Luvattu maa

by Alvilde Prydz

II.

Metsäruusun kukkiessa.

8.

Niin oli siis kukin jälleen saapunut kotiin.

Tuli talvi.

Monesta kävi aika pitkäksi. Tuli kylmä, päivät kävivät lyhyiksi.

Ulkona metsissä ja kedoilla oli niin autiota. Tyhjää oli kaikkialla ja tiet ummessa, kuin ei ketään olisi kotona.

Puut nukkuivat tajuttomina, valkoisiin kaapuihin verhottuina. Kaikki vaikenivat, paitsi tuuli, joka kävi saalistamassa.

Lumi kimmelsi ja hohti, kokosi kultaa, hopeata ja timantteja ja rakenteli muhkeita taloja. Mutta kylmä henki vastaan noista valkeista, hiljaisista saleista, joissa kuolon enkeli tuntui käyskentelevän uneksivana.

Paljon oli sellaisia, jotka koko pitkän talven kestäessä vain odottelivat että se läksisi tiehensä.

Vihdoin tuli sanoma, että kesä teki tuloa.

Kaikki muuttui. Ihmisiin ja eläimiin tuli levotonta eloa. Metsissä ja lehdoissa kohosivat mehut maasta, kuohuvina kuin nuori viini. Kullahtavana ja sinisenä pulpahti kevään kaiho esiin lumen alta jokaisella mäenrinteellä.

Kun niityt alkoivat hohtaa vihreinä valkoisten jäätiköitten alapuolella, silloin ei Marit Hennerud enää voinut viihtyä kylässä.

Ja kun tuulet kävivät lämpimiksi ja yöt valoisiksi, silloin oli
Metsolan parantola jo valmiina ottamaan vastaan viimekesäiset vieraat.

Vähitellen saapuivat ne kaikki tyyni.

Hienoisena ja punaposkisena, lempeästi hymyilevänä kuten ennenkin, mutta vielä kaunopuheisempana käyskenteli siellä lehtori, väenlaskua pitäen.

Kaikki olivat saapuneet — paitsi tukkukauppias Stern ja hänen molemmat koiransa.

Lehtori ei kaivannut heitä. Mutta Marit Hennerud ja monet muut olivat siitä huolissansa.

Rouva von Astenilta ei saatu mitään lohtua. Häntä huvitti enemmän puhua nuoresta insinööristä, joka oli puuhassa keksiä uuden hävitysvälineen.

Oli tullut useita uusiakin vieraita ja sitäpaitsi muutamia aviomiehiä, jotka olivat saattaneet vaimonsa tänne ja aikoivat viipyä muutaman päivän.

Kesä lupaili käydä oikein hauskaksi. Kaikki olivat hyvillä mielin. Oli jo alettu maalata koskea.

Oli ehditty ensi päiviin, jolloin oli niin lämmin, että voi täyttä totta istuskella ulkona.

Istuttiin suuressa kuistissa, keskustellen pienissä ryhmissä.

Rouva Thamar Gyllenskjold puheli miehensä kanssa ja omisti hänelle kaiken huomionsa.

Rouva Thamarin mies oli komea katsella. Hänen avoimet tyynet kasvonsa älykkäine ilmeineen muodostivat omituisen vastakohdan hänen vaimonsa kasvoille. Tosinhan niilläkin kuvastui jonkinmoinen tyyneys, mutta ne kertoelivat myöskin salaisista teistä, missä ajatukset hiiviskelivät, — siellä vilahti välistä esiin jotakin, joka katosi samassa kuin se oli havaittu. — Ja silmiin voi tulla itsetietoinen valtijanilme, joka jälleen häipyi hänen rauhalliseen, aurinkoiseen hymyynsä.

Thamar rouva oli varsin viehättävä, kun hän nyt istui kysellen mieheltänsä kaikenmoisia pikkuseikkoja. Hänellä oli erityinen kyky keksiä tuontapaisia kysymyksiä — eikä kenenkään olisi tarvinnut niitä arkailla, sillä hän ei koskaan tarkannut vastausta.

Mutta erästä seikkaa ei tirehtööri ollut koskaan oivaltanut. Hänelle oli niin mieleen tuo, että hänen oli aina päätettävä kaikesta ja että hänen vaimonsa oli niin tyytyväinen kaikkiin hänen järjestelyihinsä.

Hiukan kauempana istui rouva Liss, alias rouva Wanda Arescho, oivan, erinomaisen miehensä kanssa.

Tämä kuului myöskin niihin onnellisiin aviomiehiin, jotka olivat voineet saattaa pikku vaimonsa tänne ja tulla vakuutetuiksi että hänen olisi täällä oikein hyvä olla.

Rouva Liss oli kukoistava kuten ennenkin. Hänen lempivärinsä tänä kesänä oli hiedanväri. Se puki häntä oivallisesti, — yleensä puki häntä melkein mikä tahansa.

Hän istui jutellen ja piti pienoisia sormiansa innokkaasti liikkeessä.

Aivan läheisyydessä istui Don Miguel, ulkoasu yhtä huolellisesti hoidettuna kuin edellisenäkin kesänä ja viikset pyöräytettyinä, jos mahdollista, vieläkin uljaammin ylöspäin.

Konttoripäällikkö Arescho ei saanut silmiänsä käännetyiksi pikku vaimostansa. Sitä ei kukaan voinut paheksua, — pitihän hänen matkustaa pois seuraavana päivänä.

Jotkut arvelivat että hän juuri olisi tarvinnut lepoa täällä vuoristossa, niin rasittuneelta kuin hän näytti.

Rouva Liss myönsi niin olevan, mutta se ei käynyt päinsä. Fredrikin täytyi tehdä työtä. Eikä hän voinut kuvaillakaan Fredrikiä muutoin kuin täydessä työssä. Ja Fredrik oli niin tottunut siihen, että rouva arveli ettei se häntä ollenkaan rasittanut. Mutta olihan ikävää että hän alati näytti niin huonolta. Se oli hänestä oikein ikävää.

Mies ei sanonut mitään, — hymyili vain.

Niiden mielestä, jotka olivat tunteneet herra Areschon muinoin, hän oli muuttunut paljon.

Naimattomana ollessaan oli hän asunut yhdessä äitinsä ja tätinsä kanssa. Siihen aikaan ei hän ollut osoittanut tuollaista hienoa kunnioitusta naista kohtaan, joka voi tehdä sentapaiset suhteet niin kauniiksi. Rakkautta oli hän silti saanut osaksensa. Niin oli hänen itsekkäisyytensä ja mukavuuden rakkautensa tehnyt hänet välinpitämättömäksi ja opettanut hänet ottamaan vastaan, vaivautumatta antamalla jälleen.

Tiesiväthän hänen omaisensa niin hyvin, että hän piti heistä.

Nyt oli kaikki toisin. Nyt oli hänen huolehdittava kaikesta, vaikkei hän vielä ollut täysin ehtinyt sitä huomata, ollen tuollaisen rakkauden pauloissa, joka häikäisee ja orjuuttaa, niin kauan kuin se kestää. Joskus hän sentään tuli ajatelleeksi, kuinka välttämättömiltä hänestä nyt tuntuivat kaikki nuo vähäiset huolenpidon ilmaukset, joita hän ei ennen tullut koskaan osoittaneeksi, ja hänen mielessänsä heräsi kuin hämmästelevä tunne, että hän oli laiminlyönyt jotain, jota ei voinut enää koskaan hyvittää.

Nyt juuri oli hän tuollaisen mielentilan vallassa ja oli tullut näyttäneeksi hiukan miettiväiseltä, eikä siis ollut ihme, jos rouva Liss hetkiseksi unohti hänen läsnäolonsa, — varsinkin kun Don Miguel alkoi kertoella kiehtovalla tenoriäänellänsä ilkeitä juttuja.

Kaikki muutkin läsnäolevat alkoivat vilkastua.

Rouva Sahm oli saanut nuoren, oppineen tohtorin suljetuksi nurkkaan. Hän halusi nyt tietää, oliko rakkaus tunnettu jo sekundäärikaudella ja oliko ihmistä katsottava lajin muunnokseksi vai alkulajiksi.

Ärsyttääkseen lehtoria tarjoutui muuan nuori nainen pitämään esitelmää aineesta, jota ei vielä ollut käsitelty tarpeeksi: miehen heikkouksista.

Muutamat toiset nuoret olivat piirittäneet ylioppilas Adelssonin, tummatukkaisen pohjan pojan, jolla oli mitä rohkeimmat sinisilmät. Hänessä oli jotain yleiseurooppalaiselta vaikuttavaa. Hän oli ollut pari vuotta matkoilla ja oli tullut tänne suoraa päätä Nizzasta. Hän kiinnitti naisten mieltä. Hän kertoeli niin rohkeasti ja häikäilemättömästi. Hän oli suorastaan vielä kauheampi kuin Omar Pasha.

Hän kuohui vihasta ajatellessaan että Ranska voi rajojensa sisällä sietää sellaista pelipankkia kuin Monte Carloa. Ranskan keisari oli antanut suostumuksensa sen perustamiseen. Tasavallan tulisi sulkea se. Sen olemassaolo oli rikos ihmiskuntaa kohtaan.— — —

Tästä johtui puhe vanhoihin ruhtinassukuihin, sellaisina kuin historia ne meille esittää — rappeutuneina, mitä kauheimpaan mädännäisyyteen vajonneina… Tuollaisten sukujen jäsenten näytti olevan vaikea kehittyä tavallisiksi kunnon ihmisiksi, — vielä vaikeampi kuin muiden saavuttaa todellista ihmisarvoa. —

Hänestä pyrittiin laskettelemaan sukkeluuksia, sanoen että hänen pääparkansa ilmeisesti oli parantolahoidon tarpeessa.

Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt loppuun, vaan jatkoi yhä.

— — Tuolla etelässä hän oli tutustunut uuteen lajiin ihmisiä. Ne olivat hänestä köyhälistöä, kurjempaa kuin aineellista puutetta kärsivä. Ne luulivat, että Kaitselmus oli suonut heille rahaa sitä varten että he huvittelisivat — eivätkä ne pystyneet siihen. Voi hyvä Jumala, kuinka niiden oli ikävä! Hän näki ne edessään haukottelevina, kaiken maailman ihanuuden keskellä. —

Nuoret naiset halusivat kernaammin puhua jostakin muusta. Ne pyysivät häntä kertomaan näkemistään hienon maailman puvuista.

Hän nauroi. Sehän kuului juuri samaan asiaan! Niin, hänen oli ollut mahdoton olla niitä näkemättä — ja huomaamatta että nykyajan naiset pyrkivät ratkaisemaan saman tehtävän kuin muinoin kuningatar Kraaka, mutta vastakkaiseen suuntaan: olla puettu ja kumminkin alaston. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka kunnialliset naiset kilvan jäljittelivät kuoseja, jotka olivat siveettömäin naisten keksintöjä tai heitä varten keksittyjä. Erikoisen älykkäältä ei se hänestä vaikuttanut, mutta kaiketi onkin älykkäisyys jo vanhentunut ominaisuus… Ennenmuinoinhan poltettiin viisaita naisia!… Erääseen toiseenkin seikkaan oli hänen huomionsa kiintynyt, nimittäin tuohon erinomaisen kauhistuttavaan tapaan, millä he kantoivat helmojansa. Minne olikaan joutunut sulottarien perintö?

Naiset menivät tiehensä. Joko oli tuo mies maankiertäjä tai sosialisti, taikka myöskin yli-ihminen.

Lehtori seisoi juuri esittämässä rovasti Hembille, että pappien tehtävä oli tutustuttaa ihmiset ylempään ilmapiiriin, mutta samalla hän myöskin tarkkasi nuorison puheita.

Nyt hän tuli esiin ja huomautti nuorukaista että hänen käytöksensä oli sopimatonta.

Tämä nauroi ja lupasi olla vaiti. Hän asettui oveen silmäilemään Thamar rouvaa.

Lähtiessään oli hän niin silmittömästi rakastunut, että tämä seikka jäi kahden viikon ajaksi suosituimmaksi keskusteluaineeksi.

Rovasti käytti hyväkseen vapauttaan hakeakseen käsiinsä tukkukauppias Iversenin. Tämä oli viisas mies. Hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa, ja hyväksi aluksi ryhtyi rovasti nyt puhumaan fosforihappoisista lannoitusaineista.

Iversen oli juuri aikeissa ostaa maatilan, jossa oli oivallista suomaata. Mutta tuuma ei miellyttänyt Ninaa. — — —

— Jospa voisit mainita minulle syysi, Nina-muoriseni! — — —

Rouva Iversen istui miehensä rinnalla, kirjaillen hienolla ruusunpunaisella silkillä, ja tuo työ vaati kaikki hänen ajatuksensa.

Mutta kun mies ei hellittänyt, harmistui hän lopuksi hiukan.

— Anna minun olla rauhassa, Iversen! Syyt — tuo on ilkeimpiä sanoja mitä on olemassa. Mutta hyvä Jumala, tuollahan tulee rouva Harder, tietysti mustassa puvussaan. —

— Niin, sanoi eräs naisista, — ihmiset sanovat että hän suree aivan ujostelematta miestä, joka ei ollenkaan ollut hänen miehensä… Jos vain tiedettäisiin, ken hän oli, mutta ikävintä on, että sitä ei tiedetä. —

Kaikki vaikenivat. Oli niin harvinaista että rouva Harder ilmestyi tänne.

Yksin Don Miguelkin kääntyi, vaikka oli juuri ehtinyt kertomuksensa jännittävimpään kohtaan. Pyörähyttäen viiksiänsä jäi hän katsomaan rouva Harderiin.

Tuossa ihmisessä oli jotakin… ei hienostunutta… jotain enemmän — — — Hän oli kuin »syntynyt prinsessaksi», yksi niitä harvoja sekä prinsessojen että muiden joukossa, jotka todella vastaavat sitä, mitä tuolla puhetavalla tarkoitetaan. — — —

Hän seurasi rouva Harderia katseellaan, tämän tullessa portaita ylös: Ei, hänessä oli jotain tuollaista, jota on totuttu nimittämään kuninkaalliseksi, kuninkaallista viehättäväisyyttä.

Don Miguelilta ei myöskään jäänyt huomaamatta että rouva Harderin olennossa ilmeni tuollaista hienoa naisellista viehkeyttä, jonka vanhemmat naimattomat naiset tavallisesti säilyttävät, jos ovat sitä konsanaan omistaneet, ja jonka naimisissa olevat, jos sitä omistavat, tavallisesti menettävät, melkein heti.

Ja hän, joka muutoin aina tiesi kuinka naiset olivat i puetut, ei kiinnittänyt huomiota yksinkertaiseen mustaan pukuun, joka oli herättänyt niin paljon pahennusta. Hänestä tuo nainen vain oli erilainen joka kerran kun hän näki hänet, ja niin erilainen kuin nuo muut kunnon ihmiset, joihin väsyi niin pian.

Se oli todellakin ihmeellistä, sillä rouva Harder oli kalpea ja riutunut, oli vailla kauneutta ja näytti vanhalta. Mutta — kauneutta hänessä sittenkin oli! Sitä oli hänen päänsä asennossa ja tyynessä, valoisassa katseessa, joka kuvasti pyhää haaveilua.

Ei ainoakaan nainen ollut tätä ennen saattanut Don Miguelia tekemään tuollaisia havaintoja.

Monen muun valtasi samantapainen tunne, kun rouva Harder tervehtäen hymyili heille.

Don Miguel nouti tuolin vierashuoneesta. Rouva Harder kiitti, mutta jäi seisomaan, käsi laskettuna korkealle selkänojalle.

— Tahdoin vain tulla sanomaan jotain… Tuolla alhaalla kylässä asuu köyhä papinleski. Hänellä on kuusi pientä lasta… Nyt on heillä ollut tulipalo. Hän on menettänyt pienen talonsa ja kaiken muun omaisuutensa. Se ei ollut vakuutettua… Ettekö kaikki haluaisi olla mukana häntä auttamassa?

Toiset alkoivat tuumia että pantaisiin lista kiertämään.

— Kuinka kauhean surullista! sanoi rouva Liss äkkiä. Ja hänen suuret siniset silmänsä kyyneltyivät melkein. — Mutta, lisäsi hän, pannen pienet kätösensä ristiin, — lesket selviävät sentään aina jollakin tavoin! Hyvä Jumala, senhän näkee niin usein, kuinka uskomattoman hyvin ne selviävät — — — niin että kenties ei olisi tarpeenkaan — arvelen melkein — — —

Hän jätti lauseensa kesken. Hän tuli ajatelleeksi jotakin, jonka oli kuullut kerran rouva Thamarilta: että jos ei kenenkään olisi vaikea olla, niin eihän tietäisikään kuinka hyviä päiviä itse viettää. — Ja mistä runoilijat sitten kirjoittaisivat? Kaikki ihmiset menehtyisivät ikävään. — — — Tuota sieti todellakin miettiä!… Ja kun nyt kerran maailman meno oli järjestetty sillä tavoin… Tietysti oli Luoja asettanut kaikki sillä tavoin kuin tahtoi sen olevan. —

Tuo ajatus näytti tuottavan hänelle helpotusta.

Mutta tuo listatuuma ei ainakaan häntä miellyttänyt Jos piti johonkin ryhtyä, niin oli basaari sopivinta. Siitä pääsisi helpoimmalla hinnalla, Hänen lahjoihinsa nähden oli rahallinen puoli sangen tärkeä asia. Kun hän osti itsellensä, tuli kaikki niin kalliiksi, että hänen oli pakko säästää, kun oli puhe muista. Ja nythän hän voisi päästä asiasta jollakin turhanpäiväisellä romulla, kun se vain näyttäisi hiukan sievältä.

