I.
Paastonaikana vuonna 1429 oli omituinen yhteensattuma, ajanlaskun ihmetyö. Ei ainoastaan tavallisille oikeauskosille, vaan myös papeille, jotka osasivat laskuoppia. Sillä tähtitiede, almanakan alku, oli siihen aikaan kirkollinen. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestymisenpäiväksi, joten tämä päivä tuli niiden kahden ihmetyön muistojuhlaksi, joihin ihmiskunnan lunastus alkaa ja loppuu ja siten sattui Jesuksen siittäminen neitsyt Marian kohdussa ja Jesuksen kuolema ristillä kummallisella tavalla yhteen. Tätä perjantaita, jolloin sulonen ihmetyö sattui samaan aikaan kun katkerakin, kutsuttiin suureksi perjantaiksi ja sitä vietettiin suurilla juhlallisuuksilla. Mont Anis'n [lue Mong t' Annii] ilmestyskirkossa. Paavit olivat jo aikoja sitte antaneet IlmeStyspyhätölle oikeuden jakaa suurena kirkkopyhänä täydellistä synninpäästöä ja Puyn [lue Puii] piispavainaa Elie de Lestrange [lue Elii dö Lestrangsh] oli saanut paavi Martinin uudistamaan tämän tavan. Paavit aina myöntävät tällasen suosion kun sitä vaan pyydetään sopivalla lavalla. Aneiden jakaminen Pitkänäperjantaina houkutteli joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita Puy-en-Melay'hen [lue Puii-ang-Melee]. Jo helmikuun puolivälissä lähtivät kaukaisten seutujen asukkaat matkalle pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat lähtivät jalan pyhiinvaeltajan sauva kädessä. He kulkivat mikäli mahdollista suurissa joukoissa, etteivät maaseutua vallitsevat maantierosvot heitä ryöstäisi ja nylkisi putipuhtaaksi ja ettei tarvitsisi maksaa veroa aatelismiehille heidän maansa läpi kulkemisesta. Koska vuoristossa kulkeminen oli sangen vaarallista, niin he odottivat ympärillä olevissa Clermontin, Issoiren, Briande'in, Lyonin, Issingeaux'n ja Allais'n [lue Klarmong, Issuaar, Briag, Liong, Issingoo, Allee] kaupungeissa siksi kunnes heitä oli tarpeeksi monta uskaltaakseen matkalle läpi lumen. Pyhällä viikolla tunkeili Puyn mäkisillä kaduilla kummallinen joukko: markkinasaksoja Languedocista, Provence'ista [lue Langdok, Provangs] ja Catoniasta ajaen nahoilla, öljyllä, villalla, kankailla ja espanjalaisilla viineillä täytetyillä pukinnahkaleileillä kuormitettuja muuliaasejaan: ritareja ratsain ja naisia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvareja vaimot ja tyttäret takanaan muuliaasien selässä ