Luvattu maa

by Alvilde Prydz

III.

Sweet as a song that once consoled our pain but never will be sung — to us again! is thy remembrance!

Now the hour of rest hath come to thee!
now the hour of rest hath come to thee!
Mother dear, sleep!
Sleep darling, sleep!
It is best! It is best!

Longfellow.

15.

Oli kulunut muutamia vuosia.

Metsolan parantola oli tullut maineeseen paikkana, jonne kernaasti palattiin. Se oli myöskin saanut vakinaiset kesävieraansa. Aina tuli siellä talo täyteen.

Marit Hennerudin sydämelliseksi tyydytykseksi oli myöskin saksalainen kenraali ja paroni liittynyt vakinaisiin vieraisiin. Hänellä oli tapana tuoda mukanaan muutamia sukulaisia ja ystäviä, ja niin oli siellä lopulta kokonainen pieni hauska kokoelma paroneja.

Tanskalainen aines oli myöskin osoittanut levenemistaipumuksia. Tuon yhden ainoan pikku kreivinna Mohrenbergin asemesta oli nyt ehditty jo yli puolen tusinan.

Mutta niinpä olikin jo viisi vuotta kulunut siitä, kun täällä ensi kerran satuttiin yhteen.

Siitä päästiin selville eräänä päivänä istuttaessa kuistikolia. Ja oltiin yksimielisiä siitä, että oli merkillistä kuinka aika kului.

Norjalaisista oli rehtori de Roch ollut luotettavimpia.

Oli toisia, jotka yrittivät yhä edelleen kutsua häntä lehtoriksi, mutta se ei käynyt päinsä, sillä oltuaan kolme vuotta yliopettaja, oli hän nyt tullut rehtoriksi. Hänen ulkonainen arvokkaisuutensa oli lisääntynyt, — ja samaten huolenpito hänen ympäristöstänsä. Se oli käynyt jonkinmoiseksi kaitselmukseksi. Tuo vaivannäkö tuntui hänestä itsestään aivan luonnolliselta. Hänhän tiesi niin hyvin, millaiset ihmisten pitäisi olla.

Rouva Sahm kuului myöskin niihin, jotka eivät ainoanakaan kesänä olleet laiminlyöneet tulla tänne. Aika oli häntäkin kartuttanut jollakin uudella. Hän keksi nyt mitä suurimmalla helppoudella niin vaikeita kysymyksiä, etteivät ihmiset pystyneet niihin vastaamaan.

Hembin perhe oli myöskin aina muistanut tulla. Usein olivat he ensimäisiä paikalla. Neiti Hemb oli kahtena viime vuonna tullut miehensä seurassa. Hän oli ruvennut näkemään elämän valoisammassa värityksessä eikä vaikuttanut enää niin hermostuttavasti rouva Wanda Areschoon.

Tämä palasi myöskin aina uudelleen. Hänen terveytensä vaati sitä. Hän oli häikäisevä, kuten ennen. Mutta kerrottiin että hän olisi väsynyt oivalliseen mieheensä. Tämä oli alati niin väsyksissään.

Tukkukauppias Iversen liikuskeli monessa puuhassa. Hän oli ostanut suuren suon. Kerrottiin että hän oli kiusaamaisillaan hengiltä nuoren fyysikon, joka oleksi täällä ylhäällä ja mittaili taivaan syvyyttä — vaatimalla häntä harrastamaan keinolannoitusta.

Rouva Iversen ei välittänyt miehensä suosta — mutta sen sijaan
kreivitär Mohrenbergistä. Siinä oli pari, joka oli löytänyt toisensa.
He olivat molemmat viime vuosina varttuneet lihavuudessa ja komeudessa.
Heidän omituisuutenansa olivat paksut timanttikoristeiset sormet.
Epävarmaa oli, kumpi tässä voitti toisen.

Rouva Thamar Gyllenskjold ei ollut saapunut tänä kesänä. Kahtena viime vuonna oli hän ollut valtioneuvoksetar ja herättänyt huomiota monilla häikäisevillä ominaisuuksillansa. Tänä vuonna oli hän mennyt miehensä mukana Karlsbadiin. Häntä kyllä kaivattiin, mutta samalla oli olo vapaampaa.

Enemmän kaivattiin tukkukauppias Sterniä.

Hän oli varsin uskollisesti ollut täällä joka vuosi, mutta oli harvoin tullut ennenkuin kesäkauden lopulla. Tämä johtui muutetusta metsästysajasta.

Ruustinna arveli että oli epävarmaa tulisiko hän.

Ensiksikin oli tuo hänen rouvaansa ja insinööriä koskeva ikävä viimekesäinen juttu, ja toiseksi oli hänen äitinsä kuollut äskettäin.

Jatkettiin puhetta tukkukauppias Sternin rouvasta ja insinööristä, jotka olivat matkustaneet Amerikkaan ja varmaankin tuota pikaa menneet naimisiin.

Rouva Iversen ei luullut että tukkukauppias oli välittänyt siitä vähääkään. Hän oli tavannut häntä monta kertaa talven kuluessa.

Toisten mielestä oli sääli insinööriä, ja he ajattelivat ettei hänellä olisi mitään hyötyä sankarivoimistaan — enemmän kuin tuhoamiskoneestakaan, jolle hän oli ottanut patentin.

Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme viime vuotta.

Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa, ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka hemmottelisi häntä.

Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.

Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä alkukesän.

Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.

* * * * *

Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.

Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla että rouva Thammers oli tullut.

Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä tervehtimässä.

Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun — mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.

Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!… Jotain niin läpikuultavan valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla. — —

Ikkunat ja ovet olivat avoinna.

Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.

— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen huoneeseen.

Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.

Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.

— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!

— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!

Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas! Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän sanomattomasti. — — —

Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse laatia uusia.

— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.

* * * * *

Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.

Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!

Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei muille myönnetty.

Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.

Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.

Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —, joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka lehahteli korkeuteen kuin tuli.

Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.

— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen. Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan päällä!

Ja poissa hän oli.

Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina hänen tähtensä.

Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä että oli ottanut hänet mukaansa tänne.

Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun täytyy tehdä niin!

Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista urheilua.

Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että se kiisi kauas järvelle.

Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.

Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.

Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —

Täytyi ajatella dryadia tai Dianan neitosta.

Dyveke väitti nähneensä kerran pienenä tyttönä jotain sellaista sirkuksessa — ja aina oli hän ajatellut että olisi ihanaa, jos voisi itse koettaa tehdä tuon tempun.

Mutta hänestä ei ollut hauskaa että oli niin paljon ihmisiä katsomassa. Kaikkein hauskin hänen oli, jos voi pujahtaa sinne yksin — tai jos hänellä oli vain yksi ainoa seuralainen.

Tämä ainoa oli kenraalin sisarenpoika, nuori, kaunis tyrolilainen, vapaaherra Crone.

Hän oli niin heikko. Hän kuolisi varmaankin pian.

Ja hän istui niin hiljaisena. Hän ei puhunut koskaan sanaakaan. Hän tuijotti vain Dyvekeen suurilla, melkein mustilla silmillänsä.

* * * * *

Mutta lopuksi oli kaikki tämä ja paljon lisäksi tullut rouva Thammersin korviin. Muun muassa kerrottiin eräästä nuoresta miehestä, joka oli ollut vähällä menettää henkensä Dyveken tähden.

Sitä ei saanut jatkua. Rouva Thammersin täytyi puhua vakavasti Dyveken kanssa.

Mutta silloin oli Dyveke tyrskähtänyt niin hillittömään itkuun, että rouva Thammers aivan pelästyi.

Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!

Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.

Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi suulla.

Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää sanaakaan.

16.

Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun
Dyveke syöksähti hänen luoksensa.

— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota kaikki ovat kauheasti odottaneet… Miksikähän hän tulee näin myöhään, kesähän on kulunut jo pitkälle!

Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti: — Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut suuri suru.

— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa. Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti rakastua… Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!

Rouva Thammersin täytyi hymyillä.

— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä olet pikku lapsi.

— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään… Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa yhdessä tuolla alhaalla!… Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!

— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun täytyy, täytyy…

Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.

— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!

Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.

Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.

Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski kätensä hänen päähänsä.

— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!

* * * * *

Seuraavana päivänä ei Thora nähnyt tukkukauppias Sterniä. Syötiin kahdessa eri huoneessa, ja Samuel Stern oli joutunut pienempään saliin.

Thora arveli kohtaavansa hänet päivän kuluessa. Mutta hän ei nähnyt häntä koko päivänä eikä myöskään illalla nummella. Olivatko osat vaihtuneet? Kartteliko nyt Samuel Stern vuoroonsa häntä?

Hän hymyili surumielisesti. Se ei olisi ollut tarpeen!

Neljä päivää oli mennyt menojaan Thoran häntä kohtaamatta. Nyt vältteli nimittäin hänkin puolestaan kohtaamista. Hän otaksui että Samuel Stern nyt tykkänään pysytteli poissa nummelta ja se rauhoitti häntä.

Mutta eräänä päivänä kun hän seisoi puhelemassa rouva Iversenin kanssa, näki hän hänen tulevan nummelta päin.

Rouva Iversen halusi tietää, eikö hän Thoran mielestä ollut tavallisuudesta poikkeava henkilö. Voihan niin hyvin ymmärtää että hän suri erinomaista äitiänsä. Eihän häntä nähnyt paljon, mutta kumminkin hän merkitsi niin paljon heille kaikille. Kaikki mitä hän sanoi oli niin hauskaa. Hän oli oikeastaan aivan ennallaan.

Ja hänestä oli niin miellyttävää nähdä hänen tulevan käyden. Koko hänen olennossaan oli omituista viehättäväisyyttä. Siitä olivat kaikki yksimielisiä.

Rouva Thammers oli aivan yhtä mieltä hänen kanssaan.

Seuraavana päivänä näki Thora Samuel Sternin istuvan rakennuksensa kuistilla. Kenties hän panisi sille arvoa, jos Thora sanoisi hänelle muutaman sanan. Hän päätti mennä hänen luoksensa.

Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi hänen kulkiessaan nuo muutamat askeleet mäkeä alas. Mutta hän pakottautui tyyntymään.

Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.

— Kas, tekö se olette!… Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!

Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.

Hämillään kävi Thora istumaan.

— Kuinka voitte nykyisin?

Samassa he katsahtivat toisiinsa.

Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.

Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä suoni, oli myös ennallaan… ja täyteläinen, lujapiirteinen suu… Sen ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —

Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.

— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti tehty. Surette yhä vieläkin!

Hän loi katseen Thoran pukuun.

Thora ei katsonut ylös. Tuo ääni kuului niin välinpitämättömältä.

— Niin, suren yhä vieläkin, sanoi hän hitaasti.

Hän voi tuskin pidättää kyyneleensä.

Ei heidän olisi pitänyt puhua keskenänsä tällä tavalla.

— Tulin teitä tervehtimään, sanoi hän hiljaa. — Tahdoin sanoa teille, kuinka paljon olen ajatellut teitä siitä saakka kuin te menetitte äitinne!

Samuel Stern katsoi häneen ja naurahti hiukan.

— Vai niin, vai sentähden!… Muutoin ei teidän pitäisi tulla minulle sanomaan että äitini on kuollut… Muut ihmiset sanovat minulle: »Niin, tehän olette niin onnellinen että teillä on äiti!» Ja toiset tulevat ja kysyvät: »Elääkö teidän äitinne?» Ja minä vastaan aina: »Elää, Jumalan kiitos!»… On paljon parempi niin! Minä sanon kaikille ihmisille, että olen niin onnellinen että vielä omistan äidin!

Thora pani kätensä ristiin, ja kyynelkarpalot vierivät hitaasti hänen poskiansa pitkin.

— Tiesin kyllä… kuinka te häntä surisitte!

— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes surra!… Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?

Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut mainita hänen nimensä?

Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.

— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti…
Kaikki iloitsevat tulostanne… sillä tehän olette aina niin hilpeä!

— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa… Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —

— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä oivallisesti?

Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.

— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?

— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.

— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen… Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —

Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.

Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.

— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse sen kuullut!… Kuinka te muutoin voitte nykyisin?… En luullut että tulisitte tänne enää!

— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta
Dyveke tahtoi…

— Vai niin, ymmärrän kyllä… Tulitte Dyveken tähden! Toivon että hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja asioita! —

Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.

— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.

— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve, mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.

— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka tuoni taittaa… Antakaa hänen vain huvitella!

Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei merkitsisi hänelle mitään.

— Hänen lapsuutensa on ollut niin surullinen — nyt vasta hän saa iloita elämästä!

— Kun vain se ilo ei olisi pian lopussa… Ihmiset saavat aina kaikki liian myöhään. Niin on minunkin käynyt, olen vasta aivan äskettäin saanut järkeä — ja samaten kävi myöskin esi-isämme Aadamin…

Siitä ei Thora ollut kuullut.

— Kun hän lepäsi kuolinvuoteellaan, lähetti hän poikansa Setin noutamaan suljetusta paratiisista hiukan öljyä viimeisen tuskan lievikkeeksi. Vahdissa oleva enkeli ei tahtonut päästää lähettiä sisään, mutta antoi hänelle oksan eräästä paratiisin puusta. Se piti hänen istuttaa Aadamin haudalle, ja kun puu kantaisi hedelmiä, olisi Aadam mahdollinen saamaan mitä oli pyytänyt.

— Mutta näen että olette lähtemäisillänne. Olette kärsimätön ja kaipaatte pikku lastanne. Hän seisoo tuolla alhaalla odottamassa. Toivon että pikku kaunokainen on minulle armollinen eikä ole suuttunut siitä että olen pidättänyt teitä!

— Tahdotteko että ottaisin hänet joskus mukaani tänne? Tulisimme niin mielellämme!

— Hyvä rouva, toivomuksillani on rajansa. 'Die Sterne, die begehrt man nicht, man freut sich ihrer Pracht!'

Thora hymyili vain vastaukseksi, taivutti päätänsä ja läksi.

Mutta kun hän tuli kartanoon johtavalle polulle, kohosi hehkuva puna hänen kasvoihinsa.

Tuon salajuonen — sillä sellainen oli hänellä todella ollut mielessä — että hän halusi Dyveken avulla löytää tien hänen luoksensa, — sen oli Samuel Stern oivaltanut ja oli vastannut kieltävästi.

Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.

Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei näkynyt missään.

Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.

Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut. Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä. — — —

Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?

Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän välittänyt siitä rahtuakaan.

Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.

Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.

Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi — ei koskaan!

Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli kaikki äkkiä muuttunut… käynyt entistä hullummaksi… Nyt oli heidän välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!

Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.

Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta, jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.

Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.

Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.

Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.

Hän painautui hellästi häntä vastaan.

— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko se minun syyni?

Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.

— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat suloisen viileät!

— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on aivan huikaisevan sininen!

Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.

Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle kävelyretkelle!

17.

Oli ehditty elokuuhun.

Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.

Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt paljoa reippaammalta.

Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.

Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.

Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.

Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.

Hän oli alkanut tehdä kävelyretkiä niittyjen poikki koskelle. Silloin kohtasi hän kaikkia muita, mutta ei koskaan häntä.

Noita pieniä satunnaisuuksia, jotka ennen aina olivat saattaneet heidät yhtymään, ei ilmestynyt enää. Nyt sattui vain sellaista, joka erotti heidän tiensä.

Tapahtui pari kertaa että Thora päätti varmasti hakea hänet käsiinsä, saadaksensa puhua hänen kanssaan kahden. Mutta aina sattui jokin pieni este. Lukiko Samuel Stern hänen silmistänsä hänen aikeensa, silloin kuin hänellä oli jotain sellaista mielessä, koska hän aina osasi niin hiljaa ja huomaamatta ryhtyä varokeinoihin?

Silloin luopui Thora noista yrityksistä. He tapasivat toisensa joka päivä — muiden seurassa.

Dyveke iloitsi aina, kun he saivat jutella hetken hänen kanssaan. Hän oli saanut päähänsä, että se oli hyödyllistä hänen pikku äidillensä. Silloin hänen täytyi pakostakin vilkastua, ja väliin hän voi käydä suorastaan leikilliseksi.

Dyveke nautti siitä, sillä se oli hyödyllistä pikku äidille. Hän ponnisteli alati, saadaksensa heidät yhteen.

Dyveke oli huolestunut, sillä pikku äiti oli jälleen alkanut nukkua niin vähän.

Eräänä aamuna hän syöksähti sisään tapansa mukaisesti.

— Tänä yönä sinä olet nukkunut ja uneksinut jotain kaunista! Silmissäsi on niin syvällinen loiste! Tiedätkö että aamu-unet toteutuvat?… Olet yhä vieläkin niin suloisen uninen, minä menen tieheni — — —

Hän oli poissa. Rouva Thammers paneutui jälleen pitkäkseen ja nukkui.

Hän oli valvonut koko yön. Hän oli istunut akkunansa ääressä.

Vihdoinkin oli hän nähnyt Samuel Sternin palaavan vähän ennen auringonnousua. Thora oli piiloutunut, sillä hän kulki aivan hänen akkunansa ohitse. Hän näki hänet kumminkin selvästi. Samuel Stern oli itkenyt.

Silloin vaipui Thora polvilleen.

Hän oli rukoillut että maan päältä löytyisi ihminen, joka voisi tehdä hänelle jotain hyvää.

Sitten oli hän tyyntynyt ja mennyt levolle.

* * * * *

Eräänä iltana tuli Dyveke hänen luoksensa sanomaan hyvää yötä.

Hän ei tullut tavalliseen tapaansa, vaan aivan hiljaisesti.

Rouva Thammers kääntyi häntä kohden. — Pikku lapseni, minne ovat siipesi joutuneet?

Silloin hän näki, että Dyveke oli kalpea ja vapisi.

Hän kävi levottomaksi.

— Mitä on tapahtunut?

Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.

— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.

Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää minua, sanoi hän vakavasti.

— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa. Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin metsäopistoon… hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —

— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!

Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.

Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy! sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.

Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.

Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.

Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli kalpeat, lempeät kasvot.

Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.

Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.

Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut hänelle kaikki.

Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.

Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.

Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve… Hän voi niin hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.

Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa. Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti, ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —

Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin halutti tehdä sillä tavoin.

Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää hänet.

Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.

Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä värisi koko ruumiistansa.

Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa. He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa — kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita… Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä tyrolilaispuku yllään? — — —

Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.

— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin? kysyi hän kiivaasti.

— Siksikö, että… hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein silmin.

— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö… — hän kuiskasi puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!

Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.

Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.

Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.

Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —

Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.

Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen… mutta minun täytyy mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä… sain siihen luvan… kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan kuinka vahva minä olen!

Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta kaikesta.

Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista, päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.

Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa. Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.

Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.

Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.

Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.

Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut kotiin.

Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.
Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.

Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja hymyili.

— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin, kuinka meidän muiden tulee ikävä?

Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän tulee ikävä meidän tähtemme!

Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.

Nyt tulivat vaunut.

Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi hänelle kätensä.

— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa siitä kaiketi tulee täyttä totta!

— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni. Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä ei kukaan enää saa asua!… Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa… Hyvästi, arvoisa rouva!

Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.

Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.

Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi kunniaa.

Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti ajaa hitaasti.

Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.
Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.

Sitä kannatti katsoa.

Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.

Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.

Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.

Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli tervehdyksiä.

Jokainen luuli, että jotain siitä oli aiottu juuri hänelle.

Mutta oli yksi, joka anasti itselleen kaikki.

Hänen siinä seistessänsä kävivät hänen silmänsä niin loistavan mustiksi.

Rouva Iversen sääli nuorta paronia. Mutta itse asiassa hän kantoi kauniisti kohtalonsa. Ja pianhan hän olisi unohtanut koko asian.

18.

Nuo muutamat päivät Kristianiassa kuluivat nopeasti suuren kiireen vallitessa. Rouva Thammersilla ei ollut aikaa ajatella että hän jälleen jäisi yksin.

Oli ilta. Hän oli palannut hotelliin saatettuaan Dyveken rautatieasemalle, missä rouva Crone oli äidin tavoin ottanut hänet huomaansa.

Thora tiesi myöskin voivansa olla aivan levollinen Dyvekeen nähden, mutta hänestä tuntui että nyt hän oli menettänyt hänet ainaiseksi.

Dyveke oli itkenyt, mutta riemuinnut vielä enemmän. Nythän hän pääsi maailmaa katselemaan.

Mutta hän oli ottanut pikku äidiltänsä lupauksen että tämä tulisi keväällä häntä noutamaan, ja rouva Crone oli sanonut että se oli ainoa keino saada hänet takaisin lyhyeksi ajaksi, sillä kenellekään muulle ei hän uskoisi häntä.

Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.
Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —

Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.

Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!
Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.

Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan… ja muuan nenäliina oli myös unohtunut tänne.

Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.

Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli niin paljon järjestelemistä.

Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?

Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.

Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.

Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän käydä kävelyllä.

Hän meni linnanpuistoon ja istuutui penkille.

Ihmisiä kulki ohitse. Toiset pysähtyivät häntä katsomaan.

Miksikä ne tekivät niin?

Äkkiä tunsi hän katkerasti kuinka yksin hän oli — yksin koko maailmassa!

Tietysti hän hankkisi itselleen jotain työtä. — Sehän ei olisi vaikeata. Tehtäväähän oli maailmassa yllin kyllin. Hänen pitäisi matkustaa rouva Harderin luo. Tämä kyllä auttaisi häntä — — —

Hän katseli ympärilleen. Täällä oli hän leikkinyt lapsena. Aivan täällä lähellä oli hänen lapsuudenkotinsa, mutta hän ei tahtonut nähdä sitä. Oli niin tyhjää kaikkialla. Ne, jotka olivat pitäneet hänestä, olivat poissa.

Hän nousi ja kulki edelleen.

Tuolla penkillä oli hän kerran istunut Samuel Sternin kanssa… kun he vielä olivat onnellisia. Olikohan penkki vielä sama?

Hän teki kierroksen ettei hänen tarvitsisi kulkea sen ohi.

Ja tuossa käytävässä oli hän kulkenut sinä iltana… jolloin ei enää ollut onnellinen. Silloin kun palasi hänen luotansa… kun kaikki oli rikkoontuneena…

Ja varhain seuraavana aamuna oli hän matkustanut Bergeniin… kuinka kiihkeästi hän oli halunnut pois! Itse hän oli syypää kaikkeen, — oli itse luonut kohtalonsa!

Kaikki tuon illan ja nykyhetken väliset kokemukset paneutuivat raskaana taakkana häntä vaivaamaan.

Olo kävi niin raskaaksi ja tukalaksi. Nyt palaisi hän hotelliin. Huomispäivänä laatisi hän tavaransa kokoon. Tänne ei hän voinut jäädä kauemmaksi. Hän oli ollut täällä jo kaksi viikkoa. — — —

Kääntyessään nurkkauksessa heräsi hän ajatuksistaan kuullessaan rouva
Iversenin äänen. Tämä oli juuri kohdannut ruustinnan.

— No, mutta kuinka hauskaa! Niin, nyt me olemme jo poissa kaikki tyyni. Marit Hennerudhan vielä viipyy Metsolassa jonkun aikaa karjan takia, kuten tiedätte. Ja sitten on myöskin tukkukauppias Stern vielä siellä, hänhän taitaa olla niin innokas metsästäjä. Sääli noita kilttejä eläimiä! Ja sitten on siellä muuan englantilainen perhe, lady Hammond lordeinensa, lapsineen ja palvelijoineen. Ne kalastavat kaikki kuin maksusta, ei, paljoa uhemmin vielä — — —

Rouva Thammers veti harson kasvoilleen ja kiiruhti ohitse.

Hänen palatessaan hotelliin oli jo myöhäistä.

Hän meni huoneeseensa. Siellä oli niin sietämättömän yksinäistä, — hän halusi päästä nopeasti levolle. Häntä ei haluttanut ajatella minne hän matkustaisi. Ehtihän hän päättää sen huomenna. —

Jälleen tuntui muuan ääni arvelevan, että hänen piti palata Bergeniin. Siellähän hänen kotinsa oli. Tietenkin hän siellä keksisi itselleen jotain tehtävää.

Hän ei ollut kuulevinansa — johan hän oli sanonut ettei tahtonut vielä sitä ajatella. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä. Se oli oivallista, silloinhan hän saisi heti unta — — —

Hän tuli-ajatelleeksi Samuel Sternin äitiä…se tapahtui nykyisin varsin usein. Vaikka Thora ei ollut häntä koskaan nähnyt, oli hän aina ollut ikäänkuin mukana hänen elämänsä taustana.

Kuinka hän nyt toivoikaan että olisi saanut nähdä hänet… että olisi mennyt hänen luoksensa sen sijaan että pakeni — kuinka toisin kaikki silloin olisi voinut olla — — —

Hän yritti nukkua, mutta ajatukset temmelsivät yhä. Hän haki Samuel
Sternin äitiä, voimatta löytää häntä.

Mutta kun Thora todella vaipui uneen, tuli hän hänen luoksensa. Hänen kasvonsa olivat ystävälliset ja ääni lempeä. Hän sanoi ainoastaan nämä sanat: »Minä sinut lähetän!»

Herätessään seuraavana aamuna tiesi Thora minne matkustaisi. Outo rauhan tunne täytti hänen mielensä. Hän pukeutui aivan hitaasti. Hänestä tuntui että hänen piti tehdä kaikki hyvin hitaasti, voidaksensa paremmin koota ajatuksensa.

Hän aikoi viipyä vielä päivän Kristianiassa. Eihän ollut mitään kiirettä. Hänen päätöksensä puhua Samuel Sternin kanssa vakiintuisi vain päivä päivältä.

Hän meni jälleen kävelylle puistoon.

Hän kulki kaikkia noita entisiä teitä. Tänään voi hän tehdä sen.

Taivas oli pilvessä, mutta aurinko pilkisti väliin esiin.

Mikä siunaus, että tuli jälleen vähän päivänpaistetta! Hän alkoi tavotella säteitä, saadaksensa ne paistamaan itseensä.

Äkkiä hän pysähtyi. Hän tuli ajatelleeksi että mitäpä muuta hän olikaan tehnyt koko elämänsä aikana? — — —

Hän seisoi nojaten puuhun.

Hiljainen rauha laskeutui hänen mieleensä. Nyt ei hän enää tekisi niin! Hän ei ollut voittanut mitään… Ja hänen elämänsä päivä oli jo kulunut pitkälle. Hän tahtoi olla kiitollinen, jos hänelle oli jäljellä yksikin ainoa säde vielä. — —

Hän päätti odottaa vielä muutamia päiviä ennenkuin läksisi matkaan.

* * * * *

Marit Hennerudista oli ylen hauskaa että rouva Thammers palasi takaisin
Metsolaan.

Oli kirkas syysilta. Ei näkynyt ketään — ainoastaan Sjurin peräti tyytyväiset kasvot.

Englantilainen perhe oli lähtenyt paimenmajalle kalastusretkelle. He aikoivat viipyä siellä viikon päivät. Tukkukauppias Stern oli tuntureilla metsästysretkellä. Häntä ei myöskään voitu aivan pian odottaa takaisin.

Marit Hennerud ei tiennyt millä huvittaisi vierastansa.

Rouva Thammers hymyili hänelle. — Olkaa vain levollinen ja jättäkää minut omiin hoteisiini!

Hänestä oli hauskaa että kaikki olivat poissa. Siitähän hän aina oli pitänyt eniten.

Ensi päivänä meni hän nummelle Sjurin luo. Hänellä oli tuomisiksi hänelle kirjoja ja kuvia.

Sjurin silmät kyyneltyivät ilosta. Riemu säteili hänen pienestä kesakkonaamastansa.

— Sinä olet hyvä rouva! En ikinä olisi uskonut että sinulla olisi niin elävä omatunto ja niin ihmeellinen muisti, että muistaisit sellaista kuin minä! Ja niin kaunista ja hienoa kuin kaikki vielä lisäksi on!

Rouva Thammers jäi koko aamupäiväksi nummelle.

Hänen täytyi katsella kaikkia kuvia Sjurin kanssa yhdessä ja tutustuttaa hänet noihin uusiin viisaudenlähteisiin.

Tyynet, lämpöiset, kirkkaat syyspäivät kuluivat niin nopeasti ja rauhallisesti tuolla ylhäällä. Thora ei käynyt kärsimättömäksi, odottaminen oli hänelle vain hyödyksi. Hänestä tuntui että ne loivat hänestä uuden ihmisen ja vahvistivat hänet kestämään sen, mikä hänen ehkä vielä oli kestettävä.

Eräänä aamuna oli Thuri tuodessaan aamiaista hyvin salaperäisen näköinen.

No niin, nyt ei rouvan tarvinnut enää olla niin yksin. Nyt olivat englantilaiset vihdoinkin palanneet, ja tukkukauppias Stern oli tullut heidän mukanansa.

Rouva Thammers kiitti häntä hymyillen tuosta hyvästä uutisesta.

Hänen akkunansa edessä kasvoi vanha saarni, josta lehdet jo olivat alkaneet varista. Oksien lomitse voi hän nähdä Samuel Sternin pienen punaisen huvilan.

Thurin mentyä meni hän akkunan luo ja aukaisi sen.

Hän näki hänen istuvan aamiaisella kuistissa.

Sitten hän tuli ulos poltellen ja kirja mukanansa ja kävi istumaan rouva Thamarin penkille.

Tunnin kuluttua meni Thora sinne.

Hän ei hämmästynyt Thoran tulosta. Siis tiesi hän jo edeltäkäsin että hän oli palannut.

— Aivan oikein tehty, sanoi hän hymyillen, — syksy on parasta kaikesta!

Thora katsoi avoimesti häntä silmiin.

— Samuel Stern, en voi mitään siihen että palaan tänne. En voinut tehdä toisin! Ja minä tulen teidän luoksenne… Minä tiedän että te ette ole onnellinen! Nyt ei teidän enää tarvitse käyskennellä täällä yksin, saatte jonkun, jonka kanssa voitte puhella… Nyt en enää suostu väistymään! Minulla on oikeus olla täällä, — äitinne on antanut minulle luvan siihen!

Samuel Stern näytti hämmästyvän tuosta uudesta puheensävystä. Sitten rupesi hän nauramaan.

— Sanotte etten ole onnellinen. Minua ilahduttaa, jos olette oikeassa.
En tahdokaan että olisi toisin.

— Kun teidän vain ei tulisi ikävä täällä! Englantilaiset kalastavat kuin autuutensa kaupalla — — kun sataa, on teille tarjona huvi nähdä myladyn vaeltelevan suuret guttaperkahousut yllään.

— Ja toiste voitte saada harvinaisen huvin nähdä minut itseni, takaapäin tai sivulta, kun käyskentelen täällä vapaudessani.

Hän katsahti Thoraan. Hänen katseensa oli synkkä.

— Minusta olisi parempi, jos te menisitte pois. Minä en tahdo että joku katsoo minuun, kun olen sellaisella tuulella kuin tänään.

Thora hymyili surunvoittoisesti.

— Teidän ei pitäisi aivan kartella puhua minun kanssani. En ole enää sama kuin ennen… Kuljin niin kauan suruani kannellen, kunnes se johti minut sinne, missä jokainen ihminen löytää jotain hänelle varattua, jotain uutta, jonka voi omistaa itsellensä… Nyt olen oppinut ymmärtämään teitä paremmin.

— Ehkä voitte sitten selittää minulle, miksi ei voi nauttia mistään hyvästä ennenkuin sen on kadottanut eikä voi siitä enää nauttia… Kun sen omistaa, ei siitä nauti, siksi että omistaa sen. Oikeastaan ei omista mitään ennenkuin sen on menettänyt. Ja jos sen saa jälleen, kadottaa sen taas… Eikö se ole surullisen hullunkurista, mitä? Eiköhän siinä juuri toteudu tuo kirous, joka aikoinaan kohtasi ihmiskuntaa, — tuossa, ettei koskaan todella omista sitä, minkä omistaa!

Thora yritti vastata jotain, mutta ei voinut. He istuivat molemmat vaieten.

Äkkiä kääntyi Samuel Stern jälleen hänen puoleensa.

— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!

Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.

— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa!… Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on tuokin tuska poissa.

Thora Thammers nousi myöskin.

— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?

— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon, jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten aioitte lähteä?

Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. — Minne te aioitte?

— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.

— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.

— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No, lähdemmekö me nyt?

Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella muotoa koskelle!

He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.

Hän pysähtyi.

— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!… Kun olen sillä tuulella että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!… Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa minun rinnallani!

Hän kääntyi Thoran puoleen.

— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha, täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri odottamistani odottelin!'…

Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.

Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt
Samuel Sternin puhelua.

— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa. Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.

— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».
Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —

— Ennen kyllä sattui että tein sellaista, josta tiesin ettei hän siitä pitänyt. Nyt, kun hän on poissa, on minulla polttava halu tehdä kaikki hänen mielensä mukaan.

Hän käännähti nyt Thoran puoleen ja sanoi ivallisesti: — Mitä te ajattelette tuollaisista asioista?

— Ja sitten minua kiusaa se, etten minä ollut hänen luonansa. Eihän ole ajateltavissakaan, että hän ei olisi tullut, jos minä olisin ollut sairaana!

— Olin silloin ulkomailla. Ajattelin vain: tietysti äiti paranee… Sitten koetin ajatella muuta, sillä en sietänyt ajatusta että äiti oli sairas. On kauheata, että voi olla sellainen — — —

— Olen ollut aivan järjetön. Muistan ihmetelleeni, kuinka äiti voisi koskaan kuolla. Tietenkin hänen täytyi kuolla joskus — mutta kuinka se tapahtuisi, sitä en voinut käsittää, sillä hän oli voimakkaampi kuin kukaan, jonka tunsin. Hän rohkeni käydä käsiksi kaikkeen, jota me muut pelkäsimme ja karttelimme. Emme käsittäneet että se johtui siitä, että hänellä oli niin ihmeellinen, rohkea tahto kantaa kaikki kuormat. Huonosti minä häntä oivalsin. Vasta kun hän vaipui maahan, ymmärsin minä kuinka väsynyt hän oli pitkän elämänsä jälkeen, jonka oli uhrannut muille.

— Olin niin tottunut turvautumaan äitiini, kun tuska ahdisti pahimmin. Hän antoi minulle voimaa jatkaa elämää. Olin niin tottunut siihen, että aina voin kääntyä hänen puoleensa. Luulen kuvitelleeni, että kun kuolema saapuisi luokseni, olisi hän ottamassa vastaan iskun — — —

— Nyt minua kiusaa se, etten huomannut kuinka väsynyt hän oli, vaikka hän oli minulle niin läheinen… etten ymmärtänyt illan lähestyvän… ja että hän tarvitsisi lepoa…

Thora Thammers kääntyi hänen puoleensa.

— Mitä te haette? kysyi hän hiljaa.

— Muutamia kukkasia vain, joita tavallisesti on tässä paikassa, mutta niitä ei ole nyt.

— Eihän nyt ole se aika, sanoi Thora lempeästi.

— Ei, ei kaiketi — lehdet varisevat.

He kulkivat edelleen ja katsoivat lehtiä, jotka irtaantuivat, liitelivät alas ja laskeutuivat maahan heidän ympärillään.

— Ei koskaan enää! Lopussa! Noissa sanoissa on jotain ihmissydämeltä ikuisesti salattua, jotain käsittämätöntä! Ja suru ja kuolema! — Voi luulla tietävänsä, mitä ne merkitsevät, mutta sitä ei tiedä, ennenkuin kokee — — —

— Minusta on hyvä, ettei ole ketään, joka surisi minua… ettei minulla ole ketään omaista. Kun on kokenut surua ja tietää, kuinka se palaa joka aamu auringon mukana uutena ja tuoreena — eikä pakene päivän laskiessa… kun tietää, kuinka se kysyy hermoja, niin säästää siltä kernaasti muita — — —

Hän kumartui maahan.

— Näettekö, löysin sentään yhden… Se on äitini lempikukka! Se kukkii uudelleen varisevien lehtien keskellä! Se johtuu siitä, että olemme saaneet muutamia auringonpaisteisia päiviä — — —

Thora hymyili hänelle. — Muistakaa vain käyttää niitä hyväksenne!

— Minulle muistuu mieleen muuan poutapäivä. Se oli alkukesällä, ensi lapsuuteni aikoina. Silloin oli isoäitini hautajaiset. Kellot soivat ja näin paljon valkoisia liljoja. Mieleni kävi niin oudoksi raskaasta kellonsoitosta ja valkoisten liljojen raskaasta tuoksusta.

— En käsittänyt mitään. En ollut ennen nähnyt kuolemaa, en tiennyt siitä mitään. Mutta ilma, kukat, surunvoittoinen kellonsointi ja nuo monet vakavat, mustapukuiset ihmiset herättivät mielessäni ankeutta — — —

— Minulle annettiin leivoksia syödä. Ne olivat makroneja. Syödessäni oli minulla tunne että oli tapahtunut jotain kauheata, salaperäistä — — —

— Sitten tietysti unohdin tuon kaiken, en ajatellut sitä enää. En koskaan ajatellut kuolemaa muutoin kuin jonain vieraana seikkana, joka ei koskenut minua, pelkkänä merkityksettömänä käsitteenä.

* * * * *

— Viime yönä näin unta äidistä. Uneksin olevani pieni lapsi ja hain häntä huudellen. Ja hän kuuli sen ja tuli luokseni ja sanoi lempeästi: 'Etkö voi nyt antaa minun levätä, lapsukaiseni, pieni silkkikaritsani — niin nimitti hän minua aina pienenä ollessani. Ja minä vastasin kuten minulla oli tapana lapsena: Tiedän kyllä että olen silkkikaritsasi, mutta sinä olet myöskin minun pieni karitsani!'

— Sitten syleilin minä häntä kiihkeästi enkä tahtonut päästää häntä… Hän sanoi minulle: 'Nyt tulen luoksesi melkein joka yö! Olimme ennen niin vähän yhdessä, kuten muistat. Oli niin paha, että minun täytyi lähettää sinut luotani niin varhain! Mutta nyt voin tulla luoksesi. Kun olet suurimmassa tuskassa, silloin tiedät että minä tulen luoksesi!' — — —

— On miellyttävää harhailla tuollaisissa unelmissa… Katsokaapa tuota sudenkorentoa, joka istuu liikkumatonna päivänpaisteessa… sen siivet vain väräjävät ilosta. Siltä voisi oppia käyttämään auringonsäteitä paremmin!

— Voisi tosiaankin! — Thora katsoi kelloansa. — On jo myöhäisempi kuin luulin. On parasta kääntyä takaisin. Mutta näettekö, kuinka tuolla on kaunista! Tuolla kaukana kanervikon takana!

Samuel Stern nauroi. — Älkää kiinnittäkö liiaksi sydäntänne siihen, mikä on kaunista. Ei se ole mitään — kangastus vain!

— Niinkö? — Thora tuskin voi sitä uskoa. Hän huokasi hiljaa, painoi päänsä alas ja pysähtyi. — Ei, nyt meidän täytyy lähteä! Lady Hammond istuu varmaankin jo shakkilautansa ääressä ja odottaa, — lisäsi hän hilpeästi. — Hänen on ikävä lordinsa seurassa, ja te lupasitte eilen pitää hänelle seuraa.

— Olette oikeassa. Jokaisella on omat velvollisuutensa. Ja entä te! Te käyskentelette täällä ja surette miestänne ja ikävöitte pikku lastanne, ja nyt te olette alkanut hakea kadotettua poikaa. Älkää vain rasittautuko liiaksi!

Nyt puhui hän jälleen omituisen kylmähköön tapaansa. Thora katsoi häneen vaieten.

Mitään puhumatta jatkoivat he matkaansa.

Thora ajatteli kaikkea tuota, mitä Samuel Stern oli sanonut. Kuinka olikaan tuo äiti rakastanut häntä, päättäen niistä syvistä jäljistä, jotka hän oli jättänyt hänen mieleensä!

Ei koskaan vielä hän ollut niin nöyrästi kuin nyt tunnustanut eroa tuollaisen äidin hiljaisen, uhrautuvan rakkauden ja sen rakkauden välillä, jota hän kerran oli itse tuntenut Samuel Sterniä kohtaan.

19.

Kului muutamia päiviä.

Lady Hammond oli vallan ihastunut naapureihinsa. Nyt siellä oli käynyt oikein hauskaksi. Yhtä seikkaa vain hän heissä paheksui: norjalainen lady ja norjalainen lordi eivät kumpikaan suostuneet lähtemään kalastusretkille.

Eräänä iltapäivänä oli koko perhe päässyt onnellisesti matkaan joelle.
Ilma oli jälleen käynyt kauniiksi, ja Thora Thammers meni nummelle.
Hän käyskenteli siellä tuntikauden. Silloin tuli hänelle mieleen mennä
sille paikalle, jossa Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän kiersi suuren kalliolohkareen ympäri, joka oli edessä, — ja näki edessänsä Samuel Sternin. Hänen kasvonsa olivat kirkkaammat kuin tavallisesti niinä päivinä jolloin hän istui yksin.

Thora aikoi poistua, mutta hän hymyili hänelle.

— Miksi ette tahdo tulla tänne istumaan? Enhän ole nähnyt teitä juuri vilahdukseltakaan pitkiin aikoihin.

Thora meni lähemmäksi.

He alkoivat nyt puhua Metsolan pikkutapahtumista.

Samuel Stern kertoeli englantilaisista ja Marit Hennerudista, joka ei tahtonut mennä kihloihin. Muuan noista onnettomista, jotka odottivat hänen ratkaisuaan, oli äskettäin käynyt Metsolassa. Mies oli koko seudun paras tarjokas. Mutta Marit ei ottanut kernaasti häntä kädestä, joten hänen onnistumisentoiveensa eivät liene olleet kovin suuret.

Thora kävi oikein hilpeäksi. — Ei, hän ei voi koskaan uskoa että tarjokki on se »oikea», joka on hänelle aiottu. Siitä eivät hänen omaisensa ole hyvillään.

Mutta äkkiä ei heillä ollut enää mitään sanottavaa.

Kanerva tuoksusi voimakkaasti sateen jälkeen, ja vaivaiskoivun pienet lehdet levittivät raikasta, kirpeätä lemua. Vähän kauempaa tuli suomyrtin mieto, metsäinen tuoksu. Ja ilma oli lempeä, avaruus siinteli.

He katsoivat molemmat valkoisille tuntureille päin.

Sitten kääntyi Samuel suoraan Thoraan päin.

— Minä uneksin niin paljon viime yönä!

— Kertokaa siitä! pyysi Thora hiljaa.

— Minusta oli, kuin olisin sittenkin tullut kotiin. Istuin äitini vuoteen ääressä ja luin hänelle Mooseksesta ja luvatusta maasta. Silloin tuli Herra itse hänen luoksensa ja sanoi: »Katso, nyt annan sinulle tämän maan, se on sinun! Puen sinut ihanuudella, ja sinun pitää hallita kaikkea mitä sydämesi halajaa!» Ja minusta hän hymyili minulle. Kohtasin hänen murtuvan katseensa — —

— Unennäköä jatkui — nukuin niin sikeästi. Kuljin häntä hakien enkä voinut ymmärtää, minne hän oli joutunut. Silloin tuli enkeli luokseni, ja minä kysyin häneltä: »Sano sinä, jonka tie kulkee tuolla ylhäällä, oletko nähnyt äitiäni? Sano, etkö ole nähnyt häntä tuolla ylhäällä hänen omassa maassansa kirkkauden ympäröimänä? Poista mielestäni katkeruus, jota tunnen siksi ettei häntä ole enää olemassa — ei täällä eikä muualla… siksi etten saa nähdä häntä enää koskaan!»…

Enkeli otti minua kädestä, ja silloin löysin äitini. Hän istui omassa tuolissansa. Ja niin leppoisa ja iloinen hän oli. Olimme niin onnelliset. Oli niin suloista saada vihdoinkin kerran sanoa hänelle, kuinka paljon minä pidin hänestä.

— Ja minä sain puhua oikein sydämeni kyllyydestä hänelle: »Rakas vanha äiti, kuinka hyvä oli että vihdoinkin löysin sinut! Sano, etkö tiedä kuinka kuljeskelin sinua hakien? Et aavista kuinka täällä oli koleata ja kylmää ja kuinka paljon kovaa sain kokea poissaollessasi! Tunnetko kuinka otsani on märkä? Nyt olen löytänyt levon luonasi!» —

— Ja minä suljin hänen molemmat kätensä omiini: »Sinä herttainen äitini, tiesinhän että palaisit! Sinulla on niin paljon tekemistä, sinun täytyy pitää huolta meistä kaikista ja rakastaa meitä — sitä ei voi kukaan tehdä kuten sinä. On niin ihanaa, kun sinä tulet tällä tavoin luokseni. Sinun täytyy tulla usein!» — Sitten kysyin häneltä neuvoa. Minulla on aina niin paljon kyselemistä, kun hän tulee — — —

— Hän katsoi minuun niin lempeästi — — »Mutta, lapseni, nyt minun täytyy lähteä, tiedäthän että elämäni on loppunut!» Koetin pidättää häntä. »Äiti, et saa mennä! Näethän etten saa unta tuskallisten ajatusteni tähden! Ethän ennen mennyt pois, kun tulin luoksesi! Minä noudan sinulle paremman tuolin, paraimman, minkä löydän. Äiti, et usko, kuinka minua kiusaa, ettei se päivä tullut koskaan, jolloin olisin voinut tehdä jotakin hyväksesi!» — — —

— Mutta sitten huomasin että hän katosi kauas pimeyteen, minun hakiessani parempaa tuolia…

— Yöllä saa niin ihmeellisiä ajatuksia!

Thora istui puolittain kääntyneenä hänestä poispäin.

— Ei se vielä ollut lopussa! sanoi hän hiljaa. — Kertokaa kaikki!

Samuel Stern ei kuullut hänen sanojansa. Hän istui pää kätten nojassa.

— Sitten olin heräävinäni ja nousin levolta. Oli vielä hämärä. Tulin tänne nummelle. Silloin näin hänet kaukana. »Äiti», sanoin minä, »miksi menet niin kauas luotani! Tule tänne puhelemaan hiukan kanssani! Et voi uskoa, kuinka kadun etten ollut luonasi, kun sinä olit sairas. Se kiusaa minua niin, etten voi maata vuoteessani yöllä.» — »Tiedän sen kyllä», sanoi hän, »tiedän sen, — mutta nyt ei sinun enää pidä ajatella sitä. Lupaa minulle, ettet enää ajattele sitä!» Ja hän kulki minun rinnallani. Minä polvistuin hänen eteensä: »Nyt täytyy minun vihdoinkin saada sanoa sinulle jotain. On kolme asiaa, jotka olen unohtanut sanoa sinulle. Sinä sanoit että surumme haihtuisi pian, kun joskus menettäisimme sinut, — nyt voit nähdä, ettei niin ole. Ja sinun oli tapanasi sanoa, että aika kaikki parantaa — kaikki haavat — mutta sehän ei ole totta. Sillä minulle tuottaa sellaista tuskaa, etten voi sitä koskaan unohtaa, tuo, että kun näin sinut viimeisen kerran, otin sinua vain nopeasti kädestä ja katsoin sinua silmiin, tietämättä etten tapaisi sinua seuraavana päivänä — en enää koskaan!»

— »Niin, mutta lapseni», sanoi hän, »et saa alati miettiä tuota yhtä ja samaa.»

— Sitten olin tekevinäni hänelle jonkun pienen palveluksen ja hän kiitti minua siitä. Hän oli aina niin kiitollinen jokaisesta vähäpätöisimmästäkin asiasta. Se vaivasi minua, sillä minä tein aina liian vähän hänen hyväksensä. Enkä ollut koskaan saanut oikein sanotuksi mitä tunsin häntä kohtaan. Mutta viime yönä voin vihdoinkin tehdä sen: »Äiti, et saa koskaan kiittää minua, minulle tuottaa tuskaa, kun teet sen. Se on kuin taakka povellani. Sillä minähän olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa — eikä päinvastoin! Sinä tiedät etten voinut koskaan tehdä mitään hyväksesi, enkä edes kiittänyt siitä mitä sinä teit minulle!»… Olin niin iloinen kun vihdoinkin sain sanoa sen! — — —

* * * * *

— Eikö teistä käy ikäväksi istua tätä kaikkea kuuntelemassa?

Thora ei vastannut, katsoi vain häneen.

Kun Samuel Stern ei enää jatkanut, kysyi Thora: — Eikö ollut vielä muutakin?

— Sitten oli kuin kävisi kaikki jälleen pimeäksi ja raskaaksi. Minä kyselin äitiäni kaikkialla. Joku sanoi minulle että hän oli poissa. Minusta se kuului naurettavalta. Vihdoin hän tuli. »Rakas äiti, kuinka en ole nähnyt sinua niin pitkään aikaan? Oli hyvä että tulit, sillä minun täytyy kertoa sinulle tuhansista seikoista! Mutta miksi tulet niin hiljaa? Kuinka on laitasi? Nukutko nyt paremmin? Muistatko että sanoit viimeisenä yönä: 'On niin vaikeata, — en saa hetkeksikään unta, en päivällä enkä yöllä!' Onko sinun nyt parempi olla? Onko parempi, kun pitkä, hiljainen yö on tullut? Onko totta tuo, että kuolleitten uni on sikeä, matala heidän multapieluksensa!?» — — —

* * * * *

— »Äiti, olen niin iloinen, kun saan kuulla äänesi on niin tyhjää, kun et enää ole täällä — on niin tyhjää, kun en tiedä palaatko sinä pian jälleen!» Sitten oli kuin olisin käynyt hänen haudallansa, ja hän saattoi minua kotiin. »Älä sure», sanoi hän. »Etkö tunne, että minä olen luonasi?» — — —

— Silloin vavahteli sydämeni. »Et saa enää koskaan mennä luotani!»

— Kun tulimme vanhan kotimme portille, pelästyin minä, sillä näin että hänellä oli siivet. »Tulethan sinäkin sisään!» sanoin hänelle. Silloin hän hymyili hiljaa. »Rakas lapseni, etkö tiedä että minä olen taistellut taisteluni loppuun?» Ja hän kääntyi minun puoleeni ja toivotti minulle siunaten rauhaa — — —

— Kurotin käteni hänen jälkeensä — mutta silloin heräsin. — — —

* * * * *

— Nyt kun hän on poissa, olen ruvennut uskomaan että täytyy vielä olla jotakin haudan tuolla puolen — — —

— Olisin niin kernaasti tahtonut pitää hänet luonani, että olisin voinut pitää hänestä parempaa huolta hänen vanhoilla päivillänsä kuin ajattelemattomuudessani olin tähän saakka pitänyt. Hän oli luvannut tulla luokseni tänä kesänä — — —

— Kuinka hän ajatteli minua kuolemaansa saakka! Hän tahtoi säästää minua. Ei kukaan saanut sanoa, kuinka hänen laitansa oli. Äidin rakkaus on ainoa, jota ei mikään — ei edes oma huonoutemme — voi meiltä riistää! — —

— No niin, — ja nytkö sitten on lähdettävä kotiin pelaamaan shakkia ladyn kanssa?

— Eipä suinkaan! Olisi parempi että menisitte kotiin lepäämään. Olette väsyksissänne!

— Äiti sanoi aina: »Ei saa väsyä!» Hän ei väsynyt koskaan. Sillä hän vei meidät harhaan, meidät ajattelemattomat ja heikot olennot — siinä määrin, että me luulimme hänen olevan jotain hyvää, joka ei koskaan loppuisi. Niin, hän petti minut siinä määrin, että minä sydämeni sanomattomassa yksinkertaisuudessa luulin, että hän oli kuolematon… Kuuluu uskomattomalta, mutta kun muut vanhat ihmiset kuolivat, niin minusta se oli paikallaan — mutta äitiin ei kuoleman ollut kajoominen, se ei saanut lähestyä häntä.— — —

* * * * *

— Muistatteko vielä — ei, ettehän te nähnyt häntä koskaan!… Hän kuunteli mielellään sotilassoittoa ulkona vapaan, sinisen taivaan alla. Se näytti päästävän sidottuja voimia hänessä valloilleen, hänen silmiinsä tuli loistetta. Hänen mielessänsä asui kaiho ylös avaruuteen, mutta hän oli kahlehdittu. Niin laski hän siipensä kokoon. Hänellä oli paljon voimaa ja tuollaista hiljaista, järkkymätöntä rohkeutta, jota ei mikään murra. Hän taipui kuormiensa alle ja kantoi ne. Hän oli voittamaton — kaikki hän kantoi ja vei voittoon. Siksi olikin Napoleon hänen sankarinsa. — — —

* * * * *

— Kun tulin suuremmaksi ja sain hieman ymmärrystä, aloin tuntea nöyrää kunnioitusta katsoessani hänen kasvoihinsa. Kaikki mitä tiesin kärsimyksistä, jokapäiväisestä surusta ja huolesta, kävi kuin mitättömäksi noiden rohkeiden, tyynten silmien katseesta, noiden siunattujen sinisilmien katseesta, jotka tiesivät niin paljon. —

— Hänen kaunis, soinnukas äänensä merkitsi niin paljon meille lapsille. Se toi mieleemme sellaisen turvallisuuden tunteen. Ja kun hän lauloi tai luki meille, oli se meille juhlahetki.

— Hänen äänensä ei käynyt koskaan vanhaksi kuten muiden ihmisten. Se säilytti aina lempeän, kirkkaan sointinsa. — — —

— On väärin, etten voi suoda hänelle lepoa. Kuolemahan on kuninkaallinen palkka. Se on elämän kruunu. Pitäisihän minun suoda se hänelle.

Thora Thammers katsoi häntä liikutettuna rukoilevin katsein. — Niin, niin kyllä! kuiskasi hän.

— Minun on niin vaikea olla! Eräs seikka, joka minua vaivaa pahemmin päivällä kuin yöllä, on se, etten ollut hänen luonansa hänen kuollessansa — etten ollut pyyhkimässä tuskanhikeä hänen otsastansa ja nostanut häntä pystyyn vuoteessa ja hoidellut häntä. Hän arveli itse että olisi parempi minulle etten näkisi hänen kärsivän. Mutta nyt saan kokea seuraukset. Näen kaikki alati edessäni; kärsin hänen tuskansa — — — Minä olen aina ollut noin huono ja heikko. Minua on aina vaivannut jonkinmoinen liiallinen tunteellisuus… Sentähden minä puren hampaani yhteen ja lyön kaikki leikiksi. Mutta en nyt enää — nyt kärsin kärsittäväni!

Hänen kasvoillensa laskeutui tuskan ilme. Hän nousi ja telki muutaman askeleen, mutta palasi jälleen ja kävi istumaan.

— On vielä toinenkin asia, joka on alkanut minua vaivata — — —

Thora Thammers nousi ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Nyt menemme kotiin! Onhan äitinne sanonut, että te ette saa ajatella tuota kaikkea! Te tiedätte varsin hyvin, ettei hän ikinä olisi tahtonut että te kiusaisitte itseänne noilla ajatuksilla… Mutta luulen että on parempi, että olette niistä puhunut. Teidän on varmaankin nyt helpompi vapautua niistä.

Samuel Stern katsahti ylös, hämmästyneenä hänen varmasta äänensävystänsä.

Hän nousi, ja he alkoivat kulkea tietä alas.

— Minä olen raukka — enkös olekin? Mutta kyllä minun tulee helpompi olla. Te tiedätte että tulee helpompi, kun ensi viikolla ryhdyn kirjeitä vastaamaan ja kun sitten tulen työhön konttoriin — — —

He näkivät mäen alla lady Hammondin, tulossa heitä vastaan. Samuel
Sternin kasvot kävivät yrmeiksi.

— Näettekö, kuinka hän on iloinen ja tyytyväinen! Hän ihmettelee kuollaksensa sitä etteivät kaikki ihmiset ole tyytyväisiä oloonsa. Yksi paha on tosin olemassa, sen hän myöntää, — se että väliin voi pitkästyä aikaansa.

— Entä lordi! Oletteko kuullut, että hän aikoo kirjoittaa kirjan
Norjasta?

— Aikooko hän kirjoittaa? No, kenties se käy paremmin; kaikki, mitä hän puhuu, on kyllä takaperoista!

Nyt tuli lady Hammond heitä vastaan, viittoillen, loistaen innosta. Hän oli odottanut Samuel Sterniä shakkilaudan ääressä… Nyt tuumiskeli hän, kuinka kostaisi hänelle!

20.

Metsolaan oli tullut vielä muutamia vieraita. Nyt alkoi Marit
Hennerudin kolmas tämänkesäinen toimikausi.

Tulokkaat olivat metsästäjiä ja kalastajia. Ja alhaalta kylästä oli tullut muutamia Maritin ystävättäriä, jotka nyt olivat saaneet hiukan lomaa.

Niiden joukossa oli pari nuorta hauskaa talonpoikaisemäntää, joiden kanssa Thora seurusteli mielellänsä. Heidän luonteva, vaatimaton hienotunteisuutensa, henkevyytensä ja rehellisyytensä vaikutti virkistävästi ja vahvistavasti kuin vuori-ilma.

Thora Thammers tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin moneen vuoteen. Oli kuin voisi hän vasta nyt levätä — ja tehdä työtä. Rouva Harder oli kerran sanonut, että sen, joka tahtoo saada toimeen jotakin, on alettava omasta itsestänsä. Siihen tapaan oli Thora nyt alkanut melkein tietämättänsä. Hänestä tuntui ettei hän oikeastaan itse tehnyt mitään — mutta hänen sisimmissään oli työ käynnissä… hänen katkeruutensa suli pois ja katosi olemattomiin, hänen näköpiirinsä laajeni.

Hänen täytyi melkein nauraa. Vasta nyt hän näet eräänä päivänä huomasi, ettei Sjurilla ollut juuri mitään vaatteita.

Nyt ei hänellä enää ollut aikaa pitkiin kävelyretkiin. Hän alkoi kutoa sukkia ja neuloa paitoja. Hän huomasi että sekin oli hyödyksi hänelle itsellensä.

Päivät menivät menojansa. Samuel Sterniä ei hän nähnyt kuin harvoin. Hänelle oli lähetetty paljon konttorityötä. Sen lisäksi teki hän metsästysretkiä. Voi kulua päivämääriä, ilman että Thora näki häntä.

Thora ei enää hakenut hänen seuraansa muulloin kuin huomatessaan ettei hänen pitäisi olla yksin. Sen havaitsi hän hänen kasvoistansa.

Eräänä päivänä, kun Thora istui ulkona töineen, tuli Samuel Stern hänen luoksensa.

— Missä te nykyisin oleksitte päivät päästänsä? Näen teitä vain ani harvoin!… Te olette langennut kaikenmoisiin hyveisiin!

Thora katsahti häneen hymyillen.

— Ja te puolestanne laiskuuteen! Olette nyt istuskellut liian kauan kuistillanne aivan joutilaana… Katsokaas, tässä on muuan kirja, jonka olin aikonut tuoda teille. Se teidän pitää lukea. Alkakaa jo nyt heti!

Samuel Stern katsoi häneen ihmeissään, mutta otti kirjan ja läksi pois.

Pian ei hän enää hämmästynyt mistään. Asiat alkoivat olla sillä kannalla, että hän aina teki kuten Thora käski. Vähitellen, kummankaan huomaamatta, oli Thora saanut häneen nähden vaikutusvallan, jommoista hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Thorasta oli, kuin jäisi Omar Pashasta aina vähemmän jäljelle, kuin tulisi hänen tilalleen se Samuel Stern, jonka hän kerran oli tuntenut.

Heidän oli tullut tavaksi mennä joka päivä yhdessä kävelemään, jos Samuel Stern oli kotosalla. Väliin oli myöskin lady Hammond tai joku toinen mukana.

Ensi kerralla tuntui Thorasta tosin hiukan oudolta että joku muu oli mukana. Mutta pian hän tottui siihen. Heistä molemmista alkoi se jo tuntua aivan luonnolliselta.

Mutta puhuivathan he sentään tuttavallisemmin keskenään ollessaan kahden.

Thora kertoeli lapsistansa ja Dyvekestä. Ja kun Dyvekeltä tuli kirjeitä, luki hän ne aina Samuel Sternille. Se virkisti häntä. Tuo raikas, pulppuava nuoruudenilo vaikutti heihin kuin leivon liverrys.

Ja kun he näkivät postin saapuvan mäen juurelle, oli Samuel Stern yhtä innokas kuin Thora saamaan nuo kirjeet.

Hän oli myöskin alkanut puhua Thoran kanssa kauppa-asioistaan heidän ollessaan kahden — ja sitten tuli aina lisäksi jotain hänen äidistänsä, ikäänkuin hänen mainitsemisensa olisi tuottanut hänelle tyydytystä. Ja joskaan hän ei häntä maininnut, huomasi Thora hänen katseestansa ja äänensävystänsä, milloin äiti oli hänen ajatuksissansa. Oli kuin hän aina olisi ollut heidän luonansa — kun he olivat kahden.

Thora Thammers iloitsi siitä. Hän voi kumminkin tuottaa hänelle lohdutusta. Hänestä tuntui kuin ansaitsemattomalta onnelta, että Samuel Stern tahtoi puhua hänen kanssaan äidistänsä.

Mutta naisen tarkalla havaintokyvyllä hän huomasi että kaikki heidän entisyyttään koskeva oli kuin kulunut pois hänen sydämestänsä.

Mikä tavaton, armelias kyky unhottaa!

Hän iloitsi siitäkin, sillä se oli oikeudenmukaista. Hänestä oli, kuin varttuisi hänkin tuon tietoisuuden nojassa.

Hän varoisi kyllä herättämästä enää mitään entistä henkiin.

Nyt oli kai Samuel Stern täydelleen antanut hänelle anteeksi. Hän turvautui lohdullisena tuohon ajatukseen. Lady Hammondkin muiden muassa oli huomannut että lordi Stern, kuten hän häntä nimitti, oli käynyt suopeammaksi muille eikä ollut enää niin ärtyisä kuin ennen.

Eräänä päivänä saattoi hän lady Hammondin ihastuksiin, lupaamalla lähteä mukaan kalastusretkelle. Lady Hammond arveli että tuosta hauskasta muutoksesta sai kiittää shakkipeliä, sillä hän oli jo aikoja huomannut sen vaikuttavan jalostavasti. Mutta omaa lordiansa ei hänen ollut koskaan onnistunut saada sitä koettamaan.

Tuo kalastusretki kävi pitemmäksi kuin oli ajateltu — ja vielä romantillisemmaksi kuin Ldy Hammond oli kuvitellut.

He olivat eksyneet metsässä ja heidän oli täytynyt viettää kaksi yötä tunturipaimenten risumajasissa.

Lady Hammond oli haltioissaan. Lordi merkitsi muistiinpanoja kirjaansa varten — Samuel Stern väsyi koko seikkailuun ja halusi kotiin.

Sinä iltana, jolloin he vihdoinkin saapuivat Metsolaan, märkinä, saaliilla kuormitettuina, olivat he olleet poissa melkein viikkokauden.

Lordi Stern oli huonolla tuulella, väitti lady Hammond.

Mutta sitä ei Marit Hennerud voinut huomata. Hän piti hänestä niin hellää huolta, kuin olisi ollut hänen äitinsä, ja juhlallisemmin ei liesi ollut loimunnut vielä koskaan.

Vihdoin tuli rouva Thammerskin seurusteluhuoneeseen ja lausui heidät tervetulleiksi. Hän oli kuullut että he olivat palanneet, mutta hänen oli ensin pitänyt lopettaa jokin työ.

Syötiin oivallista kalaa, lepäiltiin ja lämmiteltiin sekä pidettiin hauskaa, sillä lady Hammond kertoeli ihmeellisellä norjalais-englantilaisella sekamelskallaan kaikista retken seikkailuista.

Samuel Stern istui hiljaa tuijottaen valkeaan pää kätten varassa.

Niin kiintynyt ei lady Hammond ollut aineeseensa, ettei olisi samalla tarkannut kuinka miellyttävästi tuo kaunismuotoinen pää kiharatukkineen kuvastui valkeata vastaan.

Hänen oma lordinsa oli aivan kaljupäinen.

Samuel Stern loi tuon tuostakin ihmettelevän katseen Thora Thammersiin. Hänestä tuntui että hän oli muuttunut varsin huomattavasti. Tai kenties hän vasta nyt, oltuansa poissa, huomasi tuon muutoksen — — —

Vihdoin sanoi hän siitä jotain Thoralle.

Tämä kääntyi hänen puoleensa.

— Joku on sanonut: »Sorrow has its reward. It never leaves us, where it found us.»… [Kärsimyksellä on palkkansa mukanaan. Se ei jätä meitä koskaan sille asteelle, missä kohtasi meidät.] Toivon niin olevan. Olihan muutos kylläkin tarpeen — — —

Sitten hän lisäsi hiljaa: Luulen että opin hiukan joka päivä — teidän äidistänne!

Hän kääntyi pois — hänen silmänsä kimmelsivät kuin kyynelissä.

* * * * *

Päivät tulivat ja menivät hiljalleen — loistavan kirkkaina ja tyyninä.

Kullanhohtoisina ympäröivät lehtipuut pihaa. Saatiin nauttia tuollaisesta jälkikesästä, jommoisen syyskuu väliin lahjoittaa lopettajaisikseen.

Tänä vuonna sitä kesti harvinaisen kauan.

Lady Hammond ei tahtonut lähteä Metsolasta, kun siellä vielä oli niin kaunista, ja hän oli saanut Marit Hennerudin lupaamaan että hän viipyisi siellä vielä jonkun aikaa. Hän oli jo vuokrannut itselleen yhden Metsolan huviloista seuraavaksi kesäksi, ja hän koetti houkutella rouva Thammersia lupaamaan että hänkin tulisi sinne silloin.

Mutta rouva Thammers oli pudistanut päätänsä, hymyillen taipumatonna.

Oikeastaan sai Thora aina hetkisen kuluttua kyllänsä lady Hammondin seurasta. Siksi käytti hän aina ensi tilaisuutta päästäkseen pakoon, — hänestä oli melkein väärin istua sisällä juttelemassa tuollaisen ihanan sään vallitessa kuin nyt viime päivinä.

Hän meni nummelle sille paikalle missä Samuel Stern oli istunut äitinsä kanssa.

Hän meni sinne nykyisin usein — sillä näköala sieltä oli ihmeellinen nyt kuulakassa syysvalaistuksessa — ja myöskin siksi että tuo paikka muistoineen liittyi hänen hiljaiseen sielunelämäänsä.

Kuinka aurinko paistoikaan korkealla, kirkkaalla taivaalla! Oli kuin koko nummi olisi ollut tulessa, kuin olisi kaikkialla sinkoillut säkeniä ilmaan.

Thora kävi istumaan kivellensä, keskelle tulvivaa päivänpaistetta. Ja auringonsäteet tulivat tuttavallisina ja lempeinä tuomaan säästöön jäänyttä kesän suloutta.

Thora nautti suurten, tyynten tunturien katselemisesta. Hänestä ne soivat hänelle sisäistä voimaa ja hivenen omaa ikuista rauhaansa.

Rauhan saavuttaminen oli nyt oleva hänen pyrkimyksenänsä. Aina enemmän rauhaa! [Geerge Sand.] Se oli nyt oleva hänenkin mielilauseensa.

Puut näyttivät kulkevan häntä kohden noilta pitkiltä rinteiltä, rauhallisina iloiten päivänpaisteesta… Ne olivat hänen ystäviänsä, — hänen tuli kiittää niitä, sillä nekin olivat auttaneet häntä.

Punertavana seisoi pieni vaivaiskoivu hänen rinnallansa ja vieressä muutamia vaalean kullanhohteen värittämää haapoja. Vieno tuulenhenkäys pudotteli niiden lehtiä. Yksitellen ne liitelivät maahan hänen ympärillään, synnyttäen hiljaista sipinää.

Äkkiä tuli tuulahdus, tuoden mukanaan kosken kohinaa, niin että kuulosti kuin olisi se ollut aivan lähellä.

Tuo ei ollut hänelle mieleen. Tuo ääni ei soveltunut tänne, missä tunsi olevansa niin valmis elämään nähden. Hänkin oli nyt alkanut tuntea olevansa valmis — — —

Mieluummin hän kuunteli joen ääntä! Sillä oli luja tahtonsa, mutta se ei ollut enää niin kiihkeä. Mitä se keväällä oli sanonut hillittömyydessään, sen oli se jo unohtanut — — —

— Mitä sanot, joki, ohirientäessäsi? Onko kaikki lopuksi kääntyvä hyväksi?

Ja joki suhisi hitaasti ja tyynesti: — Ei hätää! Päämääräänsä saapuu kukin aikanansa!

— Niin, niin kyllä! vastasi Thora omiin ajatuksiinsa.

— Senhän tiedämme niin hyvin!

Mutta hän istui kumminkin paikallaan sitä kuunnellen. Hänestä se lausui myönnyttelynsä niin varmasti ja vakuuttavasti, koko tuon tyynen, tuntureita kohden kohoavan nummen kuultavaksi. — Niin, niin kyllä! toisteli se vitkalleen ja varmasti.

21.

Thora ei tiennyt kuinka pitkälle iltapäivä oli kulunut. Hän otaksui että oli myöhäistä ja aikoi juuri lähteä nummelta, kun näki Samuel Sternin saapuvan sinne ja suuntaavan matkansa suoraan häntä kohden.

Oli niin harvinaista, että he nykyisin kohtasivat toisensa nummella.
Siksi jäi Thora paikoilleen.

Samuel Stern kävi istumaan tavalliselle paikallensa.

— No, milläs mielellä te nykyisin olette? Olen huomannut teidän käyttävän shakkipeliä ja minua tekosyinä, päästäksenne pakoon.

Hymyillen myönsi Thora hänen olevan oikeassa.

— Kuinka kauan te vielä viivytte Metsolassa?

— Ladymme on houkutellut minut lupaamaan että olen täällä vielä jonkun aikaa, niin kauan kuin parantola on auki…

— Se on oikein, — te näytätte paljoa terveemmältä! — — — Ja sittenhän teillä on täällä niin paljon tehtävää.

— Tarkoitatte että luen Sjurin kanssa… Niin, onhan siinäkin syytä viipyä täällä, luulen että hänellä on siitä hyötyä.

— Ja sittenhän hän käy hienona kuin sulhaspuvussa joka päivä… Meidän on kiittäminen teitä paljosta, sekä Sjurin että minun… Mutta minä olen mustasukkainen Sjurille… Paidat ja sukat saa hän pitää kernaasti minun puolestani, mutta miksi te ette ole lukenut minunkin kanssani?

— Te olette tänään hyvällä tuulella.

— Oikeastaan on asianlaita aivan päinvastoin! Minun täytyy lähteä pois tänä iltana — jo ennen illallista. Olen jo lausunut kiitokset ja hyvästit tuolla alhaalla — ja jättänyt tervehdyksen teille!… Mutta olipa onni, että tapasin teidät täällä!

Thora hymyili hiukan väkinäisesti. — Sehän oli merkityksetön sattuma, kun te kerran olitte jättänyt tervehdyksen!