Ja rouva Liss äänesti basaaria, vaikka hän todellakin oli ajatellut pääsevänsä täällä kaikesta tuollaisesta… Sitäpaitsi olivat tuollaiset ihmiset aina niin kiittämättömiä!

Adèle Harder oli seisonut ja kuunnellut ja katsonut häneen hieman hymyillen.

Sitten hän lausui: — Useimmat ihmiset eivät osaa antaa oikealla tavalla, — antaa varovaisesti, niin ettei riistä autettavalta enemmän kuin hänelle antaa, — ei tee köyhyyden taakkaa yhä raskaammaksi kantaa. Vahvistaahan tulisi ja suoda hoivaa!… Ja useimmat eivät myöskään osaa ottaa vastaan oikealla tavalla! Heillä ei ole tarpeeksi itsetuntoa. He antavat nöyryyttää itseään. Sitä ei tule tehdä. Pitää ymmärtää, että jos on saanut elämän rasitukset monenkertaisina kannettavaksensa, niin on soturin kaltainen, joka on asetettu vaaralliselle paikalle. Olemme velkaa kunnioitusta niille, jotka suoriutuvat tuosta kaikesta, — sekä niille, jotka tukevat heitä… Jos voimme auttaa jotakin, niin on meillä auttajilla enin syytä kiitollisuuteen! Antamisen ilo on suurin kaikesta… Niin, siksi tulee sen, joka antaa, olla kiitollinen sille, joka ottaa vastaan. — Tämän vain halusin sanoa.

Don Miguel oli ottanut vadin ja kierteli herrojen keskellä, jotka kaikki osoittivat uhrautuvaisuutta.

Tuo harmitti rouva Lissiä. Sehän teki tyhjäksi hänen basaarinsa.

Don Miguelin palatessa Adèle Harderin tykö, katsoi tämä häntä hämmästyneenä ja anteeksianovasti, ikäänkuin olisi tuntenut arvostelleensa häntä väärin. Ja Don Miguel tuli katsoneeksi hänen silmiinsä. Ne olivat kuin sammuneet. Ne olivat silmät, jotka olivat vuodattaneet paljon kyyneleitä — muinoin.

Hetkellinen heikkous saattoi ne Don Miguelista tuntumaan kauniimmilta kuin rouva Areschon silmät.

Adèle Harderin lähdettyä alettiin harmitella hänen ihmeellisiä oppejansa sekä tuota, että oli tultu ryhtyneeksi johonkin.

Lehtorin posket olivat käyneet hiukan punaisemmiksi kuin tavallisesti. Hän oli loukkaantunut. Hän piti itseänsä kaikessa hiljaisuudessa erinomaisen jalona henkilönä. Väliin vain hänen mielessänsä heräsi epäilyksiä, etteivät kaikki tienneet sitä. Niinpä esimerkiksi nyt. Millä tavoin olikaan tuo nainen katsonut häneen!

Ja hän alkoi esittää omaa katsantokantaansa.

Mutta väliin voi käydä niin, että lehtori ei enää tiennyt puheensa alkua eikä loppua, ja nytkään ei hän itse eivätkä naiset tienneet, kuinka hän oli tullut puhuneeksi — analogia-todistuksista ja sitten lopettaneeksi puheensa herttaisella myönnytyksellä, että henkisesti voimakkaat naiset kohoavat ympäristönsä yläpuolelle.

Eikö jokin kirjailija ollut lausunut niin?

Hän kääntyi lähellä seisovan ylioppilas Adelssonin puoleen — pitihän tälle osoittaa hiukan ystävällisyyttä.

Nuori mies sukaisi tukkaansa kädellään. Hän ei tiennyt, oliko joku niin lausunut, mutta tuollainen väite oli kumottava, sillä sehän oli aivan väärä. Kukin saavutti suurimman täydellisyytensä juuri pysymällä omassa lajissansa, — lajin rajoja täytyi olla valmis siirtämään.

Lehtorin vastustaminen tuotti hänelle todellista tyydytystä.

Noustiin paikoilta. Liikuskelu tuntui olevan tarpeen. Rouva Liss kääntyi innokkaasti Don Miguelin puoleen.

— No totta tosiaan! Rouva Harder on todellakin aivan kuin… eikö teistäkin?

— On kyllä.

Ensi kerran loi nyt Don Miguel rouva Lissiin katseen, joka ei ollut ehdottomasti ihaileva.

Rouva Thammers oli noussut ja kulki heidän ohitsensa.

— Ja rouva Thammers, sanoi Don Miguel hymyillen, — eikö hänkin ole aivan kuin — — —?

Rouva Liss katsoi hänen jälkeensä.

— Ollaksensa niin vanha ihminen, on hän suunnattoman norea, sanoi hän, käyden oikein miettiväiseksi.

Juuri tuo suunnaton noreus häntä harmitti, ja hieman huoahtaen hän loi katseen omaan täyteläiseen vartaloonsa. Hän oli päättänyt, ettei tahtonut tulla lihavaksi. Hänen täytyi täyttä totta käydä käsiksi tuohon asiaan. Voimistelullako? Hyvä Jumala, siihen tarvittiin niin paljon tarmoa!

Useimmat vieraista jaloittelivat pihassa.

Kuinka sää olikaan äkkiä käynyt päivänpaisteiseksi ja hohtoisaksi! Toinen kertoi sitä väsymättömästi toiselleen, samalla kuin myöskin käsiteltiin basaarikysymystä.

Lehtorille kerrottiin siitä myöskin.

— Hyvät naiset, sanoi hän ystävällisesti, — ja mikä on syy? Nähkääs, se on vain luonnonlakien seurauksia. Jos teillä, arvoisat naiset, olisi tarpeelliset fyysismatemaattiset tiedot, niin olisitte voineet etukäteen laskea että niin kävisi. Eikö totta, herra professori?

Professori Maurus kulki juuri ohitse vatsa ulospäin ja kädet selässä.

Hän hymyili alentuvaisesti, mutta ei sanonut mitään.

Eihän tuollaista sopinut sanoa naisille, ei edes leikilläkään.

Mieliala kävi yhä hilpeämmäksi. Basaarikysymystä pohdittiin innokkaasti.

Juuri rouva Thammersin ikkunan alla oli muutamia raikasmielisiä nuoria leikkimässä:

»Rosvo, rosvo olit sä,
Kun varastit mun ystävän'!
Mutt' on mulla sulotoivo,
Että löydän ystävän!
Luulen, rallalaa, luulen, lallalaa!
Luulen rallala, ralla lallallaa!»

Rouva Thammers kuunteli heitä alakuloinen ilme kasvoillaan.

Hiukan kauempana kudottiin sarkaa.

Sitä oli sateesta huolimatta jatkunut koko aamupäivän, ja nyt olivat he jälleen alkaneet väsymättömällä innolla.

»Näin vedämme verkaa, näin kudomme sarkaa.
Vedä verkaa, kudo sarkaa,
Anna kaiteitten käydä!
Näin vedämme verkaa — — —»

Ja he toistivat tuota samaa viheliäistä säveltä — uudelleen ja aina uudelleen.

Thora Thammers istui heitä katsellen, kunnes hänestä alkoi tuntua että hän itse liukui mukaan tuohon loppumattomaan sarankudontaan — hiljaiseen, harmaaseen iankaikkisuuteen.

Mutta seurusteluhuoneesta kajahtivat Racoczy-marssin säveleet, tummina, säkenöivinä, pehmoisina — — — houkuttelevan hurjina.

Tuo pohjolan poika siellä soitteli.

9.

Tuolla ylhäällä leviää nummi.

Sinne ei tunge mikään melu.

Se hohtelee alkukesän tuoreudessa. Se on kuin ihme.

Ylempänä vielä kimmeltää jäätikkö. Sakea, tuoksuva metsä kiertelee sen juurta.

On kuin uhkuisi maasta esiin voitonriemua. Elon lähteet pulpahtelevat, salaperäiset voimat ovat hereillä — ne virtailevat alhaalta maan uumenista, ylhäältä taivaan avaruudesta.

Joki tästä kertoelee, kohottaen mahtavan äänensä kiitäessään ohitse. Purot kuiskivat siitä, ja sen tietää myös järvi, jonka pinta kimmeltää ja karehtii pienin iloisin aalloin.

Ja metsä, täynnänsä voimaa ja elämänrohkeutta ja ylvyyttä, tuoreine paisuvine vesoineen ja ruusunpunaisine kukkineen — se tietää sen myöskin. Se käsittää sen.

Mutta ken tietää sanoa, mikä tämän autuaallisuuden on saanut hereille?

Kysy sitä auringolta, kun se tulee haihduttamaan pimeyden synkät unelmat! Kysy, tietääkö se, miksi käki ei voi olla kukkumatta, ja miksi on niin tyyntä ja ihanaa tummanvehreässä metsänsiimeksessä, missä kyyhkynen alati kuhertelee.

Kysy siltä, sillä se on kaikkialla toiminnassa. Ulkona järvellä se kirjoittelee kultakirjaimin. Kysy, mitä se merkitsee!

Se täyttää kaiken tilan taivaan alla. Leivo pysyttelee tuolla ylhäällä siintävässä korkeudessa. Mitä se sanoo, se sulaa auringonsäteiden vilinään — ei kukaan tiedä, kuinka se tapahtuu. Se on kesän salaisuuksia.

* * * * *

Nummi kohoaa, katoaa siintävään etäisyyteen. Kaikki on nuorta ja hentoa, pehmoista ja vienoa.

Vaivaiskoivu, kataja ja kanerva tuoksuvat. Ja nyt, kun linnut ovat tulleet ja kaikki nuo tuhannet hyönteiset ryömineet esiin piilopaikoistaan, nyt on työtä ja touhua.

Ilma on täynnä nuoria, siroja pääskysiä, joiden on opittava itse huolehtimaan itsestänsä. Ja alhaalla maassa hypiskelevät pienet pupuset tai istuskelevat katsoen eteensä suurin, viattomin silmin — tämä kaikki on heille uutta!

— — — Mättäissä rapisee. Kuuluu onnellista, hiljaista kuisketta ja sipinää.

Ja valkoiset perhot, valkoiset ja siniset — ne kohoavat ja laskeutuvat ja kohoavat jälleen. Ne eivät tiedä, minne oikein ovatkaan matkalla. Ne eivät raski laskeutua alas maahan, ilma on niin suloisaa ja lenseätä.

Ja kukat — hiljaiset pikku kukkaset, jotka ovat nummen koriste, ne ovat jo melkein kaikki saapuvilla. Toiset jo levittävät suloista metsätuoksuansa.

Sinikellot seisovat ryhmissä. Ne naureskelevat ja soittelevat vienon, hillittömän ilon vallassa: »Nyt on juhla — on juhla!»

Ja kaikki toiset kuulevat sen ja kiiruhtavat saapuville: tuossa on tulipunainen kärsämö, tuossa sauramo, tuolla leinikkö, ja tuolla kaukana, siellä on Maarian kämmekkä. Se on löytänyt kodin ja suojan hienoisessa maassa siellä täällä mätästen keskellä. Se tuntee itsensä hiukan vieraaksi toisten keskellä. Sen sydämessä asustelee haave, viimekesäinen unelma — synkkiä pikku muistelmia, joista se kertoelee omalla viehkeällä kielellänsä.

Ja jäniksenkäpälät ja kissankäpälät käydä tassuttelevat kevein askelin. Ei kukaan kuule niiden liikkeitä. Valkoisina, vaaleanpunaisina ne kiitävät karkeloiden yli kedon. Koko nummi on niiden kotia.

* * * * *

… Kaikki pysähtyvät kuuntelemaan — kaikki tyyni. Suhina virtaa läpi ilman. Se taivuttaa niiden päät ja liikuttelee niiden lehtiä.

Nyt saapuvat tuulet läheltä ja kaukaa.

Tulee tuulenlehahdus, joka ajelee hopeansinisiä varjoja yli maan. Se tuo viestejä tummanvihreältä silkkiruoholta ja kullanpunaisilta akanhampailta. Se kiertelee mättäältä toiselle, kiitellen viimeisestä.

Tulee tuuli pitkiltä harjuilta, missä metsätähdet hohtelevat. Se tuo terveisiä ja tietoja orjanruusulta.

Ja lopuksi saapuu mahtava tuuli tuolta kaukaa, missä meri hyrskyää ja vaahtoilee, — ja yhä kauempaakin, meren toiselta puolen, laajoilta lakeuksilta ja metsistä.

Se tulee aina tervehtimään nummea.

Se tyyntyy. Se paneutuu levolle kanervikkoon.

Mutta eräässä paikassa se näkee pienten mätästen keskellä kukan, josta se hämmästyy, vieraan kukan, jota ei koskaan ennen ole siinä ollut.

Tuo suuri tuuli on matkustellut laajalti ja tietää paljon. Se tietää hyvin, missä tuollaisten kukkasten kotipaikka on.

— Tunnen sinut. Kuinka olet joutunut tänne? Tuolla etelässä olet puettuna etelän purppuraan, mutta siihen ei sinulla täällä ole varaa! Kuinkas voitkaan? Minusta sinä olet käynyt hiukan kalvakaksi!

Muukalainen kukka pudistelee hienoa kupukkaansa, josta virtailee ihmeellistä, vienoa tuoksua. Sen on varsin hyvä olla. Sen lehtiin on uurrettu kirjoitelmia hienoin piirroin.

Hehkuva purppura — unelma suuresta auringosta — on muuttunut sieluksi.

Mutta kanerva ja sauramo ja metsätähdet ahmivat täysin siemauksin tuota tuntematonta tuoksua.

* * * * *

Tuuli liitää edelleen.

Joki kiiruhtaa jälkeen. Sillä on viestejä merelle ikuiselta jäätiköltä.

Värähdellen käyvät laineet maanpinnalla, ylhäällä avaruudessa.

Valo häivehtii, vipajaa — kutoo kaavun sinertävästä autereesta, punoo kruunun säteistä.

Tulee vuolas virta hiljaisia ääniä.

Se on lähtöisin eläimistä, kukista, joka lehdykästä Se on kuin kullahtava valovirta.

Se kohoaa, — se yhtyy yhdeksi ainoaksi säveleksi.

Se yhtyy lauluksi nummen ihanuudesta.

10.

Thora Thammersilla oli tällä kertaa ollut onni saada huone, josta oli näköala nummelle.

Nythän hänellä oli se alati edessänsä, ikäänkuin itsellensä varattuna.

Pieni kuisti hänellä myöskin oli, jonka sai pitää melkein yksin. Noista kahdesta muusta huoneesta, joista myöskin oli ovi sinne, asui toisessa eräs vuoteen omana oleva nainen ja toisessa ylioppilas Adelsson, jota sanottiin Omar Pashan sijaiseksi. Häntä ei Thora nähnyt useinkaan.

Omituista kuinka nopeasti aika kului! Viikon päivät oli hän jo ollut täällä.

Tällä kertaa oli hän tullut tänne yksin ja melkein vastoin tahtoansa.

Arvid oli lähtenyt kuukaudeksi purjehdusretkelle erään ystävänsä kanssa, Gertrud ja Birger olivat kumpikin omalla tahollaan — ja kaikki olivat he olleet sitä mieltä että hänen oli tultava tänne.

Itse asiassahan olikin aivan yhdentekevää missä hän oli.

Hänestä oli tuntunut helpotukselta, että tukkukauppias Stern ei ollut täällä, vaikka tosin sekin oikeastaan oli jokseenkin yhdentekevää.

Naiset olivat jälleen alkaneet pitää hänestä hyvää huolta. Ruustinnalla oli uusi varasto hyviä neuvoja, jotka epäilemättä olisivat perin tehokkaita. Itsestään tuntui Thorasta, että hän oli käynyt järkevämmäksi, — niinpä hän esimerkiksi oli sitten viime kesän tullut oikein vanhaksi, — niin vanhaksi, kuin ei hänen elämänkirjassansa olisi enää kuin yksi ainoa lehti jäljellä.

Se tuotti helpotusta sekin.

— — — Eräänä iltana hän istui kuistillaan. Rouva Thamar Gyllenskjold kulki ohitse, nyökkäsi hänelle ja pysähtyi juttelemaan.

— — — Hän oli tänään tosiaankin alakuloisella mielellä. Hänen miehensä oli matkustanut pois.

Thora Thammers katsoi velvollisuudekseen lausua muutamia lohdutuksen sanoja, mutta ne kuuluivat hänen omissa korvissansa niin kömpelöiltä ja saamattomilta. Varmaankin rouva Gyllenskjold luuli häntä peräti typeräksi.

Thamar rouva hymyili lempeän anteeksiantavasti ja katsoi häneen.

— Minusta te olette reipastunut entisestänne!… Nähkääs, täytyy olla järkevä… ei saa aina vain ajatella yhtä ja samaa asiaa, — sitä ei saa tehdä — eikä surra mitään liian kauan. Se vahingoittaa ihoa!

Thora Thammers kiitti hymyillen noista hyvistä neuvoista — sillä ne olivat tietysti aiotut hänelle. Rouva Thamar Gyllenskjold ei nimittäin ollut lainkaan typerä.

Hän jäi katsomaan hänen jälkeensä, kun Thamar rouva nyt asteli niityille päin.

Hänen käyntinsä oli todellakin kaunista katsella.

Nyt tuli ylioppilas Adelsson.

Hän oli seisonut ovellansa tirkistellen, mutta halusi nähdä vähän paremmin. Hän pyysi saada käydä istumaan. Hänen mielensä paloi halusta päästä tuonne niityille päin, mutta hän ei uskaltanut mennä.

Viime päivinä oli rouva Thammers väliin keskustellut hiukan hänen kanssaan.

Thoraa huvitti tuo mielenterveydestä todistava kauhistus, jota maailman olosuhteet herättivät nuorukaisen mielessä, samaten myöskin ihailu, jonka hän omisti Thamar rouvalle, ja hänen pyrkimyksensä saattaa ihmiset kunnioittamaan hänen nuorekasta miehevyyttään. Hän pyrki rehellisesti väärentämään hyvän luontonsa, rypisteli usein kulmakarvojansa ja näytti niin läpitunkemattomalta, että rouva Thammers kerran hiljaisen leikillisellä tavallansa pyysi saada nähdä hänen ystävällisen hymyilynsä ja selitti että miehekkyyteen sisältyy myöskin lempeitä tunteita, ja mahdollisimman runsaissa määrin.

Nuorukainen oli ensin katsonut häneen kylmähkösti — mutta sitten tuli hymyily esiin.

Rouva Thammersilla oli nyt etuoikeus sanoa hänelle mitä tahansa. Tuon huomautuksen jälkeen miellytti hän nuorukaista entistä enemmän.

Usein tiedusteli tämä, eikö saisi lainata hänelle kirjoja tai haluaisiko rouva Thammers jotain muuta. Väliin antoi hän hänelle kukkia. Hän näytti hänestä niin kalpealta, istuskellessaan yksin kuistillaan.

* * * * *

Nyt käännähti hän äkkiä rouva Thammersiir päin.

Saisiko hän jutella hiukan hänen kanssaan? Miksi hän oli niin vähän muun hienoston seurassa? Täällähän oli paljon hienoa väkeä, sekä herroja että naisia, sanoi neiti Hennerud. Joku päivä sitten olivat nuo molemmat tanskalaiset paronittaret tulleet ja saksalainen kenraali ja vapaaherra, joilla oli norjalainen rouva ja joka pelkästä hienoudesta tuli päivällispöytään varpaillaan tanssien… olisikohan tuo ehkä jätteitä oleskelusta hovissa? — ehkäpä keisarillisissa vierashuoneissa? Eikö ollut ihmeellistä kuinka vähällä hienoudella monet noista hienoista ihmisistä katsoivat voivansa tulla toimeen?… Väliin ne hänestä vain olivat iloiseen tapaan epäkohteliaita — ja ylpeitä, samalla lailla kuin niiden palvelusväki…

Eikö rouva Thammers tahtoisi vastata hänelle jotain? Eikö siihenkään kysymykseen, miksi hän oli niin vähän toisten seurassa?

Rouva Thammersilla oli tapana vain istua ja kuunnella kun ihmiset puhuivat, vastaamatta mitään. Nyt hymyili hän nuorukaiselle.

— Kyllä, vastaan kyllä… niin, voi kyllä olla niinkin, että hienous on pelkkää pinnalla olevaa kiillettä, joka voi murtua, eikä kauttaaltaan luontoa.

— Niin, eikö totta! Ja minä kuulen alinomaa sen murtuvan!

Vilkastuen muuttautui hän lähemmäksi.

— Teille voin sanoa jotain, ilman että te nauratte. En ole kernaasti ihmisten seurassa, jotka eivät ole hienoja… ja nuo hienot ihmiset eivät mielestäni ole koskaan tarpeeksi hienoja. Mieltäni alkaa etoa, oltuani hetkisen heidän seurassansa. Tiedättekö, välistä minusta on kuin olisin roskaväen seurassa… ylhäisen roskaväen parissa… eikö totta? Niin, saatte kernaasti nauraa — sillä mikä minä itse sitten olen?

— Niin, minä nauran! Tehän tunnutte olevan perin kokenut mies!

— Niinkö arvelette? Mutta minähän olen aivan unohtanut kertoa noista molemmista paronittarista ja rouva Iversenistä. — Ensi päivinä he kohtelivat minua erinomaisella kunnioituksella — he luulivat minua nuoreksi aatelisherraksi… Nyt kun he ovat saaneet selville että isäni on ainoastaan maakauppias, eivät he enää tunne rahtuakaan kunnioitusta minua kohtaan. Luulen melkein että kerron heille että Karl Johan kerran on ostanut nuuskaa isältäni!

— Miksikä ei Ludvig Neljästoista, sehän olisi vielä hienompaa!

Nuorukainen ihastui. — Luuletteko, että se onnistuisi?

Rouva Thammers nauroi pudistaen päätänsä — nousi paikaltaan ja otti kirjansa. Näytti siltä kuin hänen hyvä tuulensa äkkiä olisi häipynyt.

Ylioppilas koetti pidättää häntä. — Niin, mutta en sittenkään saanut tietää, miksi te istutte niin paljon yksin. Te käytte siitä niin kalpeaksi. — — —

Rouva Thammers nyökkäsi hänelle ystävällisesti. — Tuolla tulee Thamar rouva! Kiiruhtakaa häntä vastaan, niin saatte avata hänelle veräjän. Sitähän varmaankin olettekin odottanut, eikö niin?

Kun Thora hiukan myöhemmin tuli alas pihalle lähteäksensä iltakävelylleen, kohtasi hän siellä tukkukauppias Sternin, jolla oli muassaan toinen koiristansa. Hän tervehti Thoraa hymyillen, kuin olisi tämä ollut esimerkiksi rouva Iversen tai kuin hän olisi tykkänään unohtanut hänet, kunnes nyt sattumalta kohtasi hänet. Donna näytti muistavan hänet paremmin.

Thoran mieli oli tuosta käynyt hiukan omituiseksi, ja hän oli palannut jälleen sisään.

Hän ei mennytkään nummelle. Ja seuraavana päivänä hän pysytteli sisällä, kirjoitellen kirjeitä. Arvidille hän kirjoitti, lapsilleen, omille sukulaisilleen ja Arvidin sisarelle ja hänen vanhalle tädilleen, jolle ei tätä ennen ollut vielä ikinä ajatellutkaan kirjoittaa.

Neiti Hemb tuli ylös lainaamaan kirjaa. Hän oli hyvin pahoilla mielin.

Rouva von Asten oli nimittäin joutunut epäsopuun miehensä kanssa ja ollut niin kauhea, että sisäkkö ei ollut uskaltanut mennä viemään aamiaista sisään.

Rouva Thammers oli vastaukseksi vain hymyillyt epäilevästi.

Mutta hän ymmärsi sitten liiankin hyvin, että tuon täytyi olla totta, kun hän tullessaan alas näki rouva von Astenin istuvan kirjailemassa, mitä hurskain ilme kasvoillaan, ja tiedustelevan liikuttavalla osanotolla rouva Iversenin pienten lasten vointia.

Oli tunnettu asia, ettei hän koskaan tehnyt niin ahkeraan työtä ja ollut niin herttainen seurustelussaan ihmisten kanssa, kuin juuri tuollaisen vihanpurkauksen jälkeen.

Yksin hänen miehensäkin hyötyi siitä.

— Samuel, en tiedä, ymmärrätkö mitä tarkoitan, Samuel, mutta en luule että on hyvä sinulle että asut noissa vanhoissa huoneissa yksin koirinesi… Olen vakuutettu että neiti Hennerud voisi järjestää niin, että saisit tuon suuren kulmahuoneen minun vieressäni… En luule todellakaan että on hyvä että asut tuolla, hankit vain itsellesi luuvaloa. Ja sittenhän se olisi niin paljon hauskempaa — — —

— On peräti ystävällistä, Anni, että ajattelet kaikkea, myöskin tuota luuvaloa, jota minulla ei lainkaan ole! — Tietysti kävisi olomme siten hauskemmaksi — ja eloisammaksi! Niin, mietin kyllä tuota asiaa.

Hän poistui hymyillen.

Oli helppo aavistaa, että tukkukauppias Stern ottaisi nuoren ylioppilas
Adelssonin siipiensä suojaan.

Ja sen hän teki. Oli melkein kuin hän olisi pyrkinyt itse väistymään syrjään, suodakseen tilaa toiselle.

Hän soi hänelle tilaisuutta jutella kaikenmoista ja suojasi häntä niin tarmokkaasti, että lehtorin oli mahdotonta ryhtyä tarpeellisiin rankaisutoimenpiteisiin tai rehtori Mauruksen osoittaa hänelle halveksimistaan kyllin selvästi.

Korvaukseksi osoitti ylioppilas hänelle sokeaa jumaloimista.

Eräänä päivänä oli hän sanonut nuorille naisille, että tukkukauppias
Stern hänen mielestänsä oli päätä pitempi muuta kansaa.

Se oli harmittanut heitä. Heidän mielestänsä tuo oli hiukan loukkaavaa heille. He valittivat siitä Thamar rouvalle.

Tämä nauroi.

— C’est son tigre de Nubie — il n'est pas mort!

Ja ylioppilas Adelsson oli saanut nimensä.

Omar Pashan tulo oli sentään vilkastuttanut kaikkia. Thamar rouva oli käynyt eloisammaksi ja muut naiset myöskin.

Toisten mielestä oli tukkukauppias Stern vieläkin miellyttävämpi kuin edellisenä kesänä. Hän ei enää tehnyt niin paljon kiusaa — sen jätti hän nuoren ystävänsä tehtäväksi.

Ja hänen hilpeyteensä oli tullut jotain uutta — jotain salaperäisen lämpöisää.

Tiedettiin että Thamar rouva siihen oli syynä. Tuo kävi oikein jännittäväksi. Alettiin sääliä tirehtööriä, joka oli näyttänyt niin luottavaiselta ja tyytyväiseltä.

Tukkukauppias oli ollut Metsolassa muutamia päiviä ja oli siellä jälleen kuin kotonansa.

Hän laski leikkiä neitosten kanssa, käveli rouva Thamarin kanssa ja sai hyviä neuvoja ruustinnalta.

Thora Thammers tapasi häntä usein aamuisin aamiaispöydässä, kuistilla kahvia juotaessa sekä iltaisin.

Oli kuin eivät he olisi konsanaan vaihtaneet synkkää sanaa. Samuel Sternin ääni kajahti hilpeältä kuten sen, joka ajattelee vain sitä mitä puhuu ja vain yhtä asiaa kerrallaan, — Thora voi kuulla, kuinka hänen oma äänensä kuvasti menneisyyden varjoja.

Tietysti oli vika hänessä, joka ei voinut olla muiden ihmisten kaltainen.

Tekemättä itsellensä selkoa syistä, oli Thora näinä päivinä pysytellyt poissa nummelta.

Nyt tutki hän itseltään, mistä se johtui. Sehän oli aivan turhaa varovaisuutta. Eivätkö heidän tilinsä olleet suoritetut loppuun? Ja eivätkö he pian olleet suoriutuneet elämästä?

Mitä hän oikeastaan halusi? Päästä salaa selville Samuel Sternistä? Tutkia hänen sielunsa syvyyttä? Eikö tuo mies ollut juuri sellainen, kuin hänen olla tuli? Tahtoiko Thora nyt jälleen alkaa alusta? Tai halusiko hän kostaa hänelle? Ei, sitä ei hän halunnut — mutta viimeinen sana oli sittenkin vielä lausumatta. Oli jäänyt jäljelle kärki, joka kirveli, piikki, joka pisti.

* * * * *

Thoran täytyi melkein nauraa, kuullessaan Samuel Sternin eräänä päivänä todistelevan neiti Hembille, että ihmisellä ei ollut oikeutta olla alakuloinen. Ensiksikin se oli sopimatonta arvostelua Luojaan nähden ja toiseksi se rasitti hermoja.

Rouva Iversen yhtyi keskusteluun. Hän oli aivan yhtä mieltä tukkukauppias Sternin kanssa. Hän ei koskaan joutunut liiaksi suunniltaan mistään. Hän nimitti sitä mielenmaltiksi.

Rouva Thammers nousi ja läksi tiehensä.

Kuinka hyvä että Samuel Sternillä oli rouva Iversen seurana. Heidänhän kävisi hyvin pitäminen hauskaa yhdessä!

Myöhemmin päivällä kävi ilma hyvin lämpimäksi. Iltapäiväkahvi juotiin ulkona pihassa.

Naiset istuivat suuren pöydän ääressä, herrat joivat kahvinsa jalkeiltaan.

Puhuttiin uskonnosta, puvuista, muutamasta papista, jolla oli niin ihmeellinen taito sanan selittämisessä, että ihka tavallisetkin ihmiset pystyivät luomaan katseen ihmissielun syvyyksiin.

Rouva Iversen tunnusti että hän pyrki rehellisesti kiinnittämään katseensa näkymättömään maailmaan, mutta vaikeata se oli; ihmiselämähän oli, kuten tunnettua, mitä ihmeellisin arvoitus… Rouva von Astenissa oli kaunista tuo, että hän oli niin varmasti vakuutettu kaikista noista asioista, joita ei voi nähdä.

Rouva Liss istui täysin varustettuna lumoamaan niiden miesten silmät, jotka näkivät hänet.

Kenraali seisoi lähellä. Hän oli kuin kasvanut kiinni siihen paikkaan rouva Lissin takia.

Nuori rouva istui leikiskellen kiltin valkoisen kissanpojan kanssa, jolla oli mustia pilkkuja otsassa, pienet mustat käpälät ja aivan ruusunpunaiset korvat.

— Pikku Tulla, kuinka oletkaan suloinen! Ei, mutta, neiti Hemb, kuinka voittekaan sanoa uskovanne ihmisten synnynnäiseen pahuuteen, minun mielestäni ihmiset ovat oikein hyviä, ainakin sivistyneissä piireissä!

Kuinka hän näyttikään herttaiselta ja hurskaalta tämän sanoessaan, pitkäin silmäripsien luomat pehmeät varjot poskillaan!

Tuo vaikutti kenraaliin valtavasti. — — —

Hyviä kirjojako?

Liss rouva käännähti rouva Sahmin puoleen, jonka oli niin vaikea tietää, mitä hänen pitäisi lukea. — Hyvä Jumala, sehän ei ole lainkaan vaikeata. Kun sanomalehdet eivät hyväksy jotain kirjaa, niin en ikinä koske siihen! — Ja rouva Liss kääntyi jälleen kenraalin puoleen ja vakuutti ettei hänellä ollut aavistustakaan pohjoisesta ja etelästä, hänellä ei ollut hitustakaan paikallisaistia, hän voi täälläkin kuljeksia ja hakea, löytämättä edes omaan huoneeseensa. Kenraalista se oli kerrassaan viehättävää. Niin, mutta ylioppilas Adelsson oli ollut kyllin röyhkeä sanoaksensa, että asuntoonsahan toki löysi jokainen hyönteinenkin. Hän tarkoitti siis, ettei hänellä ollut senkään vertaa ymmärrystä kuin hyönteisellä! — — —

Ylioppilas puhui juuri politiikkaa muutamain nuorten kanssa. Kuultiin hänen lujalla äänellä lausuvan toivomuksen että Ranskalla olisi toki sen verran järkeä, ettei se alkaisi jälleen kokeilla Bourbon’eilla.

Kenraali loi häneen murhaavan katseen — ei juuri Bourbon’ein takia, mutta koko hänen esiintymisensä oli niin ärsyttävän häikäilemätöntä. Ja hän vakuutti rouva Arescholle, että Saksassa ei tuollaisten ihmisten sallittu olla vapaalla jalalla.

Vähän kauempana kulkivat professori Maurus ja lehtori, keskustellen yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Heihin liittyi muitakin herroja — — lopuksi myöskin tukkukauppias Stern. Aluksi hän vain sanoi vastaan noudattaakseen tavallista tapaansa, harmistui sitten hiukan ja löi lopuksi koko asian leikiksi.

Tuo ei miellyttänyt enemmän professoria kuin lehtoriakaan. Professori ei halunnut kernaasti tulla sekoitetuksi tukkukauppias Sternin pilapuheisiin, — ne miellyttivät häntä ainoastaan kohdistuessaan muihin. Lehtorin hymyily kävi empivän epävarmaksi. Kuin apua hakien loi hän lakkaamatta katseita ympärilleen.

Heidän edessään loikoi Susi. Se kuunteli tarkkaavasti kaikkea — ja haukotteli.

Jostakin rakennuksesta takapihalta päin kuului Donnan ulvonta.

Neiti Hemb oli mennyt antamaan sille leipää, mutta kun ei voinut päästä sen luokse, oli hän jonkinmoisen typerän hyväntahtoisuuden valtaamana pistänyt avaimenreiän leipää täyteen. Tuntiessaan hienon kahvileivän tuoksun oli Donna joutunut aivan suunniltaan.

Thora Thammers nousi, meni apuun, otti pois leivän ja pysähtyi keskustelemaan neiti Hembin kanssa.

Nyt nousi rouva Thamarkin paikaltaan.

Hän oli istunut lepäämässä omalla penkillänsä. Hän loi pikaisen katseen innokkaasti keskusteleviin herroihin.

Tukkukauppias Stern tuli hänen luoksensa.

— Ja he taistelivat filistealaisia vastaan ja David väsyi. Nyt teidän täytyy levätä. Suvaitsen armossa käskeä teidät mukaani pienelle kävelyretkelle… Enkö ole sanonut, että teidän pitää jättää lehtori rauhaan? Te teette itsenne alinomaa syypääksi lainrikkomisiin!

Tukkukauppias Stern nauroi. — Kun rikkominen on käynyt tavaksi, ei enää huomaakaan että rikkoo. Ette ole suvainnut olla oikein tarkkanäköinen, arvoisa rouva, Lienettehän kuullut, kuinka hilpeätä keskustelumme oli me ylistimme elämäniloa, — yksin professorikin yli-inhimillisellä tavallaan. Ja se on aivan oikein. Ei pidä halveksia niitä pieniä ilonaiheita, jotka meille tarjoutuvat. Suvaitsetteko huomata, että minullakin on oma uskontoni!

He menivät alas niityille päin. Tukkukauppias Stern käännähti ja vihelsi.

Susi kohottautui seisoalleen, oikoi itseään, meni rouva Thammersin tykö ja liehutti häntäänsä. Tuo oli ystävällinen kutsu että hän tulisi mukaan, mutta kutsua ei noudatettu.

Rouva Thammers oli pysähtynyt hetkiseksi keskustelemaan neiti Hembin kanssa ja katsonut poistuvien jälkeen. Hän oli kuullut heidän puheensa. Olipa tuokin keino kiusata häntä!

Oliko hän mustasukkainen Thamar rouvalle ja noille nuorille tytöille?
Hänen täytyi tosiaankin nauraa itsellensä!

Hän meni huoneeseensa, otti käsipeliin ja katsoi siitä kuvaansa. Se voi olla hyväksi.

Niin, nuo kasvot olivat täynnä pieniä ryppyjä. Ja entä silmät — oliko hänellä jo kauankin ollut tuollaiset omituisen surulliset silmät?

Hänelle tuli mieleen muuan yö jonkun aikaa Birgerin syntymän jälkeen. Hän oli silloin herättänyt Arvidin nyyhkytyksillään. Sinä yönä hänen silmänsä olivat saaneet tuon ilmeensä. Siitä oli jo kauan! — — —

Mitä voisikaan hänelle sanoa tuo mies, joka ylisteli elämäniloa, joka ei halveksinut ainoatakaan sen tarjoamista pienistä ilonaiheista?

Kerran oli hän pyytänyt Thoraa vastaamaan johonkin kysymykseen. Mutta nyt oli hän jo unohtanut koko asian. Hän oli viisas mies — — —

Thora seisoi yhä edelleen peili kädessä — seisoi tarkastaen kuinka tuo katkera piirre suun kohdalla uurtui yhä syvemmäksi.

Hän alkoi jälleen tehdä tavallisia kävelyretkiänsä ja oli enemmän toisten seurassa.

Väliin käveli hän ylioppilas Adelssonin kanssa.

Toisten mielestä hän oli käynyt vilkkaammaksi ja näytti terveemmältä.
Ruustinna arveli sitä lämpimän veden ansioksi.

Hän ei myöskään enää välittänyt kartella Samuel Sterniä. Sattuessaan yhteen he keskustelivat välinpitämättömästi, hilpeästi turhanpäiväisistä asioista.

Ruokapöydässä oli Thora joutunut istumaan rouva Iversenin rinnalla.
Heillä oli tukkukauppias Stern läheisyydessään, ja tätä katsoi rouva
Iversen suureksi onneksi.

Juteltiin ruuasta, koirista, puhuttiin puita, heinää. Rouva Iversen ei ollut koskaan tätä ennen tiennyt, että voi olla niin hauskaa puhua puita heinää.

11.

Thora seisoi eräänä iltana katsoen ulos akkunastaan.

Ulkona oli tyyntä ja hiljaista. Kuu kohosi veripunaisena esiin nummen takaa. Thora seurasi katseillaan pitkiä, vaihtelevia varjoja. Silloin valtasi hänet halu päästä tuonne ylös, katselemaan kukkasia ja kaikkea muuta. Viikon päivät oli hän ollut sieltä poissa.

Hän meni alas. Piha oli tyhjä. Suuressa salissa oli ruvettu karkeloimaan.

Mutta kun hän tuli nummelle, oli siellä niin omituisen hiljaista. Oli kuin ei hän voisi tavata ketään. Kaikki olivat käyneet levolle.

Hänen täytyi kulkea kuulumattomin askelin, sillä hän näki tiensä varrella hentoja, taivutettuja kukkaskupukoita ja kokoonkäärittyjä lehtiä.

Hän käyskenteli pimeässä maassa, jossa oli tuhansia suljettuja pikku taloja.

Omituinen tunnelma valtasi hänet. Hän istuutui ja nojasi päänsä kantoon.

Hän loi katseensa kauas valkoisiin tuntureihin, ylös taivaalle, missä iltarusko oli sammumaisillaan.

Hänestä oli kuin olisi joku tullut.

Hän istui kuunnellen — ja vaipui haaveisiin.

— — — Yö saapui hänen luoksensa, ikuisen lumen hohde otsallaan, valkoisista säteistä kudottu puku yllään. Taivas oli laskeutunut alas häntä tuomaan, ja hänen ihmeellinen loisteensa täytti kaiken maan…

Kaukaa harjulta päin saapui pitkiä kuiskailevia ilmalaineita.

Ja korkealta päänsä yläpuolelta, kaukaa, kaukaa kuuli Thora ääniä toisesta maailmasta, — maailmasta, jonne hän muinoin oli kaihonnut, mutta ei ollut voinut päästä. Hän istui ihmeellisessä valaistuksessa, haaveiden, unelmien valossa.

Tuolla, tuolla kaukana oli hänen lapsuutensa kultainen maa!… Hän halusi tiedustella tietä sinne. Hän tahtoi kysyä mahtavilta tuntureilta, jotka näkivät kaiken maan ja ylös taivaisiin, missä tie kävi hänen maahansa. Hän halusi ylös valtaville lakeuksille nähdäksensä minne tie veisi — — —

Nyt saapui joku jälleen hiljaa käyden… Metsänhaltiatar lähestyi häntä, hän, joka vallitsi nummella… Sjurin kertomuksista tunsi hän hänet. Hän kantoi kädessään vihreätä oksaa. Se oli taikasauva. Jokainen, joka saa hänet nähdä, joutuu hänen valtaansa.

Vavahtaen tunsi Thora nyt joutuneensa metsänhaltiattaren valtaan.

Tulija saapui aivan hänen eteensä.

Silloin täytyi Thoran kumartua syvälle alas.

— Näethän että olen omasi, sinun täytyy auttaa minua, sanoi hän hiljaa.

— Mitä tahdot minulta?

Silloin tunsi Thora sydämen hehkuvan povessansa.

— Tunnen kaihoa!

Metsänhaltiatar katsoi häneen, ja hänen silmänsä olivat tummat ja täynnä voimaa.

— Mitä sinä kaihoat?

Thora kurotti kätensä häntä kohden.

— Sitä, jota en voi saavuttaa!… Sitä, joka on ikuista!

Silloin kosketti metsänhaltiatar häntä taikasauvallaan, ja hänen katseensa oli käynyt lempeäksi.

— Nouse ja käy, — muutoin et ehdi perille! sanoi hän, kulkien edelleen.

Thora katsoi hänen jälkeensä, hänen käydessään yli nummen, poistuessaan pitkien kanervalaineiden keskitse. Missä hänen jalkansa oli koskettanut maata, siinä hohtivat värit, jommoisia Thora ei ollut koskaan nähnyt, ja siinä kohdassa, missä hän oli kadonnut näkyvistä, leimusi liekki mätästen yläpuolella. —

Silloin tuli vieläkin joku hänen luoksensa ja puhutteli häntä — nyt ihminen.

Thora ei ollut huomannut hänen tuloansa; nyt näki hän hänen istuvan vieressänsä. Mutta hän ei hämmästynyt; hän ei olisi voinut hämmästyä mistään, istuessaan siinä nyt voimatta vapautua tuosta haavetilasta, johon oli joutunut. Hän ei sitä koettanutkaan. Miksi olisi hän sen tehnyt?

— Mitä sinä täällä teet? kysyi tulija.

Ääni oli lämmin ja lempeä ja se tunki hänen sydämeensä.

Hän tiesi että tulija oli Samuel Stern. Hän näki hänen kauniin suunsa, jolla oli sama lempeä ilme kuin muinoin nuoruuden päivinä.

Hän ei ollut siitä ihmeissään, eikä siitäkään että Samuel Stern sanoi häntä sinuksi. Hän istui tuijottaen suoraan eteensä.

— Mitä sinä teet täällä? kysyi hän uudelleen.

— Kuuntelen tuulia, vastasi Thora hiljaa.

Samuel Stern muuttautui hiukan eteenpäin. — Mitä ne sanovat?

— Surullisia asioita ne kertoelevat.

— Olet kuullut väärin! vastasi Samuel. Hänen äänensä kuului hiljaiselta ja vavahtelevalta.

— Ei, sanoi Thora, — merituuli tietää kaikki — ja tuo pikku tuulonen, joka tulee laaksosta, sieppaa mukaansa kaikki unettomain öiden huokaukset ja kuljettaa ne mukanansa tänne.

Samuel kumartui häntä kohden.

— Tiesin, että tulisitte tänne, sanoi hän.

Hän katsoi hiukan ihmeissään Thoraan, sillä hän huomasi ettei hän ollenkaan tarkannut mitä hän sanoi.

— Metsänhaltiatar on ollut täällä! äännähti hän kuin unessa ja nyökkäsi vakuuttavasti.

— Ja hän on koskenut teihin taikasauvallansa. Niin, tämähän on hänen valtakuntaansa!

Samuel Sternin ääni kajahti siltä, kuin olisi hän ilahtunut jostakin. Thoran tunnelma valtasi hänetkin. Hänestä oli äkkiä kuin nuoruuden päivinä, kun he vaeltelivat yhdessä ja hän yhtyi Thoran haaveisiin. Tämä oli rauhoitettua aluetta, jossa he voivat kohdata toisensa… melkoisen matkan päässä arkielämästä.

— Huomaan kyllä, toisti Samuel Stern nauraen, että metsänhaltiattaren taikasauva on koskenut teihin. Teistä säteilee pimeyttä!

— Mutta täällä kaikki muuttuu, lisäsi hän, — kaikki näyttää toisenlaiselta.

Hiljaa hymyillen katsahti Thora ylös ja pudisti päätänsä.

— Täällä käyvät ilmi tunteet ja haaveet, koko sisimmän olennon kaikupohja. Täällä täytyy olla rehellinen toisiansa kohtaan.

Thora katsoi häntä hiljaisella ihmettelyllä. Hän oivalsi vain puolittain hänen puheensa.

— Katso, tuolla alhaalla on pimeätä ja ummehtunutta. Mutta täällä metsänneidon kodissa on portti avoinna meille. Täällä vallitsee tyyni, täällä olemme suojassa luoteistuulelta. Täällä voimme vaeltaa vanhoja, tuttuja polkuja. Voimme kertoa toisillemme kaikenmoista — pitentää sillä elämämme, kuten tuo kuolemaan tuomittu, joka kertoeli sulttaanille! — — —

— Mitä sinä ajattelet?… Tiedätkö jotain, jota on ihana ajatella, kun yö on pitkä?… Miksi tulit tänne jälleen?

Thoran kasvot vavahtivat, hänen silmänsä kävivät suuriksi ja väsyneiksi.

— Hain jotakin, sanoi hän hitaasti. — Mitäkö se oli? Sitä en tiedä! Ei, en luule tietäväni sitä — ajattelin että ehkä voisin saavuttaa sen täällä, sillä muualla en sitä löydä.

Hän tuijotti eteensä. — Nyt sen tiedän. Tahdoin saavuttaa rauhan.

— Sinun pitää kertoa minulle jotain muuta, — onnesta, jonka olet saavuttanut!

Thora säpsähti arasti, ja levottomuus näytti valtaavan hänet.

— Onnesta? En tiedä millaista se on. Olen unohtanut millaiseksi sitä kuvailin.

Hän laski kätensä kasvoillensa.

— Mitä tahdot minulta? Sinä kiusaat minua! sanoi hän hiljaa.

— Päivänpaisteinen unelmasi, jonka uneksit kerran, millainen oli se?

Nyt kääntyi Thora häntä kohden ja nauroi.

— Ei pidä uneksia — se käy niin kalliiksi. Unelmat riistävät pois kaiken sen mitä omistaa… ja haihtuvat itse olemattomiin.

— Mitä olet kokenut elämän ihanuudesta?

— Elämän ihanuudesta? kuiskasi Thora, katsoi häneen ja peräytyi vavahtaen. — Niin, se saapui pimeyden täyttäessä mieleni — ja poistui jättäen epätoivon. Siksi olen unohtanut senkin!

Hiljaisuus seurasi.

Samuel Stern katsoi Thoraa. Näytti siltä kuin tämä olisi unohtanut hänen läsnäolonsakin.

Thoran miellyttävä asento liikutti häntä. Kuinka hän voikaan näyttää noin lapselliselta? Kuinka hän oli tullut totuttautuneeksi tuollaiseen päänasentoon? Se saattoi hänet ajattelemaan kukkaa.

— Kerro joku toinen pikku satu, pyysi hän lempeästi.

— Muista, että täällä on toisenlaista kuin tuolla alhaalla. Täällä sulkeutuu se ovi, joka vie sinne, ja aukenee se, joka johtaa salattujen ajatusten ja haaveitten tykö!… Hohtavin valkoisin siivin liitelevät kevätunelmasi ympärilläsi!… Täällä ei tiedetä ajasta, joka kiitää tiehensä, täällä ei mikään ole ohitse!

Thora kävi jälleen levottomaksi. Hän nousi äkkiä — mutta istuutui jälleen. Samuel Sternin ilme vaikutti häneen omituisen vastustamattomasti.

— Tiedäthän, jatkoi tämä, — että se, johon tuo vihreä taikasauva on koskenut, näkee salatunkin, — näkee toiset ihmiset oikeassa valossa… Sano, mitä näet nyt!?

Thora istui hetken, punniten mitä sanoisi.

— Minun täytyy tosiaankin nauraa! Tiedän erään henkilön, joka on niin iloinen, ettei edes näe kyynel- ja veripisaroita… Se johtuu siitä, ettei hän koskaan ole lahjoittanut sydäntänsä kokonaan.

— Kerrot aivan väärin!

— Ei, olen oikeassa. En ole mies, niin että voisin unohtaa — — —

— Olet unohtanut tuon vanhan laulun:

»Tuskan tuikeen riemun ääniin
Kätken, poika poloinen!»

Et tiedä, että on olemassa mies, joka on taistellut, kunnes päivä kävi helteiseksi, ja yhtä monta kertaa kuin meren rannalla on hietajyväsiä, ja joka sanoo itsellensä: »Tuota, mitä tänään olen tehnyt, olen ajatellut, en tee enää koskaan, se oli viimeinen kerta!»… Mutta hän tekee sen yhä uudelleen. Viimeinen kerta ei tule koskaan. Se tekee hänen mielensä niin raskaaksi. Kerro nyt jotain muuta, jonka tunnet paremmin… Missä olet ollut koko tuon pitkän ajan?

— Missäkö? Olen käyskennellyt hakien… olin kadottanut jotain… en löytänyt koskaan rauhaa. Yöllä minusta oli kuin en olisi levännyt vuoteessani, vaan kuljeskellut pimeässä. — — — Joku tahtoi auttaa minua, mutta ei kukaan voinut sitä tehdä. »Antakaa minun mennä», pyysin minä, »rukoilen teitä, antakaa minun mennä! Tahdon mennä sinne, jossa ei ole ketään… tahdon kuihtuneiden lehtien tykö, kaiken tykö, joka on kerran kukoistanut, mutta lakannut olemasta.» —

— Ja minä tulin suureen erämaahan… Silloin saapui yö luokseni. Se sulki raskaat silmäluomeni. Ja minä pyysin, ettei kukaan häiritsisi minua.

— Silloin sanoi minulle joku: »Miksi suret sitä että ruoho lakastuu ja laulu vaikenee ja kynttilä palaa loppuun. Sellaista on elämä!» —

— Mutta käyskentelin vain tuolla ulkona. En löytänyt missään rauhaa… Silloin tuli luokseni joku pimeässä ja sanoi: »Mitä haet sinä täältä? On parempi että seuraat minua, niin löydät kenties jotakin, jota voit käyttää!»… Suru otti minut siten huostaansa ja vei minut omaan maahansa. Siellä on niin monta kuilua, ja tie vie aina alemmas.

— Niin olin siis siellä… Siksi tulin tänne viime kesänä, että olin ollut siellä, — minun täytyi levätä hiukan. —

Samuel Stern aikoi sanoa jotakin, mutta Thora esti sen. Hän laski kätensä hänen käsivarrellensa.

Sitten kohotti hän jälleen kätensä ja painoi ne vasten otsaansa.

— Väsyin niin kovin! En löytänyt mitään, jota olisin voinut käyttää, — silmäni eivät nähneet mitään!

Hän pudisti päätänsä. — Ja nyt en enää tahdo hakeakaan!

Hän oli puhunut soinnuttomasti ja epäselvästi, ikäänkuin sanat olisivat väkisin pyrkineet esiin, — ja kun hän ehti viime sanaan, katkesi ääni, päättyen epäsointuun.

Hän nousi. — Tahdon nyt lähteä, kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

— Ei! — Samuel Stern sai hänet jälleen istuutumaan. — Nyt kerron minä vuorostani, ja jotakin, joka on oikein totta.

— Oli muuan ilta täällä nummella. Eräs mies tuli tänne tervehtimään ja kiittämään viimeisestä. Ja hänet lausuttiin tervetulleeksi ja hänelle kerrottiin, että joku toinenkin oli tullut tänne. Hän oli aavistanutkin, että tuo toinen tulisi. Ja mies käyskenteli täällä ihanan luonnon yksinäisyydessä. Hän tarkkasi kuunnellen nukkuvia lintuja ja kukkasia. Hänestä tuntui että niiden täytyisi kaikkien uneksia tuosta olennosta, joka täytti hänen mielensä. — — —

— Tuo mies oli elänyt hyvin hurjasti. Hän ei uskaltanut pysähtyä tuon naisen kasvojen eteen. Sillä nainen tahtoi kostaa, tahtoi yllättää hänet hänen ollessaan väsynyt ja voimaton — ja saattaa hänet kauhun valtaan. Mies käyskenteli myöskin synkkiä polkuja, — tuskan tiet ovat monenlaiset. Ja hänkin haki. Hän oli kadottanut jonkun ja tutkisteli vaellusretkellään: »Minne jouduitkaan?» Mutta ei kukaan vastannut milloinkaan! —

Thora oli istunut liikkumatonna, eteenpäin kumartuneena, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Nyt nousi hän hitaasti.

— Sinun täytyy antaa minun mennä. En tahdo kuulla enempää! — Kaikki käy niin kummalliseksi! —

Samuel Stern nousi myöskin.

— Osaan toisen kertomuksen, joka on paljon hauskempi! Sen kerron sinulle huomenna, kun päivä sammuu. Muista, että sinun pitää tulla tänne minun kertomukseni takia, — ja siksi että sen, joka on metsänhaltiattaren vallassa, täytyy tehdä niin!

Thora ei vastannut. He eivät enää puhuneet kumpikaan. Samuel Stern saattoi Thoran aivan hänen ovellensa saakka.

Sitten pyysi hän vain että Thora nukkuisi, sillä niinhän oli tapana tehdä tähän vuorokauden aikaan.

Tultuaan ylös huoneeseensa, seisoi Thora hetkisen aivan hiljaa.

Sitten meni hän akkunan luo ja aukaisi sen katsoaksensa ulos.

Pikemminkin oli hänen huolehdittava siitä että heräisi, hänen pitäisi pelastukseksensa takertua johonkin luotettavaan ja todelliseen — — —

Syvänteistä kohoova sumu verhosi tunturit ja piilotti nummen. Pehmoisena ja valkeana se kiertyi talojenkin ympärille. Sitä, mikä oli suurta, ei Thora enää voinut nähdä, mutta kaikki vähäpätöinen — talot, veräjä, pikku puut — kasvoi kasvamistaan tuon valkoisen hulmuavan hunnun keskellä ja kävi kammottavaksi.

Oli kuin koko todellisuus olisi muodostunut joksikin sanattomaksi, unelmaksi, joka liikkui sielun syvyydessä. Hän ei päässyt siitä selville.

— Mitä minun tarvitsee siitä välittää, ajatteli hän lopuksi, päästyään vihdoinkin vuoteeseen. — Vieras ihminenhän hän vain on!

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Thora Thammersilla niin tummat varjot silmien alla, että ruustinna vaati hänet tilille lämpimän veden käytöstä.

Ruustinna muistutti hiukan rouva von Astenia siinä, että huolehti niistä, joille soi hyvää, erinomaisen rasittavalla, itsevaltaisella tavalla.

Hänen onnistuikin saada rouva Thammers käsittämään, mikä hänelle olisi hyödyllistä, vieläpä käsittämään että hänen siveellinen velvollisuutensa oli olla saapuvilla illalla vietettävässä juhlassa. Basaarin jälkeen aiottiin vielä tanssia.

Illan tultua oli Thora tosiaankin toisten mukana. Hän istui katsoen heidän huvitteluansa. Hänen mielensä kävi aina niin alakuloiseksi, kun hän kuuli tanssimusiikkia ja näki ihmisten tanssivan. Hän voi saada kyyneleet silmiinsä. Hulluahan se tietysti oli.

Samuel Stern tanssi rouva Iversenin kanssa ja näytti huvittelevan oivallisesti. Sitten tuli hän Thoran tykö.

— Mitä te istutte ja mietitte? Teidän pitäisi tanssia ja tehdä hyvää!

Thora vastasi heikolla hymyilyllä. — Täällä ovat kaikki niin hilpeitä. Mutta minusta olisi niin rasittavaa nauraa ja jutella tuolla tavoin — eiväthän kaikki nuo ihmiset sentään voi olla niin iloisia.

Tätä sanoessaan ei Thora kylläkään tarkoittanut toisia, vaan ainoastaan
Samuel Sterniä.

Tämä nauroi. — Kyllähän me olemme iloisia, vaikkemme silti ole sitoutuneet tuntemaan samaa iloa tunnin kuluttua — tuskin viiden minuutin kuluttuakaan! —

— Te pudistatte hiukan halveksivasti päätänne, näyttää minusta, — arvelette että sellainen on rehellisyyden puutetta. Te erehdytte, — kaikki riippuu vain mielemme hetkellisestä virityksestä. Se on näyttämöllistä koristelua meidän elämässämme. Kauan ei sitä kestä, mutta tämä riippuu varojemme niukkuudesta — ihmisethän ovat aina köyhiä tavalla tai toisella. Täytyy käytellä järkevästi sitä, mitä on tarjona. Katsokaapa tuota ylioppilasta, joka saa tanssia Thamar rouvan kanssa, — hän on ylen onnellinen. Ja noiden toisten pyörivien parien joukossa on varmaan muutamia, jotka ovat melkein onnellisia. Hyvä Jumala, jospa kerrankin pääsisi niin pitkälle!

Thora nauroi. Tuo nauru sopeutui niin hyvin hänen matalaan hillittyyn ääneensä, jolla oli niin tummahko, pehmoinen sointu.

— Olette oikeassa, sanoi hän, — tunnelma vaikuttaa perin juhlalliselta!

— Nyt soittaa Don Miguel sietämätöntä valssiansa. Sitä te tietenkään ette halua tanssia! Olen myöskin luvannut näyttää rouva Iversenille pari taulua, jotka minulla on tuolla alhaalla asunnossani. Tuletteko mukaan?

Samassa tuli rouva Iversen, ja he menivät alas pieneen taloon tauluja katsomaan.

Toinen niistä oli Crivellin madonnankuva. Se esitti hentoa, hiukan kumaraa vartta, kalpeita, surumielisiä kasvoja. Mutta tuossa olennossa oli salaperäistä viehätystä, ja puolittain maahan suunnattu katse oli täynnä suloutta.

— Kaunis ei hän tosiaankaan ole! virkahti rouva Iversen. — Anteeksi, mutta minusta hän muistuttar rouva Thammersia.

— Niin minustakin. Ja tämä tässä on pyhä Fransisko. Tarun mukaan hän tulee käymään luostarissa, jossa viljellään orjantappuroita itsekidutusta varten. Hän muuttaa ne ruusuiksi! —

— Se oli kiltisti. Minä olen myöskin sitä mieltä että on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämää miellyttäväksi. Ja on oikein hauskaa että joku keksii maalata jotain tällaista noiden ainaisten madonnojen asemesta. Mies sentään aina koristaa paikkansa!

Tukkukauppias Stern meni rouva Thammersin tykö, joka seisoi yhä vielä madonnan edessä.

— Te näytätte siltä, kuin ette aikoisi tulla tänä iltana. Muistakaa että olette taian kahleissa!

— Kertomuksenne haluan kyllä kuulla, sanoi Thora tyynesti. — Se varmaankin huvittaa minua. Minunkin on ennen kaikkea pyrittävä tekemään elämäni mahdollisimman miellyttäväksi.

* * * * *

Mutta tämä ilta ei jäänyt ainoaksi. Satu ei ehtinyt päähän saakka. Eikä vielä toisenakaan iltana. Aina siitä jäi jotain jäljelle vielä seuraavaksi.

Kaksi viikkoa oli kulunut — ja vieläkään ei Thora Thammers ollut saanut sanottavaansa lausutuksi.

Mutta nyt tuosta täytyi tulla loppu. Sen oli Thora aikonut sanoa jo toisena iltana. Mutta hän ei saanut sitä huuliltansa.

Muutoin — miksi ei hän oikeastaan olisi tätä jatkanut? Häntä huvitti tarkata Samuel Sterniä, verrata hänen olentoansa päivisin täällä alhaalla ja illoin ylhäällä nummella. Täällä — kuinka arasti hän salasikaan, että mikään voi järkyttää hänen tunteitansa! Kaiken vakavan hän lykkäsi luotansa, jutteli tyhjiin!

Ja sitten — kun alkoi melkein näyttää siltä kuin he kiintyisivät toisiinsa tavallisina hyvinä ystävinä — tuli aina äkillinen, käsittämätön käänne. Samuel Stern perääntyi arkaillen, ikäänkuin olisi alkanut häntä pelätä. Hetkisen tuntui Thorasta, kuin pelkäisi hän Thoran käsittävän hänen sanansa liian merkitseviksi, luulisi hänen ehkä arvelevan, että Samuel Stern voisi rakastua häneen uudelleen.

Hän ei tiennyt, kuinka viisaaksi Thora oli tullut ja kuinka hyvin hän nyt ymmärsi maailmaa. Hän ei tiennyt, ettei Thora luottanut ainoaankaan hänen sanaansa niin, että olis kätkenyt sen sydämeensä. Oli vahinko ettei Samuel Stern käsittänyt, kuinka täysin levollinen hän olisi voinut olla, ja kuinka tarpeettomia kaikki varovaisuuskeinot olivat Thoraan nähden.

Mutta siitä huolimatta Thora kärsi — ja tätä hän ei tahtonut myöntää itselleenkään — nähdessään kuinka hänen mieltänsä kiinnitti nuo kaksi nuorta tyttöä, jotka niin ujostelematta häntä hakkailivat. Thora ei rohjennut itselleenkään tunnustaa, kuinka häntä hermostutti Samuel Sternin hilpeä, häikäisevä huikentelevaisuus.

Mutta tuolla ylhäällä — siellä voi tapahtua, että Thora unohti tuon kaiken… unohti kuluneen ajan… kaiken, mitä välillä oli ehtinyt tapahtua…

Silloin voi hänestä tuntua, ettei ollut olemassakaan muuta kuin he kaksi ja että kaikki oli kuten muinoin. Ja hänestä tuntui, kuin voisi hän istua siellä alati, antaen elämän hiljaa mennä menojansa. —

Se oli noiden nummen iltojen syy! Kun aurinko laski ja tuli tyyntä ja hiljaista, kun veripunaiset säteet virtailivat yli nummen, värittäen sen hehkullansa…

Kesäöitten syytä oli kaikki tyyni! Ne houkuttelivat esiin nuoruuden valoisat haaveet. Ne asettivat heidän eteensä ongelmoitaan arvattaviksi. Metsänhaltiatar kosketti heitä taikasauvallansa.

He olivat vähitellen alkaneet elää jonkinmoista satuelämää täällä ylhäällä, rinnan päivien koruttoman arkimaisuuden kera. Päivisin täyttivät tuhannet seikat Omar Pashan mielen, illoin nummella, luvatun maan rajalla, olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Silloin oli hän hänen kaltaisensa, josta Thora kerran oli uneksinut. Oi, miksi ei hän ollut silloin puhunut noita syvällisiä sanoja, jotka nyt niin omituisesti elvyttivät Thoran sielua! —

Ja kuinka hän voikaan istua ja kertoella tuhansista nummella tekemistään pikku havainnoista, sekoittaen mukaan muistoja menneiltä ajoilta ja sijoittaen ne taustalle, joka väritti kaiken!…

Nuo hetket olivat Thoralle kuin suloinen elämys, jonka iän kerran ennen oli kokenut unessa.

Ja hänen tuli sääli kaikkia ihmisiä, jotka saivat kärsiä, saamatta tulla tuonne ylös lepäämään.

Nyt hän oli ihmeissään pelosta, jota aikaisemmin oli tuntenut Samuel
Sterniä kohtaan, — ja varovaisuudestaan.

Mutta kun tämä sanoi: — Tuletteko illalla auringonlaskun aikoina nummelle, minulla olisi hiukan kerrottavaa, — niin ajatteli hän kumminkin joka kerran, että olisi parempi olla menemättä, — sillä mitä se hyödytti?

Mutta hänen täytyi sittenkin mennä. Hän oli joutunut hiljaisen virran vietäväksi.

Ja päivisin oli kaikki niin omituisen pikkumaista. Hän väsyi siitä niin kovin. Väliin oli hänestä kuin ei hän olisi ollut täysin tajuissansa. Nummella hän virkistyi. Hän unohti — ja se tuotti lohtua. Ja sitäpaitsi — pianhan kaikki olisi lopussa!

Hän ei piitannut enää muusta. Todellista elämän onnea ei hän omistanut. Eikö hän siis voinut suoda itselleen näitä entisyyden haaveita, jotka haihtuivat päivänkoitteessa. Haaveet olivat sentään parasta mitä hän omisti.

Heille molemmille tuotti seurustelu toistensa kanssa erikoista huvia, — siinä kaikki.

Hehän olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka leikkivät satujansa, omituisia, viattomia satuja, elämän tuskan esiinloitsemia… Kalpeita pikku kukkasia ne olivat, jotka vain nummen valo purppuroi…

No niin — narrimaisestihan he menettelivät — sekä hän itse että Samuel Stern myöskin. Epäilemättä hän salaa sydämessään nauroi Thoralle. Ja samatenhan Thora puolestaan myöskin teki.

Hauskaa pitämäänhän tänne itse asiassa oli tultukin.

12.

Eräänä päivänä aikoivat kaikki parantolan vieraat lähteä huviretkelle metsään, eräälle tunturimajalle. Siellä saataisiin syödä marjapuuroa kerman kera ja nähdä muutamia vanhoja kaappeja.

Rouva Thammers oli luvannut ruustinnalle, että tulisi mukaan, ja kun sitten tukkukauppias Stern pyysi samaa, lupasi hän uudelleen.

Mutta sitten valtasi hänet katumus. Hänestä tuntui äkkiä aivan mahdottomalta lähteä mukaan.

Puuhattiin lähtöä. Marit Hennerud oli jo ylhäällä majassa, ottaaksensa vieraat vastaan.

Thora Thammers kohtasi rouva Iversenin pihassa

— Tahdotteko tehdä hyvin ja sanoa että olen lähtenyt matkaan edeltä, sanoi hän.

Mutta mäen juurella hän poikkesi tieltä ja haki itselleen paikan, josta voi piilossa pitää tietä silmällä. Salainen ilo täytti hänen mielensä, kun hän näki kaikkien poistuvan.

Aivan oikein, Samuel Stern ja rouva Thammar pitivät seuraa toisillensa. Ja Samuel Stern näytti olevan peräti hyvällä tuulella. Oikeastaanhan hänen olikin paljon hauskempi Thamar rouvan kuin Thoran seurassa.

Thoraa huvitti hänen pieni petoksensa. Nähtävästi ei Samuel Stern ollut huomannutkaan ettei hän ollut mukana.

Mutta samalla hän tunsi omituista tuskaa siitä, ettei enää koskaan uskaltanut ottaa osaa mihinkään.

Sillä illat tuolla ylhäällä… nuo saippuakuplat, joita he puhaltelivat toistensa huviksi, — joilla Thora huvittelitte, siksi että hänellä ei ollut mitään muuta…

Ehkä Samuel Stern nyt juuri laski leikkiä Thamar rouvan kanssa siitä, että tuo iltahuvittelu niin kiinnitti Thoran mieltä.

Hänen epäluulonsa kävi äkkiä niin voimakkaaksi, että se himmensi kaiken hohteen.

— — — Mutta nyt olisikin tuo kaikki lopussa!

Hän kysyi itseltään ivallisesti: Minne hän nyt jälleen oli joutunut? Tiesihän hän, että kaikki tuo ei ollut minkään arvoista. Miksi oli sitten elämä käynyt hänestä jälleen mielenkiintoiseksi? Tulisikohan hän koskaan järkeväksi!

Hän nojasi päänsä käsiinsä. Nyt tahtoi hän tarkastaa kaikkea oikeassa valossa.

Näin hän oli ajatellut: Kun nuo pikku sadut häntä huvittivat, miksi halveksisi hän niitä? Kernaasti olisi hän vaihtanut niihin päivän pitkän tarinan…

Sillä nuo illat olivat kuin ylösnousemus, kuin maan uumenista pulppuava virvoittava lähde!…

Kimmeltävän pimeyden täyttivät he sydäntensä haaveilla, — sanoilla, jotka olivat olleet unhoon vaipuneita, jotka toivat muistoja mukanansa! Epäröiden, arastellen ne tulivat ja ohiliitävä nummen tuuli vei ne mukanansa.

Ja niihin liittyi toisia sanoja, — sanoja, joita ei koskaan lausuttu, vaan jotka silti olivat olemassa.

Hän puolustelihe sillä ettei niitä lausuttu, mutta mitä se auttoi, kun ne sentään olivat olemassa?

Aivan hän väsähti tuota kaikkea ajatellessaan!

Hän oli väsynyt omaan itseensä! Kuinka voikaan hänen sydämensä pelastua kaikesta hädästä ja tulisesta tuskasta alati yhtenä ja samana, aina yhtä vahingoittumatonna ja eloisana, elämää isoovana ja janoovana…

Mitä olikaan hän kuullut puhuttavan vanhuuden rauhasta? Missä se oli löydettävissä?

Hyvä että hän nyt oli päättänyt, että tuosta kaikesta piti tulla loppu.

Poski käden nojassa istui hän hiljaa hymyillen — — —

Oi nuo illat tuolla ylhäällä — hän ei saanut niitä mielestänsä… Oli kuin nummen hiljaiset henget olisivat kosketelleet heidän sielunsa soittimia, sulattaen epäsoinnut sulosoinnuksi.

Ja yhä uusia, täyteläisempiä säveleitä sieltä soinnahteli… Valoisa yö kasvatteli uusia kukkia. Ja muiden keskellä oli satuhohteessa versonut esiin harvinainen kukka… nimetön nuppu!

Ah — hänen täytyi nauraa — sillä päivällä oli kaikki ollutta ja mennyttä. He olivat kaksi vanhaa ihmistä, jotka eivät välittäneet vähääkään toisistansa — — —

* * * * *

Hän nousi ja läksi kulkemaan rinnettä ylöspäin.

Tänään tiesi hän ainakin saavansa olla yksin — huomenna voi hän kenties kohdata Thamar rouvan ja Omar Pashan nummella.

Alkoi sataa. Hän istuutui hongan alle. Mielihyvällä kuunteli hän sateen hiljaista suhinaa, sillä koko luonto odotteli janoisena.

Lämpöisenä kohosi höyry kypsästä ruohosta, — marjakosta saapui viileä lemu…

Niin kauas kuin silmä kantoi leveni lakeus tummansinisen meren kaltaisena.

Sää kirkastui. Ilma kävi kevyeksi, taivaankansi kohosi Syvältä maan povesta oli hän kuuntelevinansa hiljaisia, vakavia ääniä, kohoavia ja laskevia — kuin olisi maa hengittänyt —

Ja kaukaa kuuli hän joen vakavan äänen. Kuuluihan se ainakin, mutta nyt se suorastaan tunki hänen korviinsa. Se kuului niin syvältä.

Ja joka suunnasta suhahteli kuiskeita. Omituinen raskasmielinen mumina täytti ilman.

Pimeni jälleen. Hän näki kuinka kaikki ikäänkuin kävi huonolle tuulelle.

Äänetönnä aaltoili järvi alhaalla. Vesi nousi ja laski, nousi ja laski… Oli kuin nuo synkät äänet olisivat kohonneet ylös nummelle saakka, huuhdellen kanervikkoa, saapuneet hänen luoksensa ja saattaneet hänen mielensä ahdistuksiin. Hänen pitäisi kaiketi lähteä kotiin, tulisi varmaankin lisää sadetta. Mutta hän ei tullut lähteneeksi. Hän istui katsoen kuinka järvi liikehti hiljaa, hitaasti, raskaasti… Silloin muistui hänelle mieleen tarina, jonka hän oli kuullut kerran maailmassa, lapsena ollessaan.

Oli kerran merimies, joka oli ollut kauan poissa ja palasi jälleen. Hän kiiruhti kotiseudulleen, nuoruutensa maahan. Ilolta ei hän saanut nukutuksi yöllä. — Hän ajatteli pientä tupaa, jonka seinämää kukat peittivät korkealti… ja äitiänsä, joka asui tuossa tuvassa, ja Dordia, mielitiettyänsä.

Niin kulki hän yötä ja päivää. Vastaantulijoilta hän tiedusteli, tunsivatko he hänen kotiseutunsa. Ja jos hän kohtasi jonkun, joka tunsi, loisti hän ilosta. Millaiselta nyt näytti hänen nuoruutensa maassa? Paistoiko aurinko kuten ennen sisään hänen äitinsä akkunasta? Kasvoiko porraskivillä vielä sammalta? Ja tuvan ympärillä kasvavat pienet kukkaset, olivatko ne vielä yhtä raikkaita ja sinisiä kuin ennen? Tulivatko ne esiin joka kesä, kuten muinoin?

Ja entä kansa siellä ylhäällä, oliko se uljasta ja voimakasta kuten muinoin, vilpille vierasta? Oliko se säilyttänyt mielensä lämpöisenä, järkkymätönnä, kuten hänen äitinsä ja Dordi?

Kukaan ei tiennyt tuohon vastata. Hänen täytyi kiiruhtaa ottamaan itse siitä selkoa. Hän kulki yötä ja päivää. Hänen jalkansa olivat pöhöttyneet, mutta hän ei huomannut sitä. Ilolta ei hän voinut pysähtyä ennenkuin sinä aamuna, jolloin saapui pienelle tunturiselänteelle, joka oli vastapäätä hänen äitinsä tupaa.

Ja aurinko nousi — mutta se ei paistanut tuvan akkunaan. Hän ei nähnyt äitinsä tupaa.

Silloin valtasi hänet äkkiä väsymys. Hänen täytyi käydä istumaan.

Kesti kauan, ennenkuin hän oli levännyt tarpeeksi jaksaakseen mennä alas laaksoon.

Mutta kun hän tuli alas, ei hän löytänyt äitinsä tupaa. Se ei ollut entisellä paikallaan, — portailla ei kasvanut sammalta, eikä niiden ympärillä kukkia.

Silloin tuli vanha mies ja otti häntä kädestä. — Näen että olet tullut takaisin! Kiltisti, että läksit tänne katsomaan!

— Missä on äidin tupa?

— Voinethan nähdä että se on palanut!

— Missä äiti on?

— Hän lepää! — Mies viittasi sinnepäin, missä kirkonhuippu kimmelsi. —
Hänen on parempi tuolla vanhan koivun alla.

— Entä Dordi?

— Kohta lähdettyäsi hän läksi täältä muukalaisen miehen seurassa. —
Kaiketi pistäydyt meille?

Silloin nauroi merimies.

— Kiitos kutsusta! Se olisi kyllä hauskaa, — mutta sanopa, missä on sammal, joka kasvoi portailla? Ja missä ovat kukat, joissa oli tummansininen sirkkalehti, — se minun täytyy ensin saada tietää — niitä kasvoi aina täällä oven ympärillä?

Mutta kukaan ei vastannut. Vanha mies oli mennyt pois.

Hänen täytyi istua suurelle kivelle, joka oli ollut oven edessä.

Hän siveli sitä käsillänsä. — Vai olet sinä sentään jäljellä! Sinä kaiketi vielä tunnet minut?

Auringon laskiessa istui hän siinä vielä. Ja kun se nousi, istui hän siinä yhä edelleen.

— Sinun täytyy sallia minun istua, olen niin väsynyt! Tuli ilta, ja hän näki auringon laskevan.

— Aiotko nyt jo mennä tiehesi? Pitäisihän minun mennä vanhan koivun luo äitiä tervehtimään, — mutta en pysty siihen — — —

Thora muisti, kuinka kammottavasti tuo tarina oli vaikuttanut häneen. Hän sai kuumetta ja hänet vietiin vuoteeseen. Koko yön houraili hän kivellä istuvasta merimiehestä ja itki ja rukoili että joku koettaisi saada hänet sisään — — —

Hänen täytyi ajatella tuota, kuinka paljon ihmisraukkojen täytyi kärsiä… joka minuutti, joka sekunti on maan päällä kärsimystä. — — —

Hänestä tuntui, ettei hän voinut kestää tuota ajatusta.

Tietämättään oli hän alkanut itkeä.

Koko maailma kävi kammottavaksi. Olihan vielä päivä, mutta tuli pimeä. Pimeä laskeutui kaikkialle. Kaikki ryömivät sitä piiloon, mutta se ryömi perästä.

Hän oli kuulevinaan huokailua joka suunnasta. Kaikki äänet vapisivat, — toinen pyrki verhoutumaan toiseen. — — —

Silloin täytyi hänen kysyä: — Pieni kukkanen, miksi olet niin alakuloinen? Luulen kuulevani sinun valittavan, näen lehdistäsi, että väriset. Miksi ovat lehtesi niin vaaleat ja kylmät?

— Tuo suuri taivaan tuuliko siihen on syypää? Onko se kertonut, kuinka koko avaruus, aina ylimpään pilveen saakka, on täynnä tuskaa? Sekö saattoi lehtesi noin vaalenemaan ja käymään kylmiksi?

— Ei asiat sentään ole niin huonosti kuin luulet. Minä kysyn metsältä — — —

— Miksi kuuntelet, metsä, niin synkkänä? —

Sen tiesi hän kylläkin! Syvältä maan povesta, mistä se hakee voimansa, kuulee se huokausten kohoavan…

Maa huokailee. Sille on juotettu liiaksi verta. Ihmiset eivät tunne kunnioitusta sitä kohtaan. Mutta se kostaa sen! — — —

* * * * *

Hänen mieltänsä alkoi ahdistaa.

— Tänään on niin kummallista nummella. Pitääkö jonkun täällä kuolla? En kestä tätä enää. Haluan lähteä täältä pois. Ikävöin merta!

Hänessä heräsi halu puhua tuosta kaihostaan meren luo.

— Ystäväni, tiedän kyllä että olen uskoton! Mutta teidän täytyy antaa minulle anteeksi, sillä minä kärsin. Kaiho täyttää niin kokonaan mieleni. Ympärilläni vallitsee yö, joka ei koskaan valkene päiväksi! — — — — Mutta tuolla kaukana on meri…

— Sen mahtavat, kohisevat laineet suovat vilvotusta — lepoa.

— Teidän täytyy antaa minulle anteeksi — sydämeni ikävöi merta! — — —

* * * * *

Hän häpesi sanottuaan sen. Hän häpesi nummea. Sillä se kohotti äänensä ja vaati häntä tilille:

— Enkö sulkenut sinua syliini, kun tulit luokseni? Enkö suonut sinulle lepoa? Enkö vartioinut sinua levätessäsi? Eivätkö lainehtivat lehvät, eikö ruoho- ja kukkasmeri suonut sinulle hoivaa? Etkö oppinut oivaltamaan sen syviä syntysanoja? Ja kun taivaan ovet aukenivat iltaruskon kultavaljakolle, etkö silloin nähnyt vilahdukselta teitä iäisyyden maahan? Mitä merkitsee vähäpätöinen ihmiskohtalo, ettäs sitä alati harkitset? — — —

* * * * *

— Suo minulle anteeksi, suuri nummi! Te hiljaiset metsät ja kaikki kukkaset, jotka tässä seisotte, — kuulen äänenne, kuuntelen teitä! Tahdon piiloutua kanervanturviin! — — —

— Meren olen jo unohtanut! — — —

* * * * *

Illan tullessa, päivän alkaessa laskea, oli ilma jo kirkastunut.

Thora istui yhä vielä paikallaan. Hän mietiskeli kaikenmoista.

Hänen täytyi matkustaa kotiin Arvidin luo. Kuuluihan Arvid kumminkin hänelle. Olihan hän hänen miehensä.

Mutta eihän hän ollut kotona, nythän Thora muisti sen.

Niin matkustaisi hän sitten molempain lastensa luo. Hänellähän oli kaksi lasta. Pitihän heidän saada tuntea että heillä oli äiti.

Mutta eiväthän hekään tosiaan olleet kotona. »Susi» tuli ja nuolaisi hänen kättänsä. Hän säpsähti pelästyneenä.

— Mitä sinulla on täällä tekemistä, luulin sinun olevan paimenmajalla!

Kaukana näki hän Samuel Sternin tulevan. Hänen lähetessään heräsi Thoran mielessä katkeruus tuota miestä kohtaan. Hänen täytyi hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä äänekkäästi.

Susi ei aavistanut mitään. Kaksiviikkoisen rauhallisen seurustelun jälkeen luuli se kaiken olevan juuri kohdallaan. Se paneutui tapansa mukaan rauhallisesti maahan ja nojasi päänsä hänen polveensa.

Mutta jo aikaa ennen perilletuloaan huomasi Samuel Stern ettei ollut tervetullut. Huolestuneena tarkkasi hän Thoran väsähtänyttä ilmettä ja asentoa. Tietysti oli hän istunut siinä koko iltapäivän.

Tultuaan Thoran luo menetteli hän samaten kuin Susi — ei ollut tietääkseenkään mistään.

— Minä pujahdin tieheni samaten kuin te. Te näytätte huonoa esimerkkiä.

Thora ei vastannut mitään. Kukat, jotka hänellä oli kädessänsä, satelivat alas Suden ylitse.

— Miksi te istutte niin väsähtäneenä? Ajatuksetko teitä rasittavat?

Thora huokasi ja käänsi päänsä puoleksi poispäin. — Minä en ajattele koskaan!

— Se on oikein tehty. Siitä tavasta voi helposti päästä. Mutta miksi te ette tullut mukaan? Meillä oli oikein hauska: professori puhui realiteeteista, lehtori ylevämmästä, ylimaailmaisesta katsantokannasta, ja rouva Sahm, joka on naisten yliopistoon-pääsyn kirpeimpiä hedelmiä, käsitteli kysymystä, onko ihmistä katsottava muunnokseksi vai alkulajiksi… Olisittepa vain ollut mukana!

Thora loi häneen aran katseen.

— Minusta te olette niin luonnottoman hilpeä!

— Se on vain paha tapa. Katsotteko että minun pitäisi koettaa päästä siitä?

Thora kävi levottomaksi. Hän pahoitteli ettei ollut lähtenyt ennen
Samuel Sternin tuloa.

Tämä seurasi katseillaan hänen liikkeitänsä.

Hän olisi halunnut tarttua Thoran käteen ja pitää sitä hiljaa.

— Te istutte aina melkein suorastaan muurahaispesässä, mutta muurahaiset eivät tee teille mitään. Olen kuullut että muurahaisten ja perhosten kesken vallitsee ystävyys — missä on henkivartionne? — Tarkoitan valkoisia perhosia.

Thora ei vastannut mitään.

Mutta Samuel Stern oli tullut vain saadaksensa kuulla hänen äänensä, — kuullaksensa, voiko se jälleen saada saman soinnin kuin viimein, juuri hänen lähtiessänsä.

Heidän istuessansa illoin nummella voi tuo ääni suorastaan tenhota hänet. Kun sen pehmoinen sointu kautta hämärän saapui hänen luoksensa, tuntui se hänestä olevan jotain salaperäistä, maan toisesta äärestä tulevaa. Ja väliin tuo ääni sai tuntemattoman värityksen, — sanat sulivat, muovautuivat kuin silkkikielten lempeäksi soinnahteluksi… Ja silloin pulpahti aina jotain esiin haaveitten kätketyistä maailmoista. Se voi saattaa Samuel Sternin tuntemaan vavistusta.

Hän muuttautui hiukan lähemmäksi.

— Sanokaa jotain! Puhukaa hiukan!

Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.

Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.

— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se taasen on syyllinen?

Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.

— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?… Eikö täällä ole kylmä ja kostea?… Vai onko teidän hyvä olla?

Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.
Senhän kaikki tietävät.

Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.

— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole hauskaa!

— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.

— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon, jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?

Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.

Samuel Stern kumartui häntä kohden.

— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa. Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa toiste palaa koskaan!

Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.

Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.

— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä… haikeata epätoivoa… sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, — maahan, josta ei enää pysty palaamaan.

— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut enää koskaan.

Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.

— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että niitä, jotka menevät liian kauas… niitä, jotka tekevät pahaa, ja niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!

— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni… mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.

— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.

Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin, jotka piiloutuivat luomien taakse.

— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi, jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa. Te muistelette vain, että on ollut yö!

— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi. Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!

— Oliko tuo kertomus?

— Ei, elämänkokemus.

Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.

— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat, vaan on kuin lennossa kohden taivasta…»

— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja lennän kohden taivasta…»

— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.
Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»

— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen lotuskukkanen!»

— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen, ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika, »sinne, minne tahdon viedä sinut!»

— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni! Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän polkuamme reunustavat metsäruusut!»

— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä enää!…

— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.

Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.

Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.

Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti omituinen kalpea hohde.

Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi istumaan. Vaieten istuivat he hetken.

Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.

— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön…

Her voice was sweet and low. [Byron.]

— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel, ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?

— Tietysti.

Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.

— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa, jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui valkoisen harson kaltaisena yli maan.

— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka käyskenteli hänen rinnallansa.

— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.

— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»

— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».

— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.

— »Sanpriel, mitä mietit?»

— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»

— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.

— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin kuunnellen.

— »Sanpriel, mitä kuulet?»

— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee kutsuen iltarukoukseen.»

— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»

— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.

— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.

— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua, sinä liitelet kauas luotani… Et ole koskaan minun luonani!»

— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina ajattelen!»

— »Mutta et ole täällä luonani!»

»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»

— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan menet!»

— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»

— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi hänen povessansa, elämä huumasi häntä… Odottaessaan keksi hän monenmoista järjettömyyttä…

— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei tullut. Hän katosi etäisyyteen!

Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa. Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi hän Samuel Sternin tulisen katseen.

Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta, minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!

Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen tarmon ilme. —

Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin katse pidätti hänet.

— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.

— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!

— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu, joka ei ollut koskaan herännyt. —

— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki etäisyydestä vain.

— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.

— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen ympärilleen.

— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»

— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —

* * * * *

Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.

Perhonen lehahti lentoon… Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.

Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan. Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa tahtoansa.

— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.

— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.

— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.

— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt. Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen päälle!»

— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen päivän valoon.

— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel kääntyi hänestä pois.

— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni tullut täyteen valkoapilaa?»

— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.
Mitä ne sanoivat?»

— »Ne täyttivät koko huoneen… Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin iloinen… Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan… Vanha ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti. — — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'

— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?

— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»

— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? Sinä et ole käynyt läpi liekkien, vaan minä. Minulle eivät syvät vedet voi suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —

* * * * *

— Sadun lopun voitte te liittää! Miksi, miksi läksitte pois? Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?

— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!

— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee, kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani onnellinen!

Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.

— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.
Varmaankin nousee myrsky!

Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?

Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.

Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.

— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.

— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme, siihen, joka on köyhän elämämme ydin… jota eivät näe sokeat silmät eivätkä kylmät sydämet tunne… oman sydämemme mahtavaan, ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle, omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —

Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.

— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!… Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä, minusta on tullut huono ihminen… On sääli miestäni ja lapsiani!

Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.

— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja… Olepa vain vanha ja harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista, sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi senlaatuista… Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi — sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?

— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!

Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!

Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.

— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?
Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?

Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.

Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.

Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.

Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.

— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!

— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!

— Ne eivät saa käydä!… Mutta ensiksi… miksi tulin tänne ja jäin tänne koko täksi ajaksi… se tapahtui siksi että minulla oli jotain sinulle sanottavaa… tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin tyköäsi siksi että en halunnut sellaista rakkautta mieheltä, jota rakastin… en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi loppuun… kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut ikuisesti kestäväksi!… Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —

— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!… Sinun syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, — että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —

— Sinua minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut jotain hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!

Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin lapsen vaikeroimiselta.

— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä en voi!… Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —

Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen. Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät suuttumuksesta.

— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset… Tuota itseensä sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä ja menee tiehensä!

Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.

— Ja millä tavoin rakastit sinä minua? Miksi et koskaan pyrkinyt tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!

Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?… Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta, joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole käsitystäkään!

— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin hätään. Äitini minua auttoi!

Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. — Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono, mutta luonnossani oli muutakin!

Thora katsoi häntä silmiin.

— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!… Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui olevan meidän välillämme. —

Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan naisen tulla äitini ja minun välille!

— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla — mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua… varmaankin ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono ihminen!

— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.

— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen… ja saimme puhua toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne… tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon Jumalalta!

— Anna minulle auringonsäde mukaan — äläkä ota sitä jälleen pois: Jos voisit… jos me voisimme… tulisitko nyt takaisin luokseni?

— Anna minulle anteeksi! Mutta en voisi enää koskaan, en koskaan luottaa sinuun. Olen käynyt niin kurjaksi, etten enää usko mihinkään!

Samuel Stern oli vaipunut istumaan, kuolonkalpeana, kuin iskun hervauttamana.

Thora tuijotti häneen. Oliko hän sanonut jotakin niin kauheata?

— Anna anteeksi! Minä en voi siihen mitään!… Minä en voi. En voi todellakaan!

Hän halusi lausua jotain lohduttavaa.

— Eihän se merkitse mitään, ei mitään. Tämähän on ollut vain hiukan ajankulua niin teille kuin minulle. — — —

Nyt katsoi Samuel Stern häneen kuin lausuen hiljaisen rukouksen.

Hän nousi, lähestyi Thoraa ja taivutti toisen polvensa hänen edessänsä.

— Suo anteeksi, että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa kuin nyt huomaan tehneeni!… Mutta olet sittenkin Sanpriel!

Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara ja käskevä.

Hän tahtoi kulkea yksin.

Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki kaatuvansa.

* * * * *

Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki valkeat oli sammutettu.

Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli unohdettu lukita sen ovi.

Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.

Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa. — Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?

Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta…

Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä… onnentunne, jommoiseksi hän sitä muinoin oli kuvaillut.

Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin… oli rakastanut häntä… rakasti häntä yhä vielä. —

Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.

Hän mietti, muistiko sen vielä.

Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.

Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt, osasiko enää laulaa. Hän hymyili.

Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.

Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.

Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.

Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.

* * * * *

Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä…

Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.

Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän kuin hervaantuneena.

Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern — kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.

Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.

Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.

Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella itseänsä — ei saanut langeta enää toista!… Hän kiittäisi Jumalaa näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä — tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.

Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.

Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen otsallensa.

Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.

Hänestähän hänen juuri piti pelastua.

Ja hän pakeni pois.

* * * * *

Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa, vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.

Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.

Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.

Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen kolkosta pimeydestä.

Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?…

Hän kohottautui ylemmäksi.

Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!… Että tuon hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta… niin käsittämätöntä!…

Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.

Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.
Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.

Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.

— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!

Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään. Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.

Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.

Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.

13.

Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta saakka.

Thora Thammers meni akkunan luo, nojautui eteenpäin ja katsoi ulos — ja pakottautui jäämään puhetta kuuntelemaan.

Nyt aikoi hän nimittäin ruveta ottamaan osaa ympäristönsä elämään — sehän oli hänen velvollisuutensa!

Melkein kaikki olivat tuolla alhaalla, yksin rouva Iversenkin ja pikku tanskalainen kreivitär, joka ei muutoin koskaan näyttäytynyt ennen päivällisaikaa.

Kreivittären akkunan alta oli nimittäin löydetty pahanpäiväisesti juopunut mies.

Kreivitär oli kovin pahastunut siitä, että hän oli paneutunut juuri sinne, ja saksalainen kenraali ja lehtori olivat siitä niin kiihdyksissään, että rouva Iversen katsoi velvollisuudekseen puolustaa häntä.

— Eihän se raukka ollut vaarallinen, eihän hän liikahtanutkaan.

Ruustinna ja sanomalehtinainen Betzy Schaum tulivat myös saapuville.

Heidän mielestänsä ei asiaa käsitelty oikealta kannalta.

Kauempana aitan luona seisoivat rouva Liss ja Don Miguel. Heitä huvitti enemmän kottarainen, joka huusi pyydellen apua varista vastaan. He heittivät kiviä puuhun. Kottarainen ei liikahtanutkaan. Se tiesi niiden tarkoittavan varista.

Nyt tuli rouva von Asten ja viittoeli Thoralle. Hän aikoi tehdä insinöörin kanssa kävelyretken eräälle tunturirotkolle ja tahtoi saada rouva Thammersin mukaan.

Rouva Thammers oli niin erinomainen, hän ei huomannut koskaan mitään; hän oli hyvin sopiva joukon jatkoksi. Rouva von Asten oli viime aikoina alkanut osoittaa hänelle jonkun matkan etäisyydestä erinäistä epämääräistä hellyyttä; hän kutsui hänet iltapäiväteelle, yhdessä nuoren lihavan insinöörin kanssa, jolla oli uniset silmät ja pienet vaaleat viikset. —

Väliin oli Thora mennyt. — Hänestä se oli tyhmästi, mutta hänen oli niin vaikea vastata kieltävästi. Mutta tänään hän pystyi sen tekemään. Rouva von Asten hymyili hänelle jäähyväisiksi tavalla, jossa ei enää ilmennyt rahtuakaan hellyyttä, ja poistui Marsinsa kanssa.

Thora seurasi heitä katseillaan ja pyrki kohdistamaan ajatuksensa heihin.

— Nyt hän raapaisee minua, — muutun pahaksi enkeliksi.

Hän koetti yhä edelleen ajatella rouva von Astenia ja hänen Marsiansa, mutta se oli niin vaikeata — kaikki pyrki sulautumaan yhteen. — Ja kun ei hän enää nähnyt heitä, oli hän unohtanut että he olivat olemassakaan. Sitten pyrki hän ajattelemaan toisia läsnäolevia. Oli kuin olisi hän tuntenut olevansa silloin paremmin turvassa.

Ylioppilas Adelsson syöksähti esiin tervehtimään, katsoa tirrottaen päivänpaisteessa häneen ylös. Hänen raikkaat, lämpimät kasvonsa loistivat.

— Teidän täytyy tulla mukaan kalastamaan! Hauki nukkuu vedenpinnalla, uneksien sinitaivaasta… ja ahven uiskentelee rantaan saakka; se mietiskelee mitä kaloja nuo suuret keltaiset rentukat ovat.

Thora pudisti päätänsä.

Nyt tuli Thamar rouva ulos. Hän loi pikaisen ihmettelevän katseen ihmispaljouteen ja veti pitkät hansikkaansa käsiin.

Hän nyökkäsi Thora Thammersille.

— Tahdotteko poikkeuksen vuoksi tulla aamukävelylle niityille päin?…
Ellei se teistä ole liian ikävää?

Toisesta suunnasta tuli Samuel Stern. Thora oli nähnyt hänet ja kaukaa.

— Kuinka onnellista hänelle, ettei mikään pysty häneen, ajatteli hän.

— Kas, tekö se olette, virkahti Thamar rouva, lyöden häntä olkaan pienellä komealla kävelykepillänsä. — Minun täytyy rangaista teitä, enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään… mutta minun täytyy kertoa teille että alan uskoa ettei ikävystyminen ole tappava tauti.

Tulija kohotti hymyillen hattuansa, tavalla, joka oli ominainen Samuel
Sternille yksin.

— Teidän ylhäisyytenne! Miksi te pidätte ikävää? Ettekö ole jo aikoja tullut selville kanssaihmistenne keskinkertaisuudesta! Te ette ole suvaitsevainen — minä suren tähtenne!

— Mitä suvaitsette? Minähän suren teidän tähtenne. Olen tuntenut syvää surua — enhän ole nähnyt teitä kymmeneen päivään — suokaa anteeksi, tahdon pidättää itselleni oikeuden liioitella!… Mutta nyt se on voitettua — sillä se, joka tietää surun johtuvan siitä, että kiinnittää sydämensä johonkin — se tekee kuten rhinoceros — vetäytyy yksinäisyyteen… Niin, vertailu ei ole minun, vaan erään intialaisen viisaan miehen keksimä Ettekö tule mukaan, pikku Thora rouva?… Sitten menen yksin. Omar Pasha ei saa tulla mukaani.

— Susi ja minä seuraamme kunnioittavasti jäljempänä!

Thora vetääntyi kauemmaksi huoneeseensa.

Hän ei kestänyt enempää.

Hetken kuluttua pani hän hatun päähänsä ja läksi ulos.

Hän oli joutunut polulle, joka johti alas Casa Santaan. Ja kun hän siinä käyskenteli, selveni hänelle, että sinne hän juuri oli halunnutkin.

Pieni rakennus oli suojassa mäen juurella, ja siihen liittyi puutarha järven puolella. Siellä puuhaili nyt rouva Harder, karsien ja sitoen pystyyn. Kauempana makasi kaksi poikaa maassa, kitkien rikkaruohoa. Nähdessään Thoran tuli Adèle Harder häntä vastaan. Thora tunsi ettei ollut kulkenut harhaan — pelkkä kädenpuristus jo soi lohtua, siinä oli puoleensa vetävää hellyyttä.

Hän seisoi katsoen ympärilleen.

— En olisi luullut, että täällä olisi näin paljon, sanoi hän.

Adèle Harder nauroi. Ja nauraessa kävivät hänen kasvonsa kauniiksi.
Hänen hymyilynsä näytti olevan kaikkivoipa.

Thora Thammers tunsi turvallisuutta. Mutta ensi hetkenä ei hän oikein tiennyt, mitä varten oli tullut tänne.

— En aavistanut, että täällä oli niin paljon! toisti hän.

— Niin, eikö totta! Täällä tapaatte nummelais-ystävänne ja vielä muutamia muita! Minun huveihini — ei, haaveisiini kuuluu, päästä selville luonnon rajoista ja saattaa se hiukan niitä siirtelemään. Minä kokeilen sekä kasveilla että — ihmisillä! Katsokaa tänne — ja tuonne! Hän viittasi molempiin poikiin. — Minä kitken ja kylvän — ja saan siitä iloa. — — —

— Iver ja Hans, nyt voitte mennä paimenmajalle! Käymme istumaan tänne humalamajaan. Täältä näemme järven. Olette väsynyt?

— Niin olen! — Thora nojasi päänsä vihreään säleistöön.

— Kuinka teillä on täällä ihanaa, mumisi hän. Hän istui katsellen vaieten Adèle Harderia.

Ja jälleen hän mietti, mitä varten oikein oli tullut tänne.

— Aivan niin! sanoi hän hiljaa, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.

Hän oikaisi itsensä.

— Tulen luoksenne, että te puhuisitte vähän minulle! Joku sanoi kerran että teidän silmänne voivat taltuttaa tiikerin… Katsokaa minuun! Minä tarvitsen rauhoitusta!

Adèle Harder sulki hänen kätensä molempiin käsiinsä.

— Teillähän on kuumetta! Teidän pitäisi olla hiukan varovainen. Te olette niin paljon yksin, ja se ei ole teille hyvä! Tehän olette tullut tänne käydäksenne voimakkaaksi ja iloiseksi, eikö niin?

Thora ei vastannut. Hän katsoi vaan Adèle Harderia, varjostaen kädellään silmiänsä. Silmäluomet olivat pöhöttyneet ja katse kuivan polttava.

Adèle Harder nousi paikaltaan. — Nyt teidän pitää ensiksi saada hiukan viiniä. Näen että tarvitsette sitä.

Hän meni sisään ja palasi heti jälleen. Thora seurasi häntä katseillaan hänen mennessään ja palatessaan, — tahdotonna hän söi ja joi mitä hänelle tarjottiin.

Adèle Harder istuutui töineen häntä vastapäätä ja ompeli ahkerasti.

— Tästä tulee pusero verille; huomenna on hänen syntymäpäivänsä. Nyt teidän pitää hiukan katsoa järveä. Katsokaas kuinka tyyni se on yöllisen myrskyn jälkeen.

Seurasi hetken äänettömyys.

— Onko teidän hyvä olla nyt?

— On! — Thora katsahti ylös, koettaen hymyillä. — Joku parantolassa sanoi teitä maattomaksi ruhtinattareksi, mutta tukkukauppias Stern sanoi että te hallitsette elämän parhainten voimain näkymätöntä maata ja valtakuntaa… Se on varmaankin totta, sillä täällä on niin suloista!…

Hän sulki silmänsä ja kävi hetkiseksi kuolonkalpeaksi: hän oli tuntenut riemun väreitä puhuessaan Samuel Sternistä, vavistusta pelkästä hänen nimensä mainitsemisesta.

Rouva Harder hymyili.

— Omar Pasha on niin antelias. Mutta minunhan piti puhua teille, jatkoi hän hilpeästi, — mitä minun sitten pitää kertoa teille?

— Jotakin itsestänne!

Seurasi hiljaisuus. Adèle Harder katsahti ylös työstänsä.

— Olin kerran nuori, sanoi hän hitaasti. — Se, joka silloin oli onneni, murskaantui. Silloin hain turvani muusta. Voi olla onnellinen monella tavalla… ja parasta on siirtyä pienestä suureen!

Thora katsoi hänen puhdasta, tyyntä ilmettänsä ja tunsi tänä hetkenä katkerasti, mikä välimatka heitä erotti.

— Niin, sanoi hän, — se on helppoa sille, joka on tarpeeksi hurskas siihen. Joku on nimittänyt kristinuskoa jumalalliseksi keksinnöksi — ja sitä se on, sillä se on laupias, se sulkee oven katkeralta kärsimykseltä… Jos on kristitty, pelastuu siihen vajoamasta… ei tarvitse tutustua tuliseen tuskaan. Se ei kuulu kristitylle, — hänellä on rakastavainen isä, joka johtaa kaikki parhaiten, — niin että vähäinenkin onni käy suureksi.

Rouva Harder katsoi häneen hetken. Sitten hän sanoi:

— Mutta uskonnon olentoon ei kuulu odottaa vain että kaikki järjestetään meille valmiiksi. Se velvoittaa poistamaan pahaa ja edistämään hyvää, mikäli kunkin voimat riittävät. — Ja oma onni! Ei ole kysymys omasta yksilöllisestä onnesta, joka kävisi suuremmaksi, vaan aivan muusta — onnesta voida ajatella muita.

Hän vaikeni. Sitten lisäsi hän vienosti hymyillen:

— Kärsimysten syvyydet eivät ole koskaan suljetut. Ne ovat avoinna jokaiselle, joka niihin haluaa! Useimmat eivät rohkene eivätkä voi niihin laskeutua — toiset joutuvat niihin eivätkä koskaan pelastu niistä ylös.

Hän loi tutkivan katseen Thoraan.

— Kärsimys vaikuttaa niin eri tavalla. Toisia se kohottaa, toiset se murtaa. Mutta minun uskontooni kuuluu, ettei koskaan saa murtua, — ja jos katselee hiukan ympäristöänsä, alkaa käyttää toisia mittoja — ja se auttaa.

— Minäkin olen tutustunut kärsimykseen, jatkoi hän hiljaa. — Minä en tahtonut olla heikko, pyrin kärsimyksen avulla ylöspäin, koetin vapautua… Meidän täytyy oppia käyttämään sitäkin, muuttamaan se työksi ja tarmoksi!

Thora Thammers nousi ehdottomasti paikaltaan. Veri kohosi hänelle poskiin ja hän puhui kiihkeästi.

— Mutta tuo vähäpätöinen henkilökohtainen onni, joka teistä on sellainen pikkuseikka, on kumminkin kiihotin, paras edellytys työhön. Voidakseen tehdä työtä täytyy olla onnellinen… tarkoitan että onnen omistaminen tekee voimakkaaksi. Jos sen menettää tai ei ole omistanut sitä koskaan, niin juuri tuo seikka lamauttaa voimat.

Hän ei voinut luopua tuosta käsityksestä. Hänen sydämensä kutistui kokoon ja saattoi hänet jonkinmoisella intohimolla puolustamaan maallisen onnen oikeutta tuota ankaraa, taivaallista vaatimusta vastaan. Hänen täytyi puolustautua sitä vastaan, mikä oli mahdotonta.

— Minä en voi… en tahdo, puhkesi hän jälleen puhumaan. — Yksi seikka on varma: voidakseen saada jotakin aikaan, tarvitsee maallisiakin edellytyksiä. Jos tuntee henkilökohtaista, maallista onnea, voi päästä paljoa pitemmälle, saada toimeen paljoa enemmän.

— Niin, mutta te kuvailette tuota onnea yhdessä ainoassa muodossa, ette usko että maailmassa on mitään muuta olemassa! Juuri sellaiset ihmiset tulevat onnettomiksi…

Hän sulki Thoran käden omiinsa ja veti hänet viereensä.

Thora karttoi hänen katsettansa.

— Täytyy ryhtyä johonkin, jatkoi hän hetken vaiettuaan.

— Tiedättekö, mikä on minun haaveeni? Se on se, että voisin toimittaa jotakin, vaikka kuinka vähäistä, työssä ihmisten ohjaamiseksi eteenpäin… niin että joka askel vaatisi vähemmän verta ja kauhua, vähemmän aikaa — — — Olette oikeassa, — tarvitsee uskoa, voidakseen olla mukana siinä työssä — usko on ainoa oiva, voittamaton ase, jota voi käyttää. Sillä me kerran kukistamme maailman hädän!…

— Tulkaa mukaan! Muistakaa että naiset ovat määrätyt tuomaan maailmalle pelastuksen!

— Tehkäämme työtä niin kauan kuin päivää kestää! Ja kun me teemme hyvää, niin älkäämme väsykö! Me saamme niittää aikanansa, jollemme väsy!

Thora käännähti jälleen kiihkeästi häntä kohden.

— Niin, te uskallatte ryhtyä siihen, mutta minä olen kahlehdittu maahan, minä en voi. Minusta tuo on masentava sana! Rajattoman tuskallista — kauheata koko ihmiskunnalle! Me saamme niittää, jos emme väsy! Noihin sanoihin kätkeytyy iäinen iva — se on kuin pilkkanaurua meille, maan madoille. Sillä me väsymme aina, aina. Me emme saa koskaan koota hedelmää!

— Se on elämän sana, ihmeellinen sana! Se on kerran kokoova kaiken voiman yhdeksi ainoaksi mahtavaksi tahdoksi; se on tuliliekin kaltaisena leviävä sielusta sieluun, — niin että rauhantyö maan päällä ei enää edisty niin hitaasti.

Thora tuijotti häneen. Hänen kasvojensa ilme oli juhlallinen, ja elävä usko soinnahteli hänen sanoissansa.

Hän käänsi pois kasvonsa. Hän häpesi omaa itseänsä.

Sitten hän jälleen nousi kiihkeällä liikkeellä.

— Kuinka onnellinen te olettekaan — ja täynnä uskallusta!… Minä, minä pelkään elämää — — Opettakaa minua, pelastakaa minut, jos voitte, syvästä tuskastani! Minä nimitän itseäni kristityksi, mutta sitä en ole. Minusta kaikki on niin sanomattoman tyhjää. En näe mitään Jumalaa, en taivaassa enkä maan päällä!… Mutta te näette hänet. Te olette kristitty… Te liitelette siivin maan päällä ja jaksatte kohota kohden taivasta! — Mutta minä olen sidottu, maahan kahlehdittu! Vapauttakaa minut, ottakaa minut mukaanne!

Hän vaipui penkille ja tyrskähti hillittömään itkuun Hän koetti parhaansa mukaan hillitä itseänsä.

— Teidän täytyy suoda anteeksi että käyttäydyn tällä tavoin! Olen niin väsynyt.

Adèle Harder odotti hetkisen. Sitten sanoi hän hiljaa:

— Rukoilkaa kallis, pyhä Herran rukous. Se suo rauhaa!…

— Ja ettekö te pidä vanhoista virsistämme? Niillä on ihmeellinen voima. Ajatelkaa mitä ne ovat merkinneet ihmisille! Vuosisatoja ovat ne lohduttaneet ja auttaneet kärsiviä sieluja. Turvautukaa vanhoihin virsiimme; ne suovat lepoa! Ne tarjoavat rauhaa väsyneelle!

Hän nousi ja laski kätensä Thoran taivutetulle päälle.

— Antaa teille uskoani! sanoi hän surumielisesti. — Tehän tiennette, ettei koskaan saa mitään lahjaksi… Teidän täytyy itsenne ansaita se, mitä tarvitsette voidaksenne elää!

— Käykää nyt istumaan ja olkaa aivan levollinen! Täytyy kestää se, mikä ei ole korjattavissa, — sen on velkaa omalle itsellensä, eikö niin? Ja sitten on parasta hakea pelastusta siitä, mikä on suurempaa. Silloin silmät aukenevat näkemään, kuinka vähäpätöistä pienempi on.

— Ja täytyy koettaa auttaa muita, olla hyödyksi niille, jotka kärsivät. Minä en tiedä neuvoa parempaa! Ajatelkaa, jos voisi olla mukana tuottamassa hiukan taivaallista valoa harmaaseen jokapäiväisyyteen… olla mukana auttamassa rakkautta lisääntymään maan päällä! Sehän on kaiken edistyksen ehto. Täytyy totuttaa ihmiset vihaamasta toisiansa, niin kenties he joskus oppivat toisiaan rakastamaankin — — —

Thora Thammers kohotti päätänsä ja katsoi häneen surumielisesti.

— Tuo kaikkihan on mahdotonta toteuttaa! Sitä mukaa kuin elämme, kuluu meidän olennostamme kulumistaan jotakin pois — se, mikä meissä on parasta!

— Päinvastoin! Elämä rikastuttaa meitä rikastuttamistaan. Lapsuutemme ja nuoruutemme on lupausten, on nuppujen aika. Suurempaa on, kun lupaukset täyttyvät ja nuput puhkeavat kukiksi.

— Mutta sehän ei tapahdu koskaan! Sisimmässämme kaikki sammuu ja kylmenee!… Kuinka toivoisinkaan että voisin — — —

— Ei saa tyytyä pelkkään toivomiseen. Te tiedätte että kukin tavallaan itse muodostaa elämänsä! Omasta itsestämme, sielumme syvyydestä löydämme sen mitä tarvitsemme.

Thora pudisti päätänsä elottomasti hymyillen.

— Minun sisimmässäni ei ole mitään, sillä… en voi sanoin kuvata, kuinka paljon olen kärsinyt!

— Sitä ei koskaan voi!

— On olemassa niin paljon, jota ei voi pukea sanoihin, lisäsi hän hiljaa. — Kuinka vähäistä onkaan kaikki muu sen rinnalla, mitä emme voi ilmaista sanoin. Tämä ei koske ainoastaan kärsimyksiämme, vaan myöskin korkeinta onneamme, voimaamme ja toivoamme — ja uskoamme!

Hän nousi, kalpeana liikutuksesta. Uinailevat muistot olivat heränneet eloon.

— Tuntea elävänsä ei aina merkitse sitä että olisi saanut kaikki mielensä mukaan, kuten kerran toivoi. Se merkitsee että tuntee omistavansa sielun ja tietää mitä sille on velkaa! — — —

— Ja eikö meidän pidä ajatella sitä hyvää, jonka omistamme? Onhan meillä kuolematon ikävöimisemme! Se merkitsee siipiparia, jota kyllä tarvitsemme. Ja meillä on pakopaikkana oma sydämemme. Iloitkaamme että sen tiedämme ja löydämme tien sinne! Iloitkaamme kaikesta, sellaisena kuin se on! Ainoa, joka on arvomme mukaista, en että voimme käyttää kaikkea juuri sellaisena kuin se on — ja käyttää sitä hyvin!

Thora istui hiljaa, tuijottaen eteensä.

Adèle Harder oli jälleen käynyt tyyneksi ja lempeäksi. Hän loi Thoraan iloisen katseen ja alkoi koota tavaroitansa.

— Nyt jäätte te luokseni päivälliselle! Tulkaa, nyt menemme istumaan tuonne kauemmaksi, metsän ja metsäkukkien ja järven tuoksuun… Istun siellä joka ilta päivän laskiessa. Silloin on meillä juhla!

Thora seurasi häntä tahdotonna, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi katsomaan häneen, nähtävästi sitä huomaamattansa.

— Niin, sanoi hän vihdoin hitaasti. — Nyt kadun kaikkea mitä olen rikkonut… kaikkea pahaa, jota olen ajatellut — ja kaikkea, mitä olen laiminlyönyt. Nyt näen tuon kaiken selvästi!

Adèle Harder laski kätensä hänen ympärilleen ja vei hänet mukanansa.

— Minulla on myöskin se virhe, etten ole tarpeeksi järkevä. Minulla on täysi syy halveksia itseäni — eihän koskaan toimi juuri kuten tulisi… Mutta koettakaapa nyt olla iloinen!

— Minä olenkin jo! Iloitsen siitä että tulin luoksenne ja että te tahdoitte puhua minulle! — Hän koetti hymyillä.

— On olemassa paljon muuta, josta teillä on syytä iloita. Esimerkiksi siitä, että aurinko palaa joka päivä… mitäs sanotte siihen?

Hän pysähtyi, katsoi Thoraan ja hymyili.

— Onko sitten niin vaikeata uskoa? Onhan maailma täynnä ihmeitä. Mitä kaikkea kasvattaakaan pivollinen multaa? Eikö jokainen pikku kukka ole ihme? — — —

— Ja työn ihana lahja, — tuo, että saa olla mukana laskemassa uuden, paremman ajan perustusta, olla mukana laskemassa valtatietä, joka johtaa ihmiset parempiin oloihin. Ajatelkaapa vain, että saa olla mukana siinä työssä — — —

Thora Thammers katsahti häneen ja koetti jälleen hymyillä.

— Niin kyllä! Ja vähitellen kaikki selviää ja tulee jälleen hyväksi!

Hän puhui hitaasti ja hiljaa, kuin tuottaisi se hänelle rasitusta.

— Nyt minun täytyy lähteä, en voi viipyä täällä! Minun täytyy matkustaa kotiin ja laatia kokoon tavarani!

Adèle Harder syleili häntä vaieten ja saattoi häntä veräjälle.

— Antakaapa minun pian kuulla jotain itsestänne!

Thora Thammers nyökkäsi, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja laski sen polttavalle otsallensa. Sitten hymyili hän hänelle, läksi nopeasti kulkemaan ja katosi tien käänteeseen.

Adèle Harder jäi katsomaan hänen jälkeensä, ja varjo synkisti hänen kirkkaan katseensa.

Mutta nyt palasivat pojat — mukanaan nuori tyttö, jota hän opetti.

14.

Thora Thammers oli heti alkanut laatia tavaroitansa kokoon. Hän ei mennyt päivälliselle, vaan antoi tuoda ruuan huoneeseensa. Hän valmistui niin hyvissä ajoin että olisi voinut lähteä iltajunalla, mutta hän tahtoi mieluummin odottaa: lähteä keskiyöllä ajamaan ja jatkaa aamujunalla.

Silloin voi hän päästä matkaan aivan huomaamatta. Ja sitten voi hän mennä nummelle — vielä viimeisen kerran!

Mutta sitä hän ei saanut tehdä ennenkuin siihen aikaan jolloin hänen oli tapana mennä sinne.

Koko päivän hän pysytteli huoneessansa. Oven oli hän lukinnut. Hän järjesteli hiukan vaatteitansa ja asettui sitten lukemaan.

Useat naisista kävivät tiedustelemassa hänen vointiansa. Ylioppilas
Adelsson tahtoi välttämättömästi tulla sisään näyttämään muuatta kalaa.
Mutta eteisessä oleva järjestäjä oli saanut määräyksen sanoa ettei
rouva ottanut vastaan ketään.

Kun kaikki olivat sisällä illallisella, meni hän alas — ja sitten nummelle, sille paikalle, missä he olivat istuneet edellisenä iltana.

Hän istuutui odottamaan yhtä tyynesti kuin olisi aikonut palata seuraavana iltana ja joka päivä.

Mutta hänen huomionsa ei kiintynyt ollenkaan ympäristöön. Hän istui kumarassa, otsa käden nojassa.

Hänellä ei ollut käsitystäkään ajan kulusta. Hän ei tiennyt oliko istunut siinä neljännestunnin vai pari tuntia, kun hän äkkiä säpsähti tuntiessaan Suden-kuonon kädessään.

Hän oikaisihe. Samuel Stern tuli suoraan hänen luoksensa ja katsoi häneen lempeästi ja ihmetellen.

Hän ei liikahtanut.

Tuskan ilme kuvastui Samuel Sternin kasvoilla.

— Kuinka ovat asiat? En luullut että olisit täällä.

— Minä en viivy täällä, tulin tänne viimeisen kerran… Lähden heti, matkustan pois ensi yönä! — — Minun täytyy palata kotiin, kotiin Arvidin luo.

— Mutta minun pitää ensin sanoa sinulle jotakin, — — hän toisti sen moneen kertaan, ja hänen huulensa vaalenivat, — olen siitä niin pahoillani… mutta olette oikeassa siinä että olen aina ajatellut vain omaa itseäni!…

Samuel Stern laski lempeästi kätensä hänen käsivarrelleen ja pakotti hänet istumaan.

Oli kuin ei hän olisi kuullut mitä Thora sanoi eikä ollenkaan käsittänyt että heidän nyt piti erota.

Hän teki muutamia omituisen helliä kysymyksiä, jotka eivät ollenkaan kuuluneet asiaan.

— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen kasvojensa jäykästä tyyneydestä.

— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?

— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta… Sinähän ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?

— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa… Ja minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!…

Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.

— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna — olette unhottanut minut!

— En unhota sinua enää koskaan!

— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.

— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka rakastan nähdä kasvojasi!… Kun olit nuori, en tuntenut sinua kohtaan… enkä ketään muutakaan kohtaan… sitä mitä nyt tunnen! Etkö usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota sinä kaipaat?

Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.

Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:

— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!… Lopuksi olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää kunnioita minua. —

— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut… minussa on niin paljon pahaa, josta kukaan ei tiedä… silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä… Mutta se ei ollut siellä… En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!

— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten lasteni luota toisen miehen luo… Tein sen monta kertaa! Olin menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!… Sitten tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi… Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!

Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.

— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!

Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.

— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!

Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.

— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!

— Siksi että olet vaivautunut vetämällä sen päivän valoon — minun tähteni. Sitä ei sinun olisi tarvinnut tehdä! Olen jo unohtanut sen!

Thora kääntyi poispäin.

— Thora, me olemme tehneet toisillemme paljon pahaa. Anna minulle anteeksi!… Mutta valkoinen on sittenkin sinun värisi! Katso, valkoiset perhoset seuraavat sinua yhä vielä!

Thora painoi molemmat kätensä povellensa.

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, millaisissa oloissa sinä nyt elät? Mitä aiot nyt tehdä? Minne aiot mennä?

Thora ei vastannut. Hän tuijotti eteensä elottomin katsein.

— Sinä levität kylmää ympärillesi, Thora!

Thora kääntyi nopeasti häneen päin. Väri palasi hänen kasvoillensa.

— Siitä olen iloissani! Sittenhän olen sentään voittanut jotain!

— Ei, olet menettänyt! — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.

— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein sellaista, jolla ei tarkoita mitään.

Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.

Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja säihkyviksi.

— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!… Ja sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!

— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!

— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt voit uskoa minua?

Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.

Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:

— Ei! Se on teillekin parasta!… Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä sellaista ei saata kärsiä uudelleen… ei kuin kerran vain!

Hän hymyili, nousi ja ojensi kätensä Samuel Sternille.

— Voikaa hyvin! Ja huvitelkaa niin kauan kuin voitte!

— Se oli vilpitön toivomus, lisäsi hän. — En tarkoittanut sillä mitään pahaa!

Samuel Sternin suupielet värähtelivät.

— Kiitoksia! Milloin tulet tänne jälleen? Thora katsoi silmänräpäyksen ajan häntä syvälle silmiin.

— Etkö käsitä vieläkään? kuiskasi hän. — En koskaan enää.

Hän kiiruhti Samuel Sternin edellä tietä alas — ja pääsi huoneeseensa ketään kohtaamatta. Nähdessään valmiit matkalaukut hän tunsi pistoksen sydämessään.

Nyt hänen täytyi — täytyi matkustaa!

Hän istuutui akkunan ääreen ja katsoi alas hämärtyvään iltaan.

Aitan luona kasvavain kuusten sinertävä hohde sammui vaihtuen tummanvihreään — — Tuolla tuli rouva von Asten Marsinsa kanssa. Kuinka onnellisilta he näyttävätkään!

Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa… Ei enää koskaan — ei koskaan!

Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —

Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut vastustaa. — — —

Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa pois viimeiset pikkukapineensa.

Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä. Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.

Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin sairas. Thoran piti heti palata kotiin.

Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —

Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä. Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi kuollut.

Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään… ja aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.

Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen huolenpitoaan!… Arvid oli itse asiassa kuin lapsi… oli niin helppoa tuottaa hänelle iloa.

Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista — ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —

Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän, joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen. Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!… Ei, niin hyvää ei hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan, kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta. Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.

Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —

* * * * *

Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.

Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.

Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma. Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.

Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.

Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.

Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.

Thora taivutti päätänsä ja meni vaieten hänen ohitsensa.

Hän kysyi hiljaa: — Menetkö kotiin Arvidin luo?

Thora kuuli sen, mutta kulki käännähtämättä edelleen.

— Menen, menen kotiin Arvidin luo! vastasi hän hitaasti ja pontevasti.