukana näkyivät suuret, kiveenveistetyt kasvot, — sankari oli siinä käynyt levolle, mahtava pää nojattuna vihreätä, sametinpehmoista tunturia vasten. — Kuinka tästä hiljaisuudesta kävi nauttiminen — — —

Miksikä piti nyt tuon kulkijan tuolla saapua? Mitä oli ihmisillä täällä tekemistä?

Rouva Harder se oli. Hän tuli sairaan miehen luota.

Hän kulki Thora Thammersin ohi, mutta käännähti sitten, katsoi häneen ja hymyili.

Tuossa katseessa oli jotain, joka ikäänkuin kosketti häneen ja sanoi:

»Nouse ja käy! Tule jälleen reippaaksi ja terveeksi!»

Thora Thammers painoi päänsä alas.

Sitten hän kohotti jälleen kasvonsa, seurasi poistuvaa katseillaan, niin kauan kuin voi, ja kuunteli.

Mutta tiesihän hän, että ohikulkija ei ollut sanonut mitään, oli vain katsonut häneen.

— Niin, sanoi hän lopuksi, — teen sen! — — —

Nyt tuli jälleen joku. Koira syöksähti Thoran luo.

Hän katsahti ylös ja kohtasi sen vauhkon, synkän katseen.

— No, rauhoitu, sanoi hän hiljaa, — minähän olen ystäväsi!

Se nuuskiskeli, äyhkäisi, läksi jälleen juoksuun ja palasi isäntinensä.

Thora Thammers näki että tulija oli parantolan vieraita, — tuo, jolla oli niin ihmeellinen ääni ja niin sietämättömän iloinen seurustelutapa. Hän tunsi ehdottomasti vastenmielisyyttä ihmisiä kohtaan, jotka nauroivat paljon, ja häntä oli vaivannut keveä tapa, millä hän käsitteli kaikkia asioita.

Tulija pysähtyi hänen eteensä tervehtien:

— Ken retkeilee täällä minun nummellani? Vai niin, vai täällä te piileksitte! — — — Niin, täällä on päivänpaisteista ja ilmavaa!

Thora vastasi vienolla, hajamielisellä hymyllä ja odotti että tulija jatkaisi matkaansa.

Mutta tämä jäi seisomaan.

— Susi, tule tänne! Saanko esitellä erään ystäväni. Hän on hienoa sukua. Nimensä on hän perinyt isoisältään, joka oli susi. Voitteko nähdä, kuinka hän ilmaisee sukuperänsä, — hän ei koskaan kulje suorassa suunnassa eteenpäin. Ihmeellistä, että olette voittanut hänen suosionsa; hän ei yleensä pidä naisista.

Hän kävi istumaan.

— Toivottavasti te sallitte!

Thora ei vastannut mitään. Hän aikoi nousta lähteäksensä. Mutta tulija ei katsonut häneen.

Niin jäi hän istumaan.

— Se on oikein, hyvä rouva, että te tulette tänne, sillä täällä on niin hauskaa. Tännehän ei juuri koskaan tule ketään. Ne menevät joko vuorille laskemaan vuorenhuippuja ja kirkontorneja, taikka myöskin koskelle. Kosken maalaaminen on täällä käynyt oikein kulkutaudiksi. Siellä istuu kaksikymmentä naista, miehiä ja lapsia lukematta!

Hymyillen kääntyi puhuja Thoraan.

— Te ette puhu paljoa, hyvä rouva, mutta te teette havaintoja! Olen väliin tarkannut teitä seurusteluhuoneessa. Ja te katsoitte minuun tavalla sellaisella, että te voisitte varsin hyvin olla vartijattarena eläintarhassa. Tiedänhän kyllä, että eläimiä ei saa ärsyttää!

Thora ei vieläkään sanonut mitään, vaan ajatteli vain että läksisi kernaimmin tiehensä.

Toinen jatkoi iloisesti: — Kenties te kaikessa hiljaisuudessa täällä tutkitte eläinkuntaa?

— Minä en ole tuttava kenenkään kanssa.

Thora Thammersin ääni oli tyly. Hän katui ettei ollut lähtenyt heti alussa.

— Minulle tuottaa huvia tutustuttaa teitä heihin. Täällä on oivallisia mallikappaleita!… Katsokaa nuorisoa! Oletteko tarkannut noita nuoria, joilla nykyaika on meitä onnellistuttanut?… Noita ihmeellisiä olentoja, jotka käydä hoilottelevat ja sanovat »nimittäin» ja »aivan yksinkertaisesti» tavalla sellaisella, kuin riippuisi kaikki tyyni maailmassa yksinomaan heistä. Ettekö ole huomannut, kuinka huvittavia he ovat häikäilemättömyydessään ja parantumattomassa puolinaisessa tai täydellisessä sivistymättömyydessään? Otsillaan niillä on merkki että kuuluvat Jumalan armosta henkiseen alhaisoon, ja siitä ne näyttävät ylvästelevän. Hän käännähti jälleen ja katsoi Thoraan. — Ennen oli täälläkin ylhäällä asiat paremmin. Nythän täällä on parvittain nuoria naisia, jotka tekevät vuoripolut epävarmoiksi ja oleskelun parantoloissa rasittavaksi… Tulee haaveilleeksi entisajoista, jolloin näki useammin hienoja nuoria naisia kuin nykyisin. — — —

Thora loi häneen nopean katseen ja kävi tulipunaiseksi.

Olivatkohan Gertrud ja Birger tehneet jotain? Miksi tuo muukalainen sanoi kaiken tämän hänelle?

— Minä… minä en tiedä mistään, mumisi hän. Tuon muukalaisen esiintymisessä oli jotain, joka teki hänet levottomaksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Tehän ette voi tietää kuinka kauhea minä olen puhumaan puita, heiniä.

Hän nousi paikaltaan ja meni lähemmäksi.

— Te olette likinäköinen, rouva Thora Thammers, perin likinäköinen! Ja te unhotatte myös helposti. Epäluuloton te myöskin olette. Olette tyytynyt minun pashanimitykseeni. Ette ole välittänyt edes tiedustella ken minä olen. Tunnetteko minut nyt!

Thora Thammers hypähti kiveltä, jolla oli istunut. Hän tuijotti puhujaan.

Ja katsoessaan häneen hän kävi harmahtavan kalpeaksi. Hänen huulensa värähtelivät valtavasta mielenliikutuksesta.

Tuo mies, jolla oli niin ihmeellinen ääni, — olisihan hänen pitänyt tietää että se oli hän! Hän näki syvät uurteet hienopiirteisen suun ympärillä… tuon valtavan katseen… nyt vasta tunsi hän hänet.

Alkaisiko se nyt jälleen alusta?

Hänen mielessään heräsi hehkuva, kiihkeä tuska.

Kaikki tuo, jonka hän oli taistelulla voittanut… ei, sitä hän ei antaisi riistää itseltään!

Hänen kasvoillensa tuli kylmä, jäykkä ilme. Ja pehmoinen, tummahko ääni muuttui.

— Ei, minä en tunne teitä!

— Oivallista! Ihailen aina ihmisiä, joilla on taito unohtaa. Sehän onkin aivan luonnollista… johan siitä on hiukan aikaa… seitsemän- tai kahdeksankolmatta vuotta! Tiedän että olen muuttunut suuresti — — —

Hänen äänensä kuului ystävälliseltä, luontevan iloiselta.

— Saanko mainita, että nimeni on Samuel Stern, olen tukkukauppias, joka suhteessa keskinkertainen ihminen. Ja jos sallitte, niin haluaisin nyt tutustua teihin!

Thora kääntyi poispäin. Hiljainen vavistus kävi läpi hänen olentonsa.
Hän ei olisi halunnut olla huomaavinaankaan, mitä tuo kaikki tarkoitti.
Hän aikoi tyynesti lähteä tiehensä.

Mutta hänen täytyi jälleen käydä istumaan — hän ei voinut lähteä.

Lauhkeasti ja tyynesti puheli toinen:

— Onpa tämä todellakin lystikästä! Te tulette Bergenistä, minä Kristianiasta, — niin, tässä maailmassa tapahtuu todellakin kummallisia sattumia — — — Tuleeko herra eversti tänne?

— Ei! — Nyt näki Thora Adèle Harderin ilmaantuvan tien käänteeseen ja menevän pieneen taloon, — hänen täytyi puhua jostakin muusta.

— Ken tuo oli? Asuuko hän tuolla?

— Asuu, se on hänen pieni tupasensa. Me nimitämme sitä Casa Santaksi, ja hän itse on meidän Alma Mater, meidän pyhimyksemme. Hän muistuttaa Donna Velataa, te tiedätte, sikstiiniläisen madonnan mallia.

Hänenkin mielestänsä oli oiva keksintö puhua jostakin muusta, ja hän jatkoi:

— Hän tulee tänne kesäisin lepäämään, mutta ne joilla on kärsimyksiä, eivät anna hänen olla rauhassa. Hänellä on maatila. Sen hän on muodostanut kodittomain lasten kodiksi. Hän opettaa heidät istuttamaan metsää ja viljelemään maata — ja oppimaan luonnosta, tullaksensa ihmisiksi. — — — Hienosto täällä arvelee parhaaksi varoa osoittamasta hänelle liian suurta kunnioitusta. Luullaan näet että hän on köyhä ja naimaton eikä edes hienoa syntyperät. Mutta hän ei huomaakaan heidän epähienouttaan. Hänen hienoiset sormensa eivät koskaan joudu kosketuksiin heidän raakamaisuuksiensa kanssa — välimatka on liian suuri… Hänen lähestyessään tunnen halua polvistua — — —

— Oletteko nähnyt, millaiset suuret, vaaleansiniset silmät hänellä on. Ne muistuttavat niittyorvokkia. Mutta niissä on innostusta ja haaveita, suurenmoisempia kuin niittyorvokin. Ne haaveilevat, että maailman kurjuus on voitettavissa… Oletteko puhellut hänen kanssaan?

— En!

— Ei, hän ei puhele paljon — eniten vain niiden kanssa jotka kärsivät… Puheletteko te noiden toisten naisten kanssa?

Thora istui puolittain toisaanne kääntyneenä. Hänen katseensa oli arka.

Äkkiä hän loi Samuel Sterniin pitkän, raskasmielisen katseen.