— Kuten tahdotte! Mutta minulle se oli onnellinen sattuma… Saan kiittää teitä kaikesta, mitä te olette ollut Sjurille ja minulle!

— Minusta te olette niin leikkisällä päällä, sanoi Thora lyhyesti.

— Niin, tavallisesti on ollut toisin… Mutta vakavasti puhuen, oli hauskaa että vielä tapasimme toisemme — eikö niin?

Thora ei vastannut mitään. Häntä loukkasi että hyvästijättö oli ollut vain sattuman varassa. Sitä ei hän katsonut ansainneensa.

Mutta hän hillitsi mielenliikutuksensa. Kääntyessään Samuel Sternin puoleen oli hän jälleen aivan tyyni.

— Kyllä, olen iloinen että sain tavata teitä ennen lähtöänne… kiitollinen siitä että saan sanoa teille hyvästit!

— Mutta sallikaa minun nyt vielä sanoa muutama sana! Haluaisin kernaasti tietää erään seikan… Meidän välillemme ei saa jäädä mitään katkeruutta!

Hän oli käynyt hiukan kalpeammaksi kuin tavallisesti. Mutta hän istui rauhallisena, kädet ristissä polven ympärillä. Hän vältti Samuel Sternin katsetta.

Tämä oli käännähtänyt häntä kohden, ja hänen silmistänsä tuikahti nopea katse Thoraan. Hän teki liikkeen kuin lähteäksensä — mutta jäi sitten paikoilleen katsoen vaieten Thoraan.

Thora taisteli hetken, tyyntyäksensä täysin.

Sitten hän jatkoi: — Halusin sanoa teille jotain. Nyt luulen voivani tehdä sen. Mehän olemme ystävät — eikö niin?

Samuel Stern nyökkäsi, ja Thora jatkoi hiukan epäröiden:

— Eräänä päivänä, kun puhuitte äidistänne ja mikä onni on omistaa jonkun ihmisen rakkaus… sanoitte te, että on aina oikeutettu saamaan tietää sen, jos on voittanut jonkun rakkauden… että tietoisuus siitä voisi olla hyödyksi ja tukena elämässä — ja että kenelläkään ei ollut oikeutta salata sellaista tunnetta. Teistä tuntui raskaalta, ettette ollut koskaan saanut sanoa sitä äidillenne! — — —

— Silloin ajattelin: »Tuo on aivan totta!» Sentähden tahdon nyt sanoa sanottavani: Aina, sekä silloin kun luulin rakastavani Arvidia että myöhemmin… aina pidin ainoastaan teistä… teihin oli sydämeni kiintynyt, te olitte haaveitteni esineenä! En sano tätä puolustuksena itselleni… ja voihan tämä myöskin kuulua ihmeelliseltä. Mutta ehkä tämä saattaa teidät käsittämään kaiken sen, mikä olennossani on ollut katkeraa! —

— Nythän voin sanoa tämän kaiken, nyt, kun kaikki on unohdettua! Mutta nyt teidänkin puolestanne täytyy sanoa, että olette täysin antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern teki torjuvan kädenliikkeen.

Thora jatkoi: — Ja näettehän te, etten minä ole enää onneton. Olen oppinut paljon… edistynyt entisestäni… Olen tyytyväinen olooni — kun te vain sanotte, että olette antanut minulle anteeksi!

Samuel Stern pudisti päätänsä.

— Teidänhän on annettava minulle anteeksi! Te tahdotte olla ystäväni… Mutta se ei riitä minulle… Katsokaa, nyt olen jälleen alkanut pitää teistä, mutta taaskin toisella tavalla kuin ennen… Rauhoittukaa, ei teidän tarvitse pelästyä — en kiusaa teitä enää koskaan! —

— Mutta tämä sinun täytyy saada tietää: noina pitkinä vuosina, jolloin käyskentelin yksin, loin usein katseeni ovelle, kohotin päätäni ja odotin etkö tulisi — käännähdin huoneessani katsomaan, etkö hiipisi luokseni minua yllättämään — — —

— Pitkän taipaleen olen saanut kulkea elämäni tietä, ehtiäkseni niin pitkälle, että nyt tyydyn siihen, että tiedän sinun olevan olemassa… on ihanaa ajatella sitä — niin ei ainakaan ole yksin!

— Oli aika, jolloin olisin tahtonut vihata sinua. Nyt olen ehtinyt edemmäksi — olen onnellinen siitä, että rakkauteni on niin suuri. En sano: »Jää luokseni, sillä päivä ehtii ehtooseen, jää luokseni, valokseni, kun suuri pimeys tulee.» Ei, minä sanon: »Mene! Mene luotani! Tahdon rukoilla että jotain hyvää tulee osaksesi!»

— Tuo, että on nähnyt sydämensä tunteen kasvavan suureksi ja ihanaksi… tietoisuus, että on ehtinyt siihen, ettei enää toivo mitään itselleen, vaan ainoastaan toiselle, se saattaa aavistamaan sielujen salaista yhteenkuuluvaisuutta, — saattaa uskomaan, että meissä on jotain kunnioitusta ansaitsevaa, jotain siitä Jumalan kirkkaudesta, joka on kuluttava tuli — — —

— Te tiedätte, että kansan piti pestä vaatteensa, ennenkuin Herra tuli alas Sinain vuorelle. Ja asetettiin raja, ettei kukaan kävisi liian lähelle pyhää — ja hukkuisi. Ja kansa vapisi ja seisoi loitompana — — —

— Monet meistä ihmisistä ovat hukkuneet — siksi että ovat saastuttaen koskeneet pyhään! — — —

Hänen äänensä sointi oli käynyt lempeäksi. Thorasta oli, kuin olisi vuolas virta hellyyttä tulvehtinut häntä vastaan.

— Sano ainoastaan, rakkaani, minne menet, niin että tiedän missä elät ja hengität! Et aavistakaan mitä minulle merkitsee tieto, että sinä olet olemassa!… Miksi kalpenet? Onhan kaikki, mitä välillämme on ollut, vaihtunut rauhaan! — — Löytäköön jalkasi tien sinne, missä sinun on hyvä olla!

Thora oli istunut pää alas painuneena. Nyt loi hän katseensa ylös, ja se kuvasti tuskaa, hänen puhuessaan värähtelevin äänin:

— Suuntasin askeleeni tänne, siksi että arvelin että jos voisin tehdä jotain sinun hyväksesi, niin olisi se parasta minulle! — — —

— Nyt en minä lähde sinun luotasi, vaan sinä minun luotani! On sittenkin niin, että aika kaikki parantaa! Ja kun kammiosi ei enää ole tyhjä, vaan siinä asuu kaksi onnellista, nuorta ihmistä — silloin on tapahtunut se, mikä minulle on parasta. Silloin tiedän, että sinä olet antanut minulle anteeksi!

He istuivat molemmat hiljaa.

Sitten nousi Samuel Stern ja ojensi molemmat kätensä Thoralle.

— Sano, että nyt ainakin uskot minua! Etkö usko minua vieläkään?
Tahdon, että teet sen!

Hän kävi kiivaaksi.

Thora sulki silmänsä ja nojautui tukea hakien tuohon suureen kiveen.

— Miksi en uskoisi sinua! Sinä sanoit täällä kerran, että olet unohtanut kaikki tyyni, ja minä uskon sen! Olenhan ehtinyt kesän kuluessa tulla siitä vakuutetuksi, olen nähnyt ja oivaltanut sen sydämelläni ja sielullani ja kaikilla aistimillani — niin että sen kyllä uskon täydelleen! — — —

Hiljaa lisäsi hän:

— Sinun täytyy antaa anteeksi kaikki mitä minä silloin sanoin!… Nyt en enää ajattele sillä tavoin. Nyt ajattelen ainoastaan, kuinka onnellinen olisin, jos sinun olisi hyvä olla!

Mielenliikutus valtasi hänet, ja hän koetti turhaan sitä vastustaa.

Samuel Stern istui hänen viereensä.

— Sano nyt minulle kautta tosimman totuuden, etkö uskonut minua silloinkin, kun sanoit ettet voisi tehdä sitä koskaan… ja oliko totta että olit unohtanut minut?

Thora kävi kuolonkalpeaksi.

— Se ei ollut totta! Mutta minä pelkäsin omaa itseäni. En luottanut itseeni. Siksi täytyi minun pelastautua pakoon.

Samuel Stern nousi ja kulki muutaman askeleen. Mieli järkytettynä katsoi Thora hänen jälkeensä.

Hän palasi, kumartui Thoraa kohden ja katsoi hänen hermostuneesti vavahteleviin kasvoihinsa.

— Enkö minä voisi päästä Suden paikalle? Sehän ei ole täällä!

Ja hän anasti Suden paikan, laskien päänsä Thoran polvelle.

Saiko hän tehdä niin? Hän kysyi vielä kerran nöyrästi ja kaihoisasti.

Thora ei voinut vastata. Hänen mieltänsä vavahdutti hiljainen riemuntunne, joka purkaantui kyyneliin.

Samuel Stern ei puhunut enää mitään.

Silloin kumartui Thora häntä kohden. Hän halusi nähdä hänen kasvonsa.

Samuel Stern itki.

Thora laski poskensa hänen kutreillensa sulkien silmänsä. Hiljainen onnen, autuaallisuuden hohde kirkasti koko hänen olentonsa…

Oliko tämä totta? Vai uneksiko hän jälleen? —

* * * * *

— Vai aioit sinä toimittaa minulle nuoren vaimon, kuiskasi hän.

Thora nauroi, mutta hänen naurussansa soinnahteli kiihkeä hellyys.

— Sinähän olit lakannut ajattelemasta minua… et minua enää nähnyt, et kuullut — senhän kyllä huomasin!

— Ja kumminkin keskittyi kaikki sinuun… olit käynyt muistoksi… Enhän voinut käsittää muuta kuin että olit hylännyt minut ainiaaksi. Silloin kun sinä sanoit, ettet voisi enää koskaan luottaa minuun, silloin tunsin kadottaneeni sinut kokonaan. Tunsin mielessäni kuin kalman kylmää.

— Anna minulle anteeksi! — Hän sulkeutui hänen syliinsä.

— Ja nyt minä tulen, kuiskasi Samuel Stern, — anomaan sinulta lämpöä ja suojaa — suotko niitä minulle?

— Ei, minähän tulen sinun luoksesi, pyytäen että päästäisit minut sisään, — sinne, missä äitisikin on. Tahdon istua hänen jalkojensa juuressa ja oppia hänestä! Itse olen saanut kärsiä enin siitä etten tullut ennen!

— Tiedätkö, kuiskasi hän hetkisen kuluttua, — jos en olisi ollut niin varmasti vakuutettu, että sinä olit unohtanut minut, niin en tiedä olisinko voinut sanoa sinulle sen mitä sanoin.

— Sittenhän minulla on syytä iloita arvokkaasta käytöksestäni. Mutta älkäämme enää ajatelko sitä asiaa. En nyt jälkeenpäin yhtään käsitä, kuinka kaikki oikein tapahtui.

Mutta äkkiä tunsi Thora mielensä masentuvan. Hän irroittihe Samuel
Sternin syleilystä.

— Mutta kaikki johtui siis ainoastaan pelkästä sattumasta?

— Mitä sinä tarkoitat? Älä puhu halveksivasti niinsanotuista sattumista. Ne ne juuri muovailevat meidän kohtalomme! — — Ethän toki aikone jälleen lähteä tiehesi?

Hän pusersi Thoran kiihkeästi povellensa ja painoi päänsä hänen olallensa.

— Et voi uskoa kuinka köyhän, palelevan miehen on ihanaa saada tulla sisään!

Mutta Thora ei voinut vapautua ajatuksistansa.

— Mutta muutoin sinä olisit matkustanut pois!… Olisit lähtenyt minun luotani?

Samuel Stern katsoi häneen lempeän nuhtelevasti.

— Enhän tiennyt muutakaan neuvoa, rakkaani! Muista, että olit itse saattanut asiat sille kannalle! Laupiaana enkelinä esiintymisesi oli aivan eri asia. — Mutta kenties olisin sittenkin palannut katsomaan, olitko sinä vielä täällä.

— Mutta minua pahoittaa tosiaankin, ettet sinä saanut nuorta, hilpeätä ja raikasta pikku vaimoa…

Samuel Stern laski kätensä hänen suullensa. Hän tarttui siihen ja suuteli sitä.

— Niin, nähnethän sinä, että minä olen tullut vanhaksi, niin vanhaksi, että minun pitäisi olla aivan harmaa.

— Pikku lapsi, sinä et käsitä ollenkaan mitä rakkaus on!… Jos sinä olisit niin vanha, ettei sinulla olisi enää elettävänä kuin yksi ainoa päivä, niin iloitsisin, jos ehtisin luoksesi, niin että saisimme elää sen päivän yhdessä. Ja jos meillä ei olisi muuta kuin tämä lyhyt hetkinen, niin en vaihtaisi sitä pitkään elämään nuoren vaimon seurassa!

Hän nauroi, sulki Thoran molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä.

— Arvaan että haluaisit olla seitsentoistavuotias kuten muinoin. Mutta onneksi ei ole niin!… Tahdon uskoa sinulle muutaman seikan: sitä onnea, jonka tänään olen voittanut, en vaihda, en seitsemääntoista vuoteen, en mihinkään vähempiarvoiseen… Etkö tunne kuinka paljon arvokkaammaksi se on muuttunut, — se on kallisarvoisen viinin kaltainen, joka säästössä yhä paranee, se tulee pysymään muuttumatonna kuin raskas, punainen kulta. — — —

— Sanot että on myöhäistä! Siunaus ei tule koskaan liian myöhään. Mihin aikaan elämästä se tulleekin, on se parasta mitä voi tulla osaksemme. Mutta mitä nyt?

Thoran katse oli käynyt surulliseksi. Siinä oli jäljellä jotain hänen kärsimyksistänsä, hänen kyynelistään, — kuin vienoa kaihoa.

— Mitä ajattelet? kysyi Samuel Stern hiljaa.

— Minua vaivaa omatuntoni. Oletko antanut anteeksi, että elämämme on mennyt hukkaan?

Samuel Stern sulki hänet lempeästi syliinsä. — Oletko sinä antanut anteeksi minulle? »Vuosikausia olen ihmetellyt, kuinka voin tehdä sillä tavoin… Ja elämämme ei ole mennyt hukkaan, se hymyilee meille sinun hymyilyssäsi. Kun suljen sinut syliini, on elämä luonamme.

Thora katsoi häneen, peläten antautuvansa ennen aikojaan onnen valtaan.

— Ah, Samuel, tahtoisin että näkisit kaikki oikeassa valaistuksessa.
Sitä et sinä tee.

Samuel Stern katsoi syvälle hänen silmiinsä.

— Sano vain että tunnet olevasi turvassa minun tykönäni! pyysi hän. —
Sano se!…

— Katsos, nyt on nuoruutemme palannut jälleen. Mutta totta on, että olen odottanut sinua. Miksi viivyit niin kauan? — — Ja muistatko, kuinka puro lirisi ja kohisi kuusten alla… Täällä suhisee vielä tuo vanha kuusi ja puro lirisee ja kohisee ja kuiskii… Muistatko vielä?

— Niin, me toivoimme että ajan kulku pysähtyisi!

— Niin, nyt on tuo aika palannut!

— Niin kyllä! kuiskasi Thora, mutta hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän kääntyi poispäin, ettei Samuel Stern huomaisi sitä.

Voiko olla totta, että he vihdoinkin olivat löytäneet toisensa? Että
Samuel Stern oli hänen luonansa ja etteivät he eroaisi enää koskaan?

Kuinka onnellinen Thora olikaan kuullessaan hänen äänensä ja hänen hiljaisen hengityksensä! Hän oli saanut takaisin hymyilynsä ja tuon lempeän suunilmeen.

— Thora! Tiedätkö millainen nimi sinulla on? Se on tummansininen ja salaperäinen kuin tuo kaukainen tunturi… ja siitä säteilee salattua päivänpaistetta — kuten sinusta itsestäsi.

Hän kumartui Thoraa kohden. — Thora, mitä sinä mietit?

— Ajatukseni ovat pysähtyneet, en mieti mitään.

— Se johtuu siitä että kesä yhä jatkuu!… Täällä sataa ruusuja ja päivä paistaa… ja sinä olet täällä! Et ole sittenkään seitsemäätoista vanhempi. Minä kiitän Jumalaa sinusta!

— Ah, Samuel, näet väärin!

— Ei, minä näen että sinä olet palannut luokseni — — ja siitä tahdon kiittää polvillani joka päivä… et aavastakaan kuinka usein olen kaihonnut saada edes koskea käteesi! Miksi suljet silmäsi?

— Niitä häikäisee… Minua häikäisee valovirran tavoin se että olen luonasi!… Jos olet onnellinen, on kaikki autuaallista! Sinun tykönäsi on lämpöä ja kaikkea hyvää. Minä olen palelluksissani, olen vihdoin löytänyt kotiin! Sano vielä kerran, Samuel, että pidät minusta, vielä kerran! Janoan niitä sanoja, tiedän että puhut totta! — — —

Hiljaisuus ympäröi heitä. Ainoastaan järveltä kuului airojen loisketta yksinäiseltä veneeltä.

Oli kuin korkea kirkko olisi kaartunut heidän ylitsensä pyhässä hiljaisuudessa…

Thora istui hymyhuulin. Riemu valtasi hänen mielensä — syvä, vavahteleva riemu.

Heistä oli molemmista niin ihanaa vain istua yhdessä, tietäen etteivät he enää eroaisi.

Vain silloin tällöin täytyi Samuel Sternin sanoa joku sana. Sitten vallitsi jälleen hiljaisuus.

Sitten täytyi taas Thoran sanoa jotain, tullaksensa vakuutetuksi ettei tuo kaikki ollut unta vain.

Hänen siinä istuessansa olivat hänen kasvonsa muuttuneet. Synkät piirteet olivat kirkastuneet. Niihin oli tullut uusi, onnellinen ilme. —

— Samuel, minun täytyy uudelleen kysyä sinulta jotakin. Pidätkö sinä todellakin minusta?… Minusta se on niin ihmeellistä, — minun täytyy kysyä sitä yhä uudelleen! —

Samuel Stern ei vastannut. Hän teki vain puolestansa myöskin muutamia typeriä pikku kysymyksiä, joissa ei ollut rahtuakaan järkeä, vaan jotka syvästi liikuttivat Thoraa.

— Sinä unohdat kaikki nuo vuodet, jotka ovat menneet menojaan, Samuel!

— Minun nimeni kuuluu niin toisenlaiselta, kun sinä lausut sen! Siitä tulee uusi nimi. Se kajahtaa niin vienolta ja syvälliseltä, niin pehmoiselta ja onnekkaalta! Sano se vielä uudelleen! Ennen et lausunut sitä sillä tavoin — et sellaisella äänensävyllä! — — —

— Ja entä valkoinen puku, joka sinulla oli ylläsi, kun läksit luotani — minne se on joutunut? Juuri sellainen puku pitää sinulla olla, kun tulet omakseni — niin että minä tiedän sinun palanneen!

— Mutta Samuel, silloinhan kaikki ihmiset nauravat minulle!

— Mitä se meitä haittaa, jos he nauravatkin! Voitko sanoa?

Sitä ei Thora voinut.

— Mutta sanopa sinä vuorostasi muuan seikka, jota olen aivan unohtanut kysyä: voitko sinä rakastaa minua? Voitko ainaiseksi sulkea minut sydämeesi? Muistatko satuja, joita täällä kerroimme toisillemme? Tämä on paras niistä kaikista!

— Ja tässä on meillä kukkasia yltympäri! Tässä on akanhammas ja päivännouto ja silmäruoho. Katsos, kuinka ne ovat hienosti puetut. Oletko kutsunut ne tänään juhlaan?

— Ja täällähän sinikellosikin ovat. Kuuletko niiden äänen?

Thora nauroi: — Aioin juuri kysyä, kuulitko sinä sen!

— Kuinka sinun naurusi on vienoa ja kaunista! Et tiedä itse, kuinka kaunista se on ja kuinka se nuorentaa pikku kasvojasi! Mitä sinä sanot?

— En yhtään mitään. En saa esiin mitään — minulla on niin paljon sanottavaa!

— Kuuletko, kuinka hongat suhisevat tuolla kankaalla? En koskaan ole kuullut metsän suhisevan sillä tavoin kuin tänään!… Ja tässä tulee veljemme tuulonen. Yhtykäämme ylistyslauluun tuulen ja pauhun, myrskyn ja tyvenen, siskomme kuun ja kaikkein valkoisten pikku tähtösten kunniaksi! — Ylistäkäämme elämää!

Samuel Stern kävi rauhattomaksi, sillä Thora oli niin kalpea. Hän veti varovasti pienen vaipan hänen ympärilleen.

— Olet väsynyt. Sinun pitää istua aivan hiljaa.

Thora hymyili. — Tahdon ajatella sinua!

Hän painautui Samuel Sternin povelle.

— Sano jotain! On niin ihanaa kuulla sinun puhuvan!

Samuel Stern istui kuiskaillen hänen kanssaan, mutta hiukan vain, että hän lepäisi paremmin.

Thora vastasi joka kerran hymyilyllä.

Äkkiä hän kohottautui suoremmaksi.

— Samuel, minun pitää vielä kysyä sinulta jotakin.

Samuel Stern veti hänet povellensa.

— Olethan Sanpriel! kuiskasi hän.

Thora ei kysellyt enää.

Nyt tuli Susi heidän luoksensa. Se heristi korviansa ja katsoi heitä tarkkaavasti kesyttömillä ruskeilla silmillänsä. Sitten se paneutui maahan häntäänsä liehutellen, vakuutettuna että kaikki oli juuri kohdallaan.

— Nyt lankeaa kaste maahan. Nyt soivat iltakellot, kehottaen kaikkia yhtymään iltaruskon kiitoslauluun!

— Kuulen sen! sanoi Thora, sulkien kätensä hänen käteensä.

Hopeansininen sumu laskeutui harjanteille. Se leveni yli järven ja tunturien. Metsät painuivat pimeään.

He katsoivat, kuinka aurinko vaipui nummen hämärään.

Hiljaa ja huomaamatta oli kuu ilmaantunut taivaalle. Se oli alhaalla taivaanrannassa ja loi vaaleata hopeanhohdetta. Säteet väreilivät — kuin soittimen kielet soittoniekan niitä käytellessä.

Tuuli oli viileän puhdas, kuin tulisi se iäisyyden mailta.

— Mitä kuiskivat kaikki nuo kukkaset?

Thora vastasi hymyillen:

— Enkeli käy yli kaiken maan ja tuo meille tervehdyksensä.

Hänen katseeseensa tuli juhlallinen ilme. Autuaallisuus täytti hänen mielensä.

Hänestä tuntui, kuin ei hänen sydämensä kestäisi — kuin täytyisi hänen menehtyä onneen!…

Taivas oli hehkunut kultaisin liekein, jotka leijailivat ja sammuivat.

Ja sitten tulvahti esiin punertava valomeri säteillen tummimmasta purppurasta hennoimpaan valkohohteeseen.

Ikuinen lumi hehkui tulessa, nummi peittyi veripunaan.

Mutta tunturien ja harjojen yläpuolella vallitsi häikäisevä kirkkaus.

Heistä oli kuin olisivat he saaneet ohi tähtien luoda katseen loppumattomaan iäisyyteen.

Ja siellä liiteli ihmeellisiä, hienoja kukkasia, joiden väreille ei kukaan ole keksinyt nimeä. Oli kuin näkisivät he valkosiipien välkkeen… lähetin kirkkauden mailta!…

Vavahdus kävi läpi Thoran olennon. Ihanan haaveen vallassa hän kuiskasi:

— Samuel! Äitisi on avannut meille tien luvattuun maahan!