Tämä käännähti poispäin ja vihelsi kouraansa. Sitten hän tervehti hymyillen: — Te tahdotte että minä läksisin!

Hän läksi, mutta palasi kuljettuaan muutaman askeleen. — Älkää viipykö täällä kovin kauan! lausui hän. — Yöllä on täällä hiukan omituista — nummi on raskasmielinen!

6.

Thora Thammers oli jäänyt istumaan paikalleen — aivan levollisena. Hän ei ajatellut enää mitään.

Vielä näkyivät tunturit vaalean sumun takaa. Mutta pian alkoi aavikko pienentyä.

Olo kävi ahtaaksi — jotain raskasta läheni — musta vihuri kävi yli järven. Ja äkkiä tuli kylmä.

Häntä alkoi palella.

Nousisiko hän ja läksisi kulkemaan — kulkisi eksyksiin vuoristossa, kenties — — —

— — — Vai menisikö hän sisään ja paneutuisi vuoteeseensa kuin tavallinen vanha rouva, joka tietää, mitä on velkaa lapsillensa.

Hän nousi: niin hän tietysti tekisi! Varsinkin kun hän aikoi pysyä päätöksessään ettei koskaan kiusaisi itseään millään.

Kuten nyt taivas, niin oli muukin näköpiiri häneen nähden sulkeutunut aina ahtaammaksi. Nyt oli hänellä jäljellä enää vain siekale kaikesta siitä suurenmoisesta, joka hänelle kerran oli kuvastunut. Nyt tahtoi hän vetääntyä omaan itseensä ja elää hiljaista elämäänsä rauhassa.

Hän kulki hitaasti parantolaan takaisin. Hän antoi tuoda kupin teetä huoneesensa, joi sen hajamielisesti, riisuuntui ja meni vuoteeseen.

Kauan loikoi hän kuullen kellon lyövän tunnin tunnin jälkeen.

Sitten hänestä oli kuin hän nukkuisi, mutta kaiketi hän lienee ollut hereillä, sillä hän kuuli käytävän heilurikellon hiljaisen naksutuksen.

Mutta mistään muusta ei hän ollut tietoinen — hän tunsi vain nopeiden, äänettömäin lentimien kuljettavan hänet kautta hänen valoisan nuoruutensa kevään ihanuuteen: — — —

* * * * *

— — — Hän oli lapsi ja kuljeskeli niityillä. Ympäröivä metsä oli niin tiheä ja vaaleanvihreä. Pitkin, tummenevin lainein aaltoili silkinhieno ruoho hänen ympärillään. Ja käki kukkui, ja kaukaa kuuli hän metsäkyyhkysen kuhertelua — — — ja pääskyt suhahtelivat hänen ohitsensa…

Oli metsäkukkasten kukoistuskausi — laakso oli täynnä niiden tuoksua.

Ja kaikki täytti hänen mielensä riemulla.

Ja hän kuljeskeli ajatellen ihmeellisiä, uusia ajatuksia! Ja ilma kävi kuin kullahtavaksi… hän käyskenteli kultaisessa ilmassa. — Silloin lähestyi häntä elämän unelma. Hänen mielensä kävi niin riemukkaaksi ja omituisen liikutetuksi. Nyt tiesi hän millaista olisi, kun hän tuli suureksi!…

Hän istui ruohoon ja itki — kaikki oli niin juhlallista. Aurinko laski; kaikki maa muuttui kuin kultalinnaksi!

* * * * *

Sitten kuvastui hänelle vanha puutarha. He istuivat jasmiinikatoksen alla. Suuria, valkoisia kukkalehtiä liiteli alas kautta ilman, lumihiutaleiden kaltaisina. Ilma kävi raskaaksi ja suloiseksi tuosta valkoisesta lumesta.

Siinä he istuivat. Oli niin valkoista ja hiljaista, ettei kumpikaan voinut puhua. Nuorukainen alkoi uurtaa neitosen nimeä vanhaan puuhun.

— Tule, kuiskasi hän sitten, — menemme tuonne lehmusten tuoksuun, korkeitten kukkaskaarten alle, illan hehkuun… kaikki kuuluu meille!…

Tyttönen näki hänen hellän, valoisan hymyilynsä, hänen hienon suunsa, joka värähteli silmän tummuessa. Ja nuorukainen kysyi: — Miksi lemmit minua? — Sitä ei tyttönen tiennyt — — —

* * * * *

Kuten sinä vuonna ei käkönen ollut koskaan kukahdellut. —

Oli satanut. He kulkivat yli höyryäväin ketojen.

Usman valkoisen vaipan alla huojuivat kukkaset — ne näyttivät käyvän juhlakulkueessa yli kedon!

He pysähtyivät sitä katsomaan — Heidän täytyi nauraa! — Puna-apila oli vallaton, mutta se oli valkoapilaan syy; se tuoksusi niin voimakkaasti, että se pani toiset kukat päästä pyörälle.

* * * * *

Varhainen sunnuntaiaamu!… He kulkivat kauas, kauas. He eivät voineet kääntyä.

Kypsä vilja suhisi. Ilma oli täynnä lintujen riemahtelua.

He pysähtyivät ja katsoivat ylös häikäisevään sineen, jossa leivot liitelivät, ilma hohti ja riemu raikahteli.

Heidän täytyi nauraa, sillä he olivat niin onnellisia.

Ja kun he tulivat kotiin, soivat kellot.

Ne tuntuivat kuin vahvistavan heidän liittonsa!

Kotona sanoivat kaikki: Katsopa häntä tarkoin! Voinethan nähdä, ettei hän ole sinua varten!

Ja he puhuivat siitä, milloin hän tuli ja milloin meni ja kuinka hän käytti aikaansa.

Mutta neitonen ei ymmärtänyt heitä, - ei enemmin kuin olisi ymmärtänyt tuulta, jos se olisi sanonut jotain ohiliitäessään.

Sillä kun nuorukainen oli hänen luonansa ja hän katsoi häneen, silloin ei hän tiennyt minnäköinen hän oli. Eikä hän voinut tietää kuinka hän käytti aikaansa — sillä hänen tullessaan pysähtyi ajan kulku!

Sen hän vain tiesi, että hänen omassa sisimmässään asui sanaton ihanuus… Hänen ylitsensä sateli kukkasia, tuoksuvia… valkoisia, valkoisia!

Hänen täytyi istua hiljaa ja vain ottaa vastaan.

Hän ei toivonut mitään — ei edes että nuorukainen tulisi, sillä olihan hän aina hänen luonansa!

Hän ei ymmärtänyt mitä toiset puhuivat. Sen hän vain ymmärsi että tämä oli elämä, jommoinen sen täytyi olla hänelle! Tämä oli se unelma, jonka hän oli uneksinut kerran kauan sitten, ilman kullahtaessa. — — —

* * * * *

Oli talvi. Häntä paleli. Hän oli unohtanut ottaa vaatteita yllensä; hänen sydämensä oli tuskaa täynnä. Hän tahtoi itse mennä katsomaan, oliko se totta, — oliko totta, että kun nuorukainen läksi hänen luotansa, niin meni hän nuoren näyttelijättären tykö, joka oli siellä vierailunäytäntöjä antamassa. Hänen veljensä oli lohduttanut häntä ja sanonut, että kun tuo toinen läksisi, niin siihenhän se päättyisi — vierailunäytännöstähän vain oli kysymys. Kotona koettivat kiusata häntä vielä lisäksi.

Ja hän oli siellä! Vai niin, he istuivat aterioimassa? Mutta hänen piti tulla ulos, hän halusi puhua pari sanaa hänen kanssansa…

Hän tuli ulos ja hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi.

— Tahdoin vain sanoa sinulle jäähyväiset, sanoi morsian. Sulhanen yritti häntä seurata. — Ei, sanoi neitonen, — veljeni on mukanani.

Ja hän läksi.

Kotona olivat kaikki iloissaan. Hän saisi matkustaa Bergeniin tätinsä luo, varhain seuraavana aamuna. Kaikki noudattivat nyt hänen mieltänsä!

* * * * *

Silloin alkoi hänen erämaanvaelluksensa.

Mutta hän ei saanut koskaan vettä kalliosta. Häntä vaivasi niin omituinen jano. Se oli tunkenut läpi koko hänen olentonsa, käsiin ja jalkoihin, sydämeen ja sieluun! Sisäinen, tyydyttämätön jano se oli, joka kestäisi kautta iankaikkisuuden. Hänen mielensä täytti kiduttava pelko elämää kohtaan, kiihkeä kaiho siihen elämään, jota hän ei ollut saanut elää — — —

Hän nukkui sikeästi. Aamuaurinko, joka paistoi hänen kasvoihinsa, ei pystynyt häntä herättämään, ei myöskään portailta kuuluva melu.

Gertrud oli lähettänyt järjestäjän sisään pari kertaa. Äiti oli nimittäin luvannut auttaa häntä laatimaan uudelleen erään puvun illaksi, jolloin aiottiin tanssia.

* * * * *

Nyt tuli Gertrud itse, hieman harmistuneena.

— Sinä olet kai sairas, äiti! Ja minä kun olen luottanut sinuun niin varmasti. Nyt on tuolla ulkona joku minua odottamassa, — meidän piti lähteä aamukävelylle!

— Rakas lapsi, voit olla levollinen!

Rouva Thammers kohottautui vuoteessaan ja pyyhkäisi tarmokkaasti kasvojansa.

— Näin vain unta… en muistanutkaan että sinä olet olemassa.

Gertrud huomasi omituisen hymyilyn, joka vilkahti hänen äitinsä kasvoilla, ja hän tunsi närkästystä.

— Sen uskon varsin hyvin, mutta pahinta se oli tuon puvun takia — — —

— No, menehän nyt, ystäväiseni, kyllähän minä — Gertrud oli jo portaitten alapäässä, ja hänen äänensä kajahti melkein hellältä.

— Sepä on kiltisti, äiti, — niin, ne odottavat tuolla alhaalla!

Rouva Thammers pyyhkäisi hiukset ohimoiltaan.

— Kuinka vihaan tuota kaikkea! kuiskasi hän kiivaasti.

Hän tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui huojutellen ruumistaan edestakaisin, kuin kiihkeässä ruumiillisessa tuskassa.

Kello löi. Hän säpsähti, nousi ja pukeutui. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan peiliin ja nyökkäsi jäykästi hymyillen kuvallensa.

Sitten meni hän alas syömään aamiaista, ja senjälkeen piti hänen käydä käsiksi Gertrudin pukuun.

Hän istuutui töineen kuistille, joka kiersi taloa.

Tukkukauppias Stern tuli käyden rouvansa kanssa.

— Hyvää huomenta, everstinna, sallikaa minun esitellä rakas vaimoni, rouva von Asten — — — ja tässä tulee todellinen tukkukauppiatar Iversen!

Rouva Iversen löi häntä käsivarteen työlaukullaan.

— Te olette… en tosiaankaan tiedä mikä! Mutta onneksi on Iversen niin todellinen, kuin kukaan ikinä voi olla, ja siitä olen tosiaankin iloinen!… Mutta te olette ultramontaani.

Mitä rouva Iversen tarkoitti ultramontaanilaisuudella, sitä ei hän olisi osannut lähemmin selittää, mutta ei kukaan vaatinutkaan sitä häneltä. Katse suopean armollisena jatkoi hän matkaansa kuistiin.

— Niin, nyt tahdon todellakin istua hetkisen täällä teidän tykönänne juttelemassa!

Ja hän otti työnsä esiin.

— Täällä on tosiaankin niin… niin, eikö teistäkin, everstinna, tämä näköala… kuinkas se olikaan, kun Iversen sanoi siitä eilen, se oli niin sattuvasti… Iversen, tulepa tänne! Kuinka sinä sanoit eilen tästä näköalasta.

Mutta Iversen ei kuullut. Nähtiin vain kookkaan, vaaleapukuisen olennon katoavan mäen taakse.

Tukkukauppias Stern katosi myöskin. Herrat aikoivat uimaan.

— Näin että everstinna oli ulkona eilen illalla… mitä te pidätte auringonlaskusta ja muusta sellaisesta? Iversenin mielestä siinä on jotain niin sopusointuista ja kirkasta, ja sehän on todellakin aivan totta.

Rouva von Asten oli myöskin käynyt istumaan ja avasi kirjaillun käsityölaukkunsa.

Hän istui toisella puolen rouva Thammersia, joka oli saanut punaisen täplän kumpaankin poskeensa ja neuloi ahkerasti.

Rouva von Astenin pieni sievä pää kiiltävine silmineen oli ainaisessa liikkeessä. Hän alkoi keskustella. Mutta hän rajoittui pelkkiin pieniin kysymyksiin.

Hän kirjaili ahkerasti kahviliinaa. — Hänen kätensä olivat suuret, valkoiset ja pehmeät. Hänen kauneissa kasvoissaan kuvastui jonkinmoinen hienostunut häikäilemättömyys ja kiihkeys, joka saattoi aavistamaan että hänen läheisyydessään voi syntyä tuhoava hirmumyrsky.

Ja hänen silmiinsä tuli väliin omituinen salatun kiihtymyksen ilme, yksin nytkin, kun hän oli niin rauhallisessa toiminnassa.

Rouva Thammersin kävi kuten muidenkin. Hänestä tuntui tuon tuostakin kuin häntä olisi raapaistu.

Oikeassa hän olikin. Rouva von Asten ei voinut luopua vanhasta tavastaan, vaikka hän nyt istui mitä herttaisimmasti hymyillen ja vaikka rouva Thammers hänestä tuntui aika miellyttävältä.

Rouva von Astenia huvitti aina uusien tulokasten ominaisuudet. Sillä hän tarkoitti heidän virheitänsä. Hänelle ei koskaan pälkähtänyt päähän, että hänellä itsellään voisi olla »ominaisuuksia». — Hänellä oli paljon harrastuksia, muun muassa kiinnittivät salaiset tieteet hänen mieltänsä. Oli erittäin helppoa uskotella hänelle mitä mahdottomimpia asioita.

Nyt halusi hän tietää, tiesikö rouva Thammers jotakin astraalitasosta tai oliko hän kuullut puhuttavan henkien välittömästä vaikutuksesta… Ei, ei hän mitenkään tarkoittanut spiritismiä — — —

Rouva Thammers oli varmaankin varsin vähäpätöinen olento. Alemmat henget juuri eivät pystyneet erottamaan noita kahta asiaa — — —

Järjestyksenrakkautta ei rouva Thammersilla myöskään näyttänyt olevan. Rouva von Asten harrasti itse kovin järjestystä, mutta sillä tavoin ettei hän koskaan saavuttanut tavoteltua päämäärää. Hän luuli aina että syy oli muiden huolimattomuudessa. Nyt oli hän ollut kyllin varomaton pannaksensa kirjaussilkkinsä rouva Thammersin neulomatarpeiden sekaan, ja nyt se oli aivan sekaisin, niin että oli oikein ja kohtuullista, että rouva Thammers tarjoutui selvittämään sen. Rouva Iversen näytti myöskin hiukan harmistuneelta. Rouva Thammers ei tuntenut tarpeeksi mielenkiintoa kirjailuihin. Häntä olisi toisiaankin haluttanut tietää, millaista hänen kotonansa mahtoi olla. Tuollaisiin naisiin tuli helposti jokin epänaisellinen piirre. — — —

Thora Thammers nousi paikaltaan. Hänestä alkoi siellä tuntua liian lämpimältä. Rouva Iversen nousi myöskin.

— Hyvä Jumala, Iversen, olen aivan unohtanut Iversenin…

He huomasivat kaikki kolme tulleensa istuneeksi liian kauan.

Rouva Thammers meni huoneeseensa ja ryhtyi jälleen työhönsä, tuntien ehdottomasti kiitollisuutta siitä, että hänellä oli oikeus olla siellä yksin.

* * * * *

Puku valmistui. Sinä päivänä oli Gertrud ihastunut äitiinsä.

— Tietysti sinäkin tulet tänä iltana mukaan katsomaan, kun me tanssimme! Tiedätkö, usein minusta on kaikkein hauskinta istua katsomassa — sillä ainahan näkee jotain, jolle voi nauraa itsensä kuoliaaksi.

Rouva Thammers katsahti tyttäreensä hieman hymyillen.

— Sinä et ole muuttunut paljoa! Siihen aikaan kun olit kahdeksan vuoden vanha, sanoit jokseenkin samaa. Sinulla oli ensi kertaa vieraita luonasi. Seisoit ja katsoit ivallisesti niitä kaikkia, ja kun kysyin mitä ajattelit, nauroit sinä ja sanoit: »Haen vain sellaista, joka on hullua, sillä se on hauskinta kaikesta.»

Hän huokasi ehdottomasti, sillä hän muisti vieläkin kuinka tuskallisesti häneen oli vaikuttanut noiden raikasten, kirkkaiden lapsensilmäin ilme.

Gertrud loi häneen nopean katseen.

— No niin, sehän osoittaa että minulla jo siihenkin aikaan oli hiukan ihmistuntemusta! Niin, sinä kai tulet sitten myöhemmin, äiti?… Birgerkö? Niin, Birger kai pukeutuu paraikaa… Etkö ole nähnyt häntä koko päivänä? Ei, Birgerillä on niin paljon puuhaa… aamuisin on sitä melkein eniten, ja illalla meillä on Nuorten klubi, näetkös… ja hänkin kuuluu niihin, jotka väittävät että loma-aikoina täytyy olla itsekäs… Ei, nyt minun täytyy lähteä pukeutumaan!

Rouva Thammers katsoi tyttärensä jälkeen ja alkoi poimia kokoon neulomatarpeitaan. Mutta hän pysähtyi, antaen kätensä vaipua alas.

Mikä kurja ihminen hän olikaan! Mitä oli hän oikeastaan saanut aikaan maailmassa? Lapsiansa ei hän ollut osannut kasvattaa… Sama rikkaruoho, joka oli versonut pienokaisissa, rehotti nyt täysikasvuisissa kehittyneinä, vahvoina taimina — — —

Ei mitään hän ollut saanut aikaan — ei mitään!

Oikeastaan hän tunsi osanottoa miestänsä kohtaan. Oli sääli että tämä oli tullut hänen mieheksensä.

Hän tunsi omituisen pistoksen sydämessään. Hän oli vilpittömästi tehnyt parastansa, vuosikaudet — mutta mitään kotia ei hän ollut voinut luoda, ei muodostaa elämää tuollaiseksi hiljaiseksi juhlaksi, joka syntyy sydämen hellyydestä, mielten sisimmästä sopusoinnusta. Harmaita päiviä siitä vain oli sukeutunut.

Neljän viikon jälkeen matkustaisi hän jälleen kotiin. Ja Arvid lausuisi hänet tervetulleeksi, suutelisi häntä ja olisi perin tyytyväinen — — —

Ja entä hän itse? Häntä puistatti tuota ajatellessa. Hän ei pystynyt oivaltamaan tuota, ettei hän enää voinut sietää Arvidia, että hänen kykynsä seurustella hänen kanssaan oli kerrassaan kulunut loppuun! — — —

— — — Ja Arvid kertoisi hänelle kaikenmoista klubilta… ja millaista ruoka oli ollut, — — — Karenin pihveistä, jotka olivat niin oivallisia. — — — Arvidin oli usein vaikea löytää sattuvia sanoja, ja silloin hän naurahteli vain… ja niin oli hänkin totuttautunut naurahtelemaan. Hänestä oli kiusallista ajatella, kuinka he voivat istua ja naureskella.

Ja sitten tulisivat tädit ja kaikki muut tervehtimään… Juuri miehensä sukulaisten kanssa ollessaan hän aina paraiten tunsi virheensä ja näki selvimmin, kuinka kaikki oli mennyt pirstaleiksi… Se hermostutti häntä, oli kuin hänen ihonsa olisi syyhynyt… Nuo ihmiset toivat mukanansa omituisen, ristiriitaisen, sydämettömän tunnelman, joka saattoi jokaisen tuntemaan virheensä ja heikkoutensa. —

Ja hän oli käynyt niin yksinäiseksi! — Hänestä oli tuntunut siltä kuin ei hän enää voisi kestää tuota yksinäisyyttä omaistensa keskuudessa. Mutta kukaan ei ollut häntä ymmärtänyt. He olivat koettaneet parantaa hänet tuollaisesta tyhmästä hermostuneisuudesta…

— Sinä, jolla on niin paljon elämisen arvoista, sanoivat he, — onhan sinulla miehesi.

— Niin, totta kyllä, onhan minulla mieheni.

— Ja sinulla on herttaiset lapsukaisesi!

— Niin, sehän on totta, onhan minulla lapseni!

Ja hän oli hävennyt, kuin rikoksesta kiinnijoutunut pahantekijä. — — —

* * * * *

Mitä varten hän oikeastaan eläisi? Eihän hänellä ollut ketään, ei ainoatakaan ihmistä. Arvid, lapset, kaikki olivat hänelle vieraita. Hän tunsi jälleen omituisen pistoksen.

Musiikki tunki sisään sekä nauru ja melu.

Hän kuuli Gertrudin äänen ja Birgerin remakkaa naurua. Ehdottomasti hänestä tuntui että se oli Arvid.

— — — Mikä hänen oli, koska hänestä nyt tuntui, ettei voinut kestää kauempaa?

Tietysti hän voi. Olihan monella muulla ollut vaikeampia seikkoja kestettävinä — miksi ei hän sitten kestäisi?

Kello löi yksi. Alhaalla ruvettiin tekemään lähtöä.

Piha tuli täyteen iloisia, kovaäänisiä ihmisiä.

Hän tarkkasi Birgerin ääntä: oliko hän nyt jälleen juonut liiaksi?

Hän kuuli Samuel Sternin naurun. Se läheni. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Tietysti hänen piti saattaa naiset kotiin. — — —

Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän kuuli että hän oli noin iloinen.

Mutta miksi ei Samuel Stern saisi olla iloinen kuten toisetkin?

Asianlaita oli vain niin, että hän itse oli käynyt niin kurjan heikoksi.

Gertrud syöksähti sisään.

— Sinähän et ole sammuttanut valkeata, äiti! Arvelinkin juuri, että olisit unohtanut tehdä sen! — — —

— Enkö ole todellakaan sitä tehnyt? Minusta on kuin olisin koko ajan tuijottanut pimeään. — Onko sinulla ollut hauska?

— Kovin hauska! Olisitpa nähnyt, kuinka oivallisella tuulella Omar Pasha oli… hän on saanut kaikki nuoret tytöt rakastumaan itseensä… kaikki tyyni! Ja se oli hyvä saavutus, sillä onhan hänellä muitakin rautoja tulessa… Rouva Gyllenskjold — hänhän on saanut hänet ansoihinsa. Älä näytä niin halveksivalta, äiti; sillä hän on tosiaankin ihmeellinen, ja on oikein huvittavaa katsella, kuinka hän saa naiset itseään hakkailemaan. —

— Luulen, ystäväni, että sinä käsität väärin tukkukauppias Sternin!

— Ei, äiti, vaan minä luulen että sinä et ymmärrä tätä tällaista. Tuosta kiihkeän romantillisesta rakkaudesta, joka lienee ollut muodissa sinun aikoinasi, me Jumalan kiitos olemme päässeet, — me huvittelemme ja säilytämme sydämemme murtumattomina. Isä sanoo myöskin aina, että niin juuri on oleva. Mutta nyt minun täytyy mennä, tulen nukkumaan suloisesti. — — —

Birgerkö? Niin, hän meni klubille. Terveisiä vain — — — ei, ei hän käskenyt sanomaan, — tiedäthän, kuinka hänellä on paljon puuhaa yhäti ja aina. Nyt sammutan valkean!

Rouva Thammers paneutui pitkäkseen. Nyt piti hänen nukkua. —

Mutta hänen täytyi ajatella Birgeriä, jolla aina oli niin kiiru, ja jonka oli pakko olla itsekäs, eikä ainoastaan loma-aikoina. — — —

Ja mitä se häneen koski, jos Samuel Stern oli iloinen ja onnellinen.

Hänellä ei syvässä alentumistilassaan ollut oikeutta halveksia ketään ihmistä. — Mutta hän tunsi kiihkeätä halua halveksia häntä, — häntä yksin!— — —

Pitäisikö nyt tämä hänet valveilla? Ken tahtoo rukoilla puolestani, että saisin nukkua? kuiskasi häh.

Hän muisti pienen runon, jonka viehkeät säkeet usein olivat suoneet hänelle lohtua. Nyt ne saapuivat jälleen, tuoden vilpeyttä — — — Ja itse runon enkeli tuli, — — —

»Hän aatoksen tuuti
Ja kuiski: Jo uinu!»

[»Tog Tanken og hvisked:
Hav Fred, mens du sover!»]

(Björnstjerne Björnson.)

7.

Kahdeksan päivää oli kulunut, tuoden osittain sadetta mukanaan.

Sitten tuli loistavan kirkas päivä ja sekä ihmiset että eläimet iloitsivat ja tekivät tästä syystä ihmeellisiä asioita.

Valko, vanha, säyseä työhevonen, oli mennyt eteiseen ja huvitellut repimällä koristeet naisten hatuista. Ja rouva Liss, joka istui kuistillaan, antoi kissoille valeriaanaa.

Haltioissaan ilosta ne seisoivat ja nuolivat nuolemistaan vatia, ja niiden elämänhalu kävi niin valtavaksi että rouva Liss alkoi pelätä ja huusi Sjuria, joka käyskenteli ruohopengermällä pikkuelukkain kanssa.

Ja Sjur tuli ja kaikki elukat perässä.

— Purre, Purre, hiljaa, hiljaa, niin, tule tänne, kultaseni.

Se oli pieni, valkoinen kellokasuuhi. Rouva Liss otti sitä kaulanauhasta.

— Etkö häpeä! — Nyt tuli näet pukki ja yritti puskea häntä. Rouva Liss huusi. Silloin tuli Sjur avuksi suojelevan näköisenä.

— Ei sinun tarvitse pelätä. Leikillään se vain puskee! —

Ja nyt tulivat vasikat, Tähdikki ja Kultakruunu.

— Älä pelkää, sanoi Sjur jälleen, — eivät ne tee sinusta loppua!

Hän katsoi hieman ivallisesti hienoon kaupunkilaisnaiseen, — tuollaisilla ihmisillä oli sentään aika vähän järkeä!

Sjur oli punatukkainen, kesakkonaamainen poika, niin ruma että se melkein vaikutti hullunkuriselta, mutta hänen ilmeensä oli lempeä ja älykäs ja katseessa kuvastui hiljainen kaipaus. Hän oli ainoa paimenista, jota rouva Liss voi osapuilleen ymmärtää. Hän olikin melkein oppinut kaupunkilaiskieltä.

Parantolan vierailla oli tapana koettaa saada hänet kertomaan jotakin.
Sjur antautuikin varsin kernaasti puheisiin kaupunkilaisten kanssa.
Hänen nuorekas, kyllästymätön uteliaisuutensa muun maailman oloihin
nähden teki hänet erittäin myöntyväiseksi.

Ja saadakseen rouva Lissin myöskin puolestaan kertomaan jotakin, alkoi hän jälleen kertoa sitä juttua, jonka tämä aina halusi kuulla yhä seikkaperäisemmin: se oli Ruusukista, jonka olisi pitänyt pysytellä kotosalla, koska sen piti saada vasikka, vaan joka läksi salaa käyskentelemään tuntureille Rusokin tykö, joka oli sen paras ystävä — — —

Silloin tuli Don Miguel, joka kuului niihin harvoihin joita Sjurin jutut eivät huvittaneet.

Ja Sjurin täytyi lähteä saamatta korvausta, — sillä Don Miguel punoi pitkien viiksiensä päitä ja vaati jyrkästi että saisi viedä rouva Lissin koskelle. Olihan tämä luvannut eräälle maalareista olla mukana hänen taulussansa.

Parantola jäi melkein tyhjäksi — ei edes vanhoja naisiakaan ollut näkyvissä.

Kun Thora Thammers tuli ulos, pysähtyi hän ihmeissään ja tuli iloiselle mielelle.

Aurinko paistoi ja kaikkialla näytti niin hauskalta, sillä hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä — vaan ainoastaan västäräkkejä katolla ja nuo kaksi kesyä varista, jotka oleksivat keittiön käytävässä saadaksensa ruokaa.

Hän läksi kulkemaan tunturia kohden.

Hän oli alkanut tavallaan urheilla pyrkimällä löytämään paikkoja, jonne ei tullut kukaan muu kuin Sjur ja pikkuelukat.

Väliin auttoi Sjurin pilli häntä tässä suhteessa.

Häntä huvitti keskustella tuon viisaan poikasen kanssa ja kuunnella, kun hän soitteli katajapillillään, koettaen esittää lauluja ja sävelmiä, — toiset niistä oli hän oppinut parantolassa, toiset vuorenhaltialta tai metsänväeltä — toiset oli hänelle opettanut hänen oma nuorekas kaihonsa, jonka nummen yksinäisyys herätti.

Thora Thammersista oli miellyttävää kuulla noita vienoja, surunvoittoisia säveleitä, joissa ilmeni hiljainen ymmärtämys ympäristöön nähden, mutta samalla halu avaraan maailmaan.

Häntä huvitti katsella vuohia. Kuullessaan pillin äänen ne käänsivät päätään ja tulivat lähemmäksi. Sjur väitti niiden pitävän eniten kantosävelmästä, juuri samasta, jonka hänkin mieluimmiten halusi kuulla.

Nyt meni hän pojan luokse ja pyysi häntä soittamaansen..

— Onko totta, että olet oppinut sen vuorenhaltialta?

Sjur katsoi häneen mitä rehellisimmällä katseella, kertoessaan vuorenhaltiasta, joka asui täällä nummella, ja kuinka hän itse aivan selvästi oli nähnyt hänen istuvan kannolla ja puhaltavan koko sävelmän. Vasta kun hän tuli aivan lähelle, katosi vuorenhaltia — — —

Sitten meni Sjur kotiin ja opetteli puhaltamaan sen omalla pillillään. —

— — — Oli myöskin aivan varmaa, että kerran oli Thor Andrastsæter yllättänyt tuollaisen vuorenhaltian, kun tämä oli varastamassa häneltä heiniä. Mutta Thor, joka oli ymmärtäväinen ja käytännöllinen mies, ajatteli: »Tästä täytyy tulla loppu!» Ja niin otti hän häneltä heinät pois. Mutta noustessaan levolta seuraavana aamuna ontui hän niin pahoin että tuskin voi käydä. Vuoren haltia oli kostanut hänelle. — — —

Ja jos ken käyskenteli nummella auringonlaskun jälkeen, oli helppo erottaa vuoresta laulua, — tai jos ken rohkeni mennä sinne keskiyön jälkeen, silloin kohosi vuoresta liekkejä, ja vihreitä valopilkkuja näkyi jokaisen kannon yläpuolella, jossa sellaista väkeä asui. —

Mutta nyt tahtoi Sjur puolestansa kuulla jotain buurisodasta ja kuinka kauan Herra oli määrännyt että sen piti kestää.

Sitten hän tahtoi tietää, miksi kuninkaita ja presidenttejä murhattiin, ja mitä tiede oli, ja voisivatko ihmiset koskaan päästä kuuhun, ja miksi kukaan ei enää elänyt 900 vuoden vanhaksi, kuten Metusalemin aikoina. Monta muutakin seikkaa olisi Sjur halunnut tietää — ja vuohet, jotka ovat uteliaimpia kaikista eläimistä, tulivat myöskin lähemmäksi, mutta toiset elukat kävivät rauhallisesti kauempana laitumella.

Mutta Sjur poikanen ei voinut saada oikein tarkkoja tietoja. Hän tuli yhä lujemmin vakuutetuksi siitä, että kaupunkilaisilla ei ollut paljon järkeä.

Oli oikeastaan eduksi rouva Thammersille, kun eläimet vetääntyivät kauemmaksi, ja Sjurin täytyi seurata. Hän jäi paikoilleen. Millainen lepo olikaan tuo, kun ei tarvinnut ajatella kerrassaan mitään!

Katsella vain kaikkia hyönteisiä, jotka ryömiskelivät maassa, — ja kaikkia kukkia ja lehtiä; kullakin oli omat tehtävänsä, kaikilla oli eläminen työnä.

Niinpä hänelläkin. Hänestä oli, kuin olisi hän vasta täällä nummella alkanut sitä tehdä.

Hän ihmetteli että ihmiset voivat niin kiusata itseänsä kuin hän oli tehnyt. Paistoihan Luojan päivä!

Ja täällä… mikä rauha! Se virtaili hiljaa yli pitkäin hiljaisten harjojen, ilman vienojen aaltojen tuomana, hienoin, kultaisin sätein. — — —

Hän ei käsittänyt, minne aika meni… nyt punoitti taivaanranta, ja vuoren harja vaipui jo illan pimeään. —

Kuului vienoa, pitkäveteistä suhinaa. Metsän hiljaisuus ympäröi häntä.

Syvällinen, synkkä, pyhä tunnelma vallitsi… Saiko hän salaista apua, sisäistä voimaa tuolta hiljaiselta Jumalalta, joka käyskenteli täällä puiden keskitse… vai pulppusiko se esiin hänen oman sielunsa syvyydestä! —

— — — Hän muisti jotain, jonka kerran oli lukenut. Pyhästä Fransiskosta se oli. Kun hän kylmänä talviyönä oli ulkona parannusta tekemässä ja taisteli synnillistä alakuloisuuttaan vastaan, pyrkien voittamaan kielletyn ikävänsä maailmaan… silloin putkahti ruusuja esiin orjantappuroista, joilla hän ruoski itseänsä. Ja hänen vaatteensa muuttuivat ja kävivät hohtaviksi kuin ympäröivä lumi. — — —

— — — Pyhä Fransisko, kun tulit taivaaseesi, etkö silloin saanut tietää, että oli erehdys tuo, ettei maailma kuulunut sinulle?

— — — Kuinka taitavia ihmiset olivatkaan pettämään itsensä!… suurimmat kuten heikoimmat ja pienimmätkin.

Tulisiko elämäntaistelu aina pysymään yhtä vaikeana?

Muutoin ei hän nyt välittänyt huolehtia kenenkään puolesta. Eläväin ihmisten hätä ei koskenut häntä enemmän kuin pyhän Fransiskon väärinkäsitys. Hän tunsi itsensä kylmäksi ja kovaksi. Se teki hänelle hyvää. Hänestä oli kuin olisi hän ollut kauan sairaana ja nyt vihdoinkin saanut terveytensä takaisin.

Nyt piti hänen vain varoa, ettei sairastuisi uudelleen.

* * * * *

Hän näki Samuel Sternin tulevan.

Hän oli tuskin nähnyt häntä viimeisenä kahdeksana päivänä ja hän oli siitä kiitollinen. Hän oli aina kiitollisin niille, joita vähiten näki.

Hän tervehti ja aikoi lähteä tiehensä, mutta ei tehnyt sitä kumminkaan.

Samuel Sternissä oli jotain, joka saattoi ihmiset ehdottomasti noudattamaan hänen tahtoansa, ilman että hän sanoi sanaakaan. Ja nyt hän tahtoi, että Thora Thammers ei lähtisi.

Hän istuutui kivelle Thoraa vastapäätä.

Thora ajatteli: — Samapa se! Minulla ei ole mitään sanottavaa hänelle.
En antaudu keskusteluun.

— Te istutte täällä keskellä nummen ihanuutta, sanoi Samuel Stern hymyillen. — Te kuulutte muuttolintuihin. Teitä ei koskaan tapaa samassa paikassa, missä teidät on nähnyt edellisellä kerralla!

Thora muutti istumaan hiukan kauemmaksi. Tuossa sointuisassa äänessä oli jotain, joka haavoitti häntä kuin miekka, — mutta se johtui tietysti vain siitä että hänellä oli niin perin herkkä tunne ääniin nähden, eikä mistään muusta.

Samuel Stern hymyili jälleen. — Anteeksi, en kuullut mitä sanoitte… Niin, kun te istutte noin äänetönnä, on aivan kuin te sanoisitte jotain. Ja itse asiassa onkin niin… oikeastaan te silloin sanotte enemmän kuin puhuessanne!

— Niin, tiedän kyllä että olen ikävä ihminen.

— Joka tapauksessa teitä kaivataan tuolla alhaalla… Tiedättehän että ihmiset panevat enin arvoa sille, jota heillä ei ole… Kun olette siellä, niin he tosin kyllä katsovat, että te olette ikävä. Mutta kun te ette ole siellä, niin teitä kysellään… Teidät huomaa parhaiten, kun te ette ole saapuvilla, — se on maailman viisautta.

Thora Thammers ei vastannut. Miksikähän tuo kevyt, leikillinen seurustelutapa oli hänelle niin perin vastenmielinen? Eikös ollut hyvä, että ihmiset olivat iloisia?

— — — Samuel Stern muuttautui hiukan lähemmäksi. Hänen äänensä sai uuden, syvemmän soinnun.

— Viime kesänä oli äitini täällä. — — — Hän ei myöskään puhunut monen kanssa… minun tähteni. Minä en suonut sitä kenellekään!

Thora Thammers kumartui maahan ja otti muutamia ruohonkorsia.

Hän tunsi joutuvansa liikutuksen valtaan.

— Äitinnekö? sanoi hän hiljaa.

— Niin, minulla on äiti!

Thora katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut puhua hänen kanssaan hänen äidistänsä — — — ei, heidän täytyi puhua jostakin muusta.

Ja sitten hän ei keksinyt mitään muuta, vaan kysyi Samuel Sterniltä miksi hän käyskenteli niin paljon nummella. Hän ajatteli ettei se olisi hänen makunsa mukaista.

Samuel Stern nauroi hiukan. — Miksikä minä käyskentelen omalla nummellani? Minä olen nummen herra, ja kaikki sen ihanuudet kuuluvat minulle — varsinkin öiseen aikaan. Silloin niinä kummittelen täällä… nimittäin minun muinoinen »minäni». Oikeastaan kokoontuvat tänne kaikki minun kuolleet minuuteni.

Hänen äänensä oli jälleen muuttunut. Thora loi häneen katseen.

— Niin, minusta on käytännöllisintä osoittaa kunnioitusta olentonsa kaikille eri puolille… Päivällä minä käyskentelen tuolla alhaalla Egyptin höyryävien lihapatojen keskellä, otan eteeni joka lajia ja olen kokonaan oma itseni. Yöllä tulen tänne vetelehtimään, olen aivan toisenlainen, mutta silloinkin oma itseni.

Thoran kasvot kuvastivat jälleen liikutusta.

— Tekö sitten aina tulette — — —

— Niin, juuri minä tulen aina kävellen päivänkoitteessa… olen muutamia kertoja nähnyt teidän seisovan akkunassa… minä kuljen täällä kulkemistani ja katson luvattuun maahan.

— Luvattuun maahan! toisti Thora hiljaa. — Siitä minä olen kerran uneksinut.

— Mutta minä olen nähnyt sen — sillä, katsokaas, niin minä nimitän näköalaa täältä itsekseni kaikessa hiljaisuudessa. Ja uskon sen vain teille näin kahden kesken. Älkää kertoko siitä!

Hänen täytyi katsoa Thoraan, joka istui katkera tuskan piirre suun ympärillä ja suurissa, hiljaisissa silmissä.

Sitten hän jatkoi: — Niin olen sitä nimittänyt viime kesästä saakka, jolloin äitini oli täällä… Eräänä iltana hän istui katsoen tuota näköalaa. Hänen oli vaikea käydä, mutta kerran hän oli tullut tänne ylös… Se oli suuri voitto meidän kummankin mielestä… Silloin hän kääntyi minua kohden, ja minä näin hänen katseessansa valtavan ikävöimisen, jonka olin nähnyt siinä muutamia kertoja ennen.

— »Se on kaunista!» sanoi hän. »Ei teille muille, vaan minulle tuo loistava, saavuttamaton maa tuolla ylhäällä on kuin kuva kaikesta mitä olen ikävöinyt! Se on kuin luvattu maa, johon minun ei koskaan pitänyt tulla.» —

— »Mutta olen saanut nähdä sen», sanoi hän hymyillen. »Ja olen nähnyt muiden menevän sinne, ja olen uneksinut että monet saavuttaisivat sen! Siinä olen löytänyt onneni.» — — —

— Ja hän katsoi minuun. »Toivon sinulle, poikani, että sinä sen saavutat. Muista, että sinun tulee päästä kauemmaksi kuin minä.»

— Silloin polvistuin hänen eteensä. Niin, laskeuduin polvilleni rakkaan äitini eteen ja katsoin hänen loistaviin, sinisiin silmiinsä, joiden katse oli niin kaihoisa, mutta samalla niin uljas ja valtava. Ja minä kysyin: »Voitko sanoa, äiti, miksi Herra ei ottanut Moosesta ja kantanut häntä kotkan siivin luvattuun maahan… Kotkan tavoin olisi hän levittänyt siipensä ja kantanut hänet selässänsä… Sillä raamatussa sanotaan että Mooses oli suuri Herran edessä ja hyvin lempeä, lempeämpi kuin muut ihmiset maan päällä. Ja voitko sanoa, äiti, miksi hän ei avannut sitä maata sinulle? Sillä sinä olet myöskin suuri kuten Mooses ja lempeämpi kuin kukaan, jonka tunnen.»

— Silloin äitini nauroi minulle. Hän nauraa aina, kun sanon jotain sellaista, mutta minä tiedän, että se on totta!

— Tänä vuonna hän ei tule tänne. Mutta olen antanut tuolle pienelle talolle, jossa me asuimme ja jossa minä asun yksin tänä vuonna, nimen, joka muistuttaa hänen olostansa täällä. Nimitän sitä Abarrimin vuoreksi, vuoreksi, joka on itäänpäin. — Sieltä voin nähdä luvattuun maahan!

— — — Toiset menevät sinne. Mutta minä en enää sitä tee. Minusta on parempi vain katsoa sinne. — — —

— Katsokaa, nyt olen kertonut teille hiukan äidistäni. En kenellekään muulle kerro sellaista.

Äkkiä hän jatkoi leikillisesti: — Niin, tehän tiedätte että teitä pidetään jalona ihmisenä!

Thora Thammers oli istunut kuunnellen, — nyt valahti kalpeus hänen kasvoillensa.

Tuollaisena, kuin tuo mies nyt seisoi hänen edessänsä, — — — ääni tuolla tavoin soinnahtelevana… Hän sulki silmänsä — tuo oli kuin muisto siitä, joka oli kuollutta ja unohdettua! — — —

Hänen muuttunut äänensä teki Thoraan tuskallisen vaikutuksen. Hän ei voinut seurata hänen mielialojensa vaihtelua; hän hermostui, kuin olisi ottanut hänen pilansa todeksi:

— Sitä älköön kukaan luulko minusta. Mitä syytä olisi luulla minua jaloksi?

Samuel Stern nauroi. — Niin, olen aivan yhtä mieltä kanssanne että teillä on laillinen oikeus päästä vapaaksi tuosta syytöksestä. — — — Tunnetteko te minun vaimoni? Hänen mielestänsä ihmisillä aina on niin paljon virheitä.

Thora ei vastannut heti. Hänestä tuntui joka tapauksessa rauhoittavalta, että hän voi näin tyynesti istua ja keskustella tuon miehen kanssa. Oli, kuin olisi hän oppinut tuntemaan hänet uudelleen. Ja vaimostansa hän halusi — keskustella? Miksikä ei!

Melkein uteliaasti hän kääntyi jälleen hänen puoleensa.

— Sehän on hauskaa, että teillä on rouvanne mukana täällä.

— Niin, on kyllä — — — Hän huolehtii hartaasti minun virheistäni ja harhaluuloistani. Sehän on ihmiselle hyödyksi. Mutta itse puolestani käsitän asian tyynemmin, — sillä mikä onkaan ihminen, että hän voisi syyttää itseänsä, sanoo tuo oiva mies Goethe, — — — ja että avioliitto voi olla hiukan epämukavaa, se on keksitty ennen meidän aikaamme!

— — — Me olemme muutoin varsin järkevä aviopari. Me emme puhele paljon keskenämme. Meillä on nimittäin se ominaisuus, että puheet loitontavat meidät toisistamme. Vaimoni ei koskaan vastaa siihen mitä minä sanon, vaan siihen mitä hän luulee minun sanovan. Ja hän lähtee kernaasti siitä edellytyksestä, että ihmiset puhuvat hullutuksia.

Thora Thammers katsoi häneen pitkään.

Miksi kertoi tuo mies hänelle tätä kaikkea? Hänhän oli yhä vielä kyllin typerä käsittääksensä kaikki vakavalta kannalta. Itse ei Samuel Stern nähtävästi välittänyt siitä vähääkään, — se oli hänestä vain hullunkurista. Mutta kumminkin tämä puhe saattoi Thoran hämilleen.

— Minusta teidän rouvanne on hyvin miellyttävän näköinen, sanoi hän, sanoaksensa jotakin.

— Onpa tietenkin. Hänellä on tuollaiset silmät, jotka loistavat pimeässä, ja sitten hänellä on samettiset kädet ja jotain, jota minun on tapanani nimittää hänen »samettivihaksensa». Teille tuottaisi huvia tutustua häneen.

— Varmaankaan te ette koskaan laske mitään sydämellenne.

— Mitä se hyödyttäisi? Mehän olemme saaneet kaikkein korkeimman käskyn antaa jokaisen päivän tyytyä omaan vaivaansa.

Thora käännähti äkkiä häneen päin.

» — Ja kuinka te menettelette kaiken muun suhteen?

— Minkä muun?

— Kaiken entisen suhteen!

— Niin, tuo siunattu entisyys, jota ihmiset kasaavat varastoihin. Erittäinkin naiset — he ovat vallan kauheita pyrkiessään kuljettamaan mukanansa enemmän kuin jaksavat kantaa! — — — Mitä hyödyttää kaikki tuo ikävä painolasti? — — — Ennen muinoin oli virta, johon kaikki tuollainen heitettiin, — voineehan vielä nytkin — tehdä niin!

Hän silmäili Thoraa sivulta omituisella katseella.

Thora nousi.

— Minä lähden kotiin. En minä ymmärrä, mitä te tarkoitatte!

— Kiitän teitä, hyvä rouva, teidän enkelimäisestä kärsivällisyydestänne. Te olette mielestäni varsin järkevä. Älkäämme puhuko toistemme kanssa liian usein ja liian kauan. Pysykäämme ystävinä!

— Pysykäämme, te sanoitte?

— Niin, ettekö te tiedä että hyvien ystävien voi käydä niinkin, etteivät he enää voi sietää toisiansa. Se tapahtuu siksi että he ovat liiaksi kuluttaneet toisiansa, ovat kuluttaneet pois toisistansa kiillon ja koristeet, niin että ainoastaan kulmikkaisuudet ovat jäljellä, ja ne voivat helposti loukata.

Thora loittoni muutaman askeleen. Sitten hän kääntyi takaisin.

— Olla teidän ystävänne? Sellaiseen uhkayritykseen älköön ryhtykö kukaan, jolla on taipumusta koota painolastia!

Samuel Stern meni häntä lähemmäksi ja pysähtyi.

— Kuinka teidän laitanne on? Teidän olennossanne on jotain valkoista… kuin olisitte te unohtanut jotain — — kaiken sen ajan, jonka olette elänyt… Tiedättäkö mitä tuo vanha pappi sanoi ensi iltana, kun te tulitte sisään? Keskeyttäen tupakanpolttonsa hän jäi katsomaan teihin huolestuneena. »Du armes Kind, was hat man dir gethan?» hän lausui. Sitten poltteli hän rauhallisesti edelleen. Silloin katsoin minäkin teihin — kaikki katsoivat teihin.

Thora katsoi häneen hetkisen hämillään, ihmetellen.

Oliko kaikki, kaikki unohdettua? Tai eikö ollut koskaan ollutkaan mitään? Oliko kaikki vain pahaa unta, jota hän kerran oli uneksinut?

Hän nauroi.

— Ihmeellinen pappi — eikö totta?… Minne te nyt menette? Täällä on vielä auringon hehku jäljellä, mutta tuonne kauas on yö jo tullut! Aiotteko sinne?

— Kyllä, siellä saan kuulla suuren Panin nukkuvan

— — — Kun kaikki kristitty kansa on mennyt levolle, silloin tulee täällä niin hauskaa — — — jos onni on suotuisa, voin kuulla vuorenhaltiattaren ja hänen neitostensa »wandeln und singen und tanzen einen Traum» — — — Ikävät ihmiset tosin väittävät että se on vain vesi, joka tipahtelee tuolla vuoressa.

Hän otti sauramonkukan napinlävestänsä.

— Te saatte minun valkoisen kukkani! Se on valkoisin kukka maan päällä — ensimäinen, joka lupasi ettei tekisi Balderille mitään pahaa.

— Ei, ei! sanoi Thora nopeasti. — Älkää antako minulle valkoista kukkaa, ei se sovi minulle. Valkoinen ei ole minun värini. — Hyvää yötä!

Hän nyökkäsi ja läksi nopeasti kulkemaan kotiin päin.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut itseänsä niin kömpelöksi ja typeräksi. Hänellä oli nyt sama tunne kuin niin usein Arvidiin ja järkeviin lapsiinsa nähden. Kuinka kevyesti ihmiset kestivätkään kaiken!

Ei, hänen ei tarvinnut pelätä puhella tämän miehen kanssa.

Hän itsehän oli vanha ihminen!

Ja entä Samuel Stern? Kenties ei hän ollut koskaan tarkoittanutkaan millään mitään.

Ensi kerran tuli nyt tämä ajatus hänen mieleensä.

Oli vaikea oppia elämää ymmärtämään.

Nyt koettaisi hänkin ottaa sen kevyeltä kannalta, kuten Arvid ja kaikki muut — ja kuten tuo mies, jolla oli ihana lahja voida unohtaa toisesta päivästä toiseen.

8.

Oli loistavan kirkas päivä.

Heti aamiaisen jälkeen oli Thora Thammers mennyt nummelle töineen ja kirjoineen.

Oli ehditty elokuuhun. Muutaman päivän jälkeen oli hänen matkustettava kotiin. Hän karttoi ajatella sitä.

Olihan hänellä käytettävänään kokonainen pitkä auringonpaisteinen päivä.

Kuinka aurinko paistoikaan! Sen säteet muodostivat kuin kultavirran. Hänestä oli kuin kuulisi hän niiden tulevan hiljaa suhisten kultaloisteessaan — ja joka suunnalla ympäröi häntä nummi vienoine äänineen ja viehkeine väreineen. Eikö tuuli saapunutkaan tänään? Hän oli tottunut istumaan kuunnellen eikö se tulisi — tai tapahtuisiko jotain muuta.

Alhaalla seurusteluhuoneessa istui hän usein niin hajamielisenä, ettei voinut kuulla mitä siellä puhuttiin. Täällä ylhäällä oli hän oppinut erottamaan kaikki nuo hiljaiset äänet, joita tuskin voi kuulla.

Nyt tuli suhahdus järveltä ja joen uneksiva kuiskaus — — —

Ja nyt — nyt tuli tuuli kumminkin lopuksi tänäänkin. Hän kuuli sen syvän, aaltoilevan hengityksen. Nyt se oli täällä!

Sen kohina oli kuin mahtavan, monikielisen soittimen laulua. Oli kuin se olisi tuonut mukanansa säveleitä koko maailmasta — — —

Kylmä, kostea kuono kosketti hänen korvaansa — sillä he kaksi olivat ystävykset.

Se oli nimittäin Donna, Samuel Sternin nuori jäniskoira. Se pani sileän päänsä aivan hänen päänsä viereen ja katsoi häneen. Silmien lempeässä katseessa oli jotain itsetiedotonta, vielä uinailevaa.

Tuolla tuli myöskin Samuel Stern — sen tiesi hän entuudestaan. Thora ei ollut puhunut hänen kanssaan muutamaan päivään. Oli sattunut niin, vaikka Thora ei enää vältellyt häntä. Hän tuli heti Thoran luo ja kävi istumaan.

— Kuinka voitte? kysyi Thora hymyillen.

— Taivas kuvastuu sielussani kuin rakastetun tytön olento.

— Te ette ole mikään Goethen jumaloija, sen kuulee teidän sitaateistanne.

— On viehättävä ilma! — sellainen päivä, jonka Jumala luo pyhillensä, vaan josta syntiset nauttivat!

— Syytetäänkö meitä syntisraukkoja nyt päivänpaisteenkin varastamisesta!

— Niin, te vietätte liian paljon aikaa täällä nummella, hyvä rouva!… Teillä on todellinen taito istua aivan hiljaa, — te näytätte sibyllalta, joka istuu tarkaten maailman suonentykintää ja kirjoittaa viisautensa lehdille — tuulen vietäväksi! — — — Ja te olette täysin vieras kaikelle, mikä koskee meitä muita. Miksi te ette tullut eilen jäähyväisiltamaan?

Thora nauroi. — Kun olin pieni ja kotona odotettiin vieraita, olin minä kovin kärsimätön. Muistan että kerran seisoin jossakin nurkassa ja rukoilin Jumalaa, että vieraat tulisivat. — Nyt minä mieluummin kartan ihmisiä.

Hän nauroi jälleen. Hän oli hyvällä tuulella. Hänen naurunsa oli vienoa, hiljaista ja pehmoista, — se ikäänkuin häipyi kukkasten sekaan.

— Onko tapahtunut jotain uutta? kysyi hän sitten.

— On paljonkin! Virallisen tiedonannon mukaan on lehtori tullut Pohjantähden ritariksi, palkaksi ansiotöistä, joita on tehnyt kuninkaalle, isänmaalle — ja ihmiskunnalle, ikäänkuin se olisi jotain aivan muuta… Edelleen on hänen ylhäisyytensä rouva Thamar matkustanut pois.

Thora hymyili, hän istui ja hyväili Donnan hienoa päätä, Samuel Sternin katsoessa hänen kauniita, hiukan liian hermostuneita käsiänsä.

Samuel Stern jatkoi:

— Hän tapaa kertoa minulle, että hänen miehensä panee leiman kaikenmoiseen koko kaupungissa, mutta en minä usko häntä. Hänen miehellänsä on nimittäin vain tavallinen hyvä miehenymmärrys. Mitä se merkitsisi hänen rinnallansa? Mitä suurimmalla helppoudella hallitsee hän sekä hänet että kaupungin muut vaikutusvaltaiset henkilöt — ilman että kukaan heistä sitä aavistaakaan, — niin syvältä salaneuvostostaan hän sen tekee.

— Puhutteko te nyt naisesta, jolle olette omistanut sydämenne?

— Rouva Thamar on nainen, joka on miellyttävä katsella, — hänen sandaalinsa viehättävät miesten sydäntä, ja ikävä hän ei ole! Mutta sydäntä ei hänelle pidä uskoa.

— Kaikkein ihmisten pitäisi pelätä teitä. Miksi teitä nimitetään Omar
Pashaksi?

— Se on rouva Thamarin keksintö. Hän kai huomasi jotain yhdenkaltaisuutta… Tarun mukaan rakasti jumala häntä, mutta ei tahtonut koskaan sallia hänen suorittaa mitään.

Thora katsahti häneen. Hänen silmänsä — ne voivat väliin aivan piiloutua luomien taakse — ja hehkua siellä piilossaan.

Thora muutti hiukan paikkaa, otti muutamia kukkia ja sitoi ne yhteen heinänkorrella.

— Tiedättekö vielä jotain muuta uutta?… Olen varma että te tiedätte sen… sillä minä luulen… ei, ei se oikeastaan ollut mitään. — — —

— Neiti Schaum on myöskin lähtenyt. Hän ei voinut täällä tehdä työtä… Hänen piti toimittaa hengiltä jokin kirjailijatar, joka ei ollut kirjoittanut oikealla tavalla… Toivokaamme että hän tekee sen äkkiä. Ei edes naistakaan pidä kiusata liiaksi… Tiedättekö, että tuo leppeä pieni neito on kyky, joka on sukua kuudennentoista vuosisadan kauheille pedagoogeille!… Hän jättää miehet rauhaan. Naisia hän rakastaa ja kurittaa. Liian tyhmänrohkeitahan ne ovatkin nuo naiset, jotka eivät kirjoita niin kuin heidän tulisi. —

Thora nauroi. — Kuinka se sitten olisi?

Samuel Stern jatkoi: — Eiväthän he ole tekemisissä ainoastaan tuon kiltin neiti Schaumin kanssa… Kun nyt meidän sivistyksemme ei kerran ole ehtinyt sen pitemmälle — tai, jos niin tahdotte, niin kauan kuin meidän järkemme ei ole sen terävämpi kuin että me ehdottomasti katsomme jotakin kirjaa paremmaksi, jos se on miehen kirjoittama, — miksi eivät naiset Herran nimessä voi kutsua itseänsä Pekaksi tai Paavoksi tai Matiksi? Täytyyhän ihmisellä olla hiukan ymmärrystä!

— Mutta juuri sitähän naisilla teidän mielestänne ei ole.

— On kyllä — joillakuilla. George Sand ja George Eliot olivat kyllin viisaita pystyttääksensä kuuluisuutensa miehen nimen turvissa. Ihmiset pettyivät luulemaan George Eliot'ia vanhaksi papiksi, — ja se tuli hänen pelastukseksensa. Rosa Bonheur kävi kehityksensä tärkeimpänä kautena miesten vaatteissa. Muutoin hänet olisi syöty elävältä — — — Ja mehän olemme kaikki ihastuneita kaikkeen siihen naistyöhön, joka piiloutuu Goethen nimen suojiin, niin että jos se äkkiä karsittaisiin pois, me saisimme halvauksen, — — — sillä hänen runoutensa paras kukkeus olisi poissa — — —

— — — Mutta tuo puheenalainen ajattelematon olento saa pitää hyvänänsä varomattomuutensa seuraukset!

— Toivokaamme että hän niistä vielä toipuu! sanoi Thora.

Ja hän nauroi jälleen. Hän oli tullut niin hyvälle päälle.

Hän istui katsoen muutamia muurahaisia, jotka kantaa kontustelivat jotakin… Oikeastaan se huvitti häntä enemmän… Oli oikein surkeata, että hänellä oli niin vähän harrastuksia, — — — häntä ei liikuttanut vähääkään kuulla kaikista noista naisista, jotka olivat pelastaneet henkensä, sekä tuosta, joka oli tuomittu sen menettämään. Kernaimmin hän oli kuulematta lisää — — —

— Onko vielä muitakin, jotka ovat matkustaneet? kysyi hän kumminkin. —
Minä luulen… ei, ei se ollut mitään. — Hän pudisti hymyillen päätänsä.

— On kyllä, lehtori. Hänen heikkoja yrityksiänsä olla sukkela tullaan varmaankin kaipaamaan. Ja huomenna lähtee kaksi meidän kauneista ja mitä häikäilemättömimmistä nuorista naisista tiehensä.

— Ei, nyt täytyy teidän lopettaa… sekä rouva Thamar että nuo nuoret neidit??… Minä luulen — — —

— Oletteko te aina niin luulevainen? Tarkoitan että onko teillä tapana yhtä mittaa käyttää tuota tekosanaa?

Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä.

— Älkää näyttäkö niin pelästyneeltä! Sanokaa nyt vihdoinkin, mitä te luulette!

— Senhän kyllä voin tehdä. Eivätkö ne ole teille jokseenkin tarpeellisia, kaikki nuo naiset?… Eikö teillä täydy aina olla joitakuita, jotka teitä jumaloivat, samalla kuin te itse pysytte täysin tyynenä? Suokaa anteeksi, — minä aina pelkään sanoa jotakin, sillä jos sen teen, niin sanon samalla liiaksi. Sitä ei pitäisi tehdä, mutta minä luulen, — niin minä luulen, että naiset ovat pilanneet teidät!

Hän kumartui alas silittämään Donnan kaulaa, aivan pelästyksissään siitä mitä oli sanonut. Hän kuuli ivan Samuel Sternin äänessä hänen nauraessaan.

— Te osoitatte minulle aivan liian suurta kunniaa, hyvä rouva!… Vai niin, vai sen huomion te olette tehnyt! Niin, minä olen kyllä perin katala olento. — Naiset ovat kaikki tyyni huolissaan minun autuudestani. Mutta mitä ne voittavat arvosteluillaan? Ken pystyy minua pidättämään luonansa? Mitä he saavat saaliiksensa? jotain, joka oli eilen olemassa ja on tänään kadonnut olemattomiin, jotain, joka on minuuteni uloimmalta pinnalla, — — — mitä äärimmäisimmässä etäisyydessä sisimmästä olennostani!… Ihminen on monimutkainen koneisto, hyvä rouva! — — —

— Ja se, jolla on äiti sellainen kuin minulla, hän ei anna kenenkään naisen pilata itseänsä — — sillä minä en päästä niitä sisään, noita naisia… Kutsun heidät esikartanoon pitoihin — — — temppeliin eivät he pääse konsanaan, — sinne missä palvelen äitiäni. Hän kävi istumaan paremmin.

— Minua haluttaisi kertoa teille jotain äidistäni. Tahdotteko te kuulla?

Thora nyökkäsi.

— Hän on aina ymmärtänyt minua. Hän on minun toverini, paras ystäväni, turvani erämaassa — hän on Mooses, joka johdattaa minua kohden luvattua maata. Mutta hän ei väsy, kuten Mooses. Hän ei väsy koskaan — siksi en minäkään voi joutua hukkaan. — — — Minun täytyi lähteä kotoa liian nuorena. Silloin sanoi hän minulle: »On paha sinulle, poikani, että olen pakotettu lähettämään sinut luotani. Mutta sinun täytyy nyt itsesi taistella taistelusi ja katsoa että pääset voitolle!» — — — Kävi kuten äitini pelkäsi. Taistelu kävi minulle; liian kovaksi. Mutta kaikki syntini minä vein hänen eteensä, — kaikki mitä olin tehnyt ja katunut ja kärsinyt, sen toin hänen nähtäväksensä! — — —

— Hän ei kääntynyt minusta pois. Hän tiesi mitä luonnossani oli, — tiesi kaikki, — huonot perinnölliset taipumukseni, oman heikkouteni, — mutta hän ei menettänyt rohkeuttansa. Hän ei jättänyt minua makaamaan maahan lyötynä… Tuollaisen rakkauden hiljainen anteeksianto, lempeä sääli — se on turva, joka pelastaa meidät. Koti ottaa meidät siten suojaten huomaansa.

Hän puhui lempeästi ja hitaasti. Hänen silmäluomensa olivat vaipuneet niin syvälle alas, ettei Thora voinut nähdä hänen katsettansa.

Äkkiä käännähti hän Thoraan päin.

— Mitä te sanoittekaan?

— En mitään — ei, en minä sanonut mitään!

— Minä uskon teille jotain. Oli kerran nuori nainen — hänelle minä olisin avannut temppelin oven. Siellä oli paikka varattuna hänelle äitini tykönä. Äiti odotti siellä sisällä. Olin sanonut että hän tulisi — — — Ja hän kulki esikartanon ylitse — valkoiset perhoset seurasivat häntä — — — Mutta laskettuaan jalkansa portaille hän käännähti ja meni pois. Hän ei käsittänyt, että hän kumminkin oli seisonut pyhällä paikalla! — — —

Silloin sanoin äidilleni: »Kaikki on mennyltä, valkoiset perhoset eivät tule enää tänne!» Ja hän sanoi minulle: »Nyt täytyy sinun pyrkiä tulemaan täysikasvuiseksi, niin että voit itse huolehtia itsestäsi.» — — —

— — — Oli jälleen toinen kerta, jolloin minä luulin että kaikki oli mennyttä. Silloin hymyili äiti: »Ei mikään ole hukassa!»… Hänellä on sydämessään ymmärtämisen lahja. Ei kukaan omista sellaista ymmärtämyksen taitoa, kuin nainen, jolla on tämä taito. Ei kukaan muu voi nähdä niin syvälle sieluun. Siksi minä jumaloin äitiäni. Hän on ainoa nainen, jota jumaloin!… Kaikkia muita kohtaan olen oppinut uskottomaksi hänestä, joka läksi luotani… Häntä minä katson suurimmaksi kanssarikollisekseni kaikessa mitä olen rikkonut.

Thora Thammers oli hypähtänyt kiveltä, jolla hän oli istunut. Hänen huulensa olivat valkoiset, kuin kuihtuneet. Hän oli huomannut että jotain oli tulossa — oli huomannut sen äänestä, joka muuttui muuntumistaan, kunnes hän ei sitä enää tuntenut.

Hän katsahti ylös.

Samuel Stern seisoi hänen edessään muuttuneena — — — voimakkaana, mahtavana, tumma säihky katseessa — — —

Nyt vasta tunsi hän hänet samaksi, joka hän oli ollut muinoin. Oli kuin hän olisi astunut hänen eteensä muuttumatonna pitkäin, menneitten aikojen takaa — Thora katsoi häneen sanatonna kauhusta.

Oliko se hänen syynsä! — — — Oliko hän syypää Samuel Sternin rikokseen?

Samuel Stern nauroi.

— Ja entä te? Onko kehityksenne tuottanut teille iloa?… Eikö ollut perin herttaista, että te valitsitte tulla tuollaisten lasten äidiksi? Eiköhän olisi paikoillaan nimittää juuri sellaisia lapsia äpäröiksi?

Thora Thammers kävi äkkiä aivan tyyneksi ja levolliseksi. Hänestä tuntui kuin hänen verensä jähmettyisi, ja hän tunsi sen helpotuksena.

Hän painoi päänsä alas ja seisoi hiljaa.

He olivat vaiti molemmat. Samuel Stern hengitti raskaasti, kuin ruumiillisen ponnistuksen jälkeen.

— Minun täytyi sanoa se, sanoi hän vihdoin hiljaa, — se oli kerran sanottava!

— Niin… niin, niin! sanoi Thora epävarmasti.

Sitten hän hymyili ja kohotti päänsä — kaula suoristui, veri pääsi liikkeelle, ja hänen silmissänsä säteili jotakin.

— Ei se tee mitään! sanoi hän ja nauroi. — Muutoin olettekin aivan oikeassa!

Hän käänsi kasvonsa Samuel Sterniä kohden. He katsoivat hetkisen toisiinsa.

— Thora, sanoi Samuel surumielisesti, — saanko vielä kerran sanoa sen nimen yhtä hiljaa ja suljetusti kuin te itse.

Thora hymyili katkerasti. — Mitä se hyödyttää?

Mitä te ajattelette?

— Jotain, jonka kerran olen lukenut koptilaisessa raamatussa, sanoi Thora hitaasti: »Mutta Herra sanoi opetuslapsillensa: Ettekö sitten tekään näe, että eläin vuotaa verta, ja ettekö kuule kuinka se huutaa ja vaikeroi? Mutta opetuslapset vastasivat: Ei, Herra, emme kuule sen huutavan ja vaikeroivan…» Sellaista elämä on!… me emme kuule toisiamme!

— Puolustautukaa! pyysi Samuel. — Vastatkaa minulle! Sanokaa jotain lisää.

— Sen minä teen — joskus — myöhemmin!

— Huomennako?

Thora ei vastannut. Hän läksi.

Samuel jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hän näki tuon solakan, hiukan kumarassa kulkevan olennon kuvastuvan valoisaa ilmaa vastaan — ja ikäänkuin häipyvän nummelle.

Hän ei voinut enää nähdä Thoraa — vaan hän kuuli kaikkialla hänen viime sanansa: nummi oli omaksunut sen — se täytti koko nummen… Huomennako? Tulisiko hän huomenna?

Mutta varhain seuraavana aamuna oli rouva Thammers matkustanut pois.

Sanottiin että hän oli saanut sähkösanoman mieheltänsä.

Itse asiassa alettiin jo vähitellen väsyä täälläoloon ja matkustaa kotiin.

Ja ikäänkuin kesävieraat olisivat kaikessa hiljaisuudessa sopineet keskenään, etteivät enää jaksaneet sietää toisiansa, kävi pysyväksi keskusteluaineeksi, ken ensi kerralla läksisi tiehensä.

Ei enää välitetty niistä, jotka tulivat. Kaikkien huomio oli kiintynyt niihin, jotka läksivät.

Vanhemmat punnitsivat kysymystä pitäisikö mennä saattamaan vai ei — nuoremmat sitä, kuinka monta tavanmukaista jäähyväiskyyneltä asianomainen oli ansainnut.

* * * * *

Oli myöskin muutamia, joiden mielestä oli kaikkein hauskinta nyt kesäkauden lopulla, kun ei enää ollut niin paljon ihmisiä.

Näihin kuului Marit Hennerud, parantolan nuori emäntä. Nyt oli hänellä enemmän aikaa olla mukana sisällä. Juuri näin kesäkauden lopulla hänellä tavallisesti oli pienet rakkausjuttunsa. Varhain kesällä oli siellä ollut eräs nuori mies, joka oli ollut oikein onneton hänen tähtensä — mutta eihän hän voinut siihen mitään, kun hänellä oli niin paljon tehtävää.

Nyt hän sensijaan voi olla mukana sekä tunturiretkillä että varsinkin illalla, kun mentiin soutelemaan järvelle.

Jos sitten sattui että sen, johon hänen sydämensä oli kiintynyt, täytyi matkustaa liian pian, voi hän itkeä vuolaita kyyneliä — oli kuin kuolema olisi ollut lähellä.

Mutta muutaman päivän perästä häntä pyrki naurattamaan sitä muistellessa.

Olihan jonkun kerran tapahtunut, että asia alkoi näyttää vakavammalta. Silloin oli hän aina ajatellut että nyt teki oikea rakkaus tuloansa, ja hänen oli täytynyt uskoa kaikki vanhalle tädillensä.

Ja vanhus kehotti häntä joka kerran olemaan uskollinen ja kestäväinen, niin että asiasta voisi tulla jotain valmista. Sillä perheen mielipahaksi oli Marit Hennerudilla päähänpisto antaa aina rukkaset. Ei hän voinut siihen mitään että rakkaus katosi, kun ehdittiin niin pitkälle. Hänelle soveltuivat parhaiten vähäiset kesähakkailut.

Ja päivät menivät menojansa — kunnes viimeinen tuli, ja viimeinen vieras matkusti tiehensä kuullen jälkeensä ystävällisen kehotuksen: — Tervetuloa toistekin! — — — ja sitten vielä aivan viimeisen hilpeän huudon, joka kajahteli mäkiä alas: — Sillä tuleehan toistekin kesä!

Sitten parantola suljettiin ja telkittiin kiinni.

Ja Maritin täytyi palata kylään, missä hylättyjen kosijain tuli kuuma olla, joka kerran kun kohtasivat hänet.

Se oli hänen silmiensä syy. Ne katsoivat liian lempeästi ja haaveellisesti heitä kaikkia. Mutta hän ei itse tiennyt siitä mitään, niin sitä ei käynyt hevillä korjaaminen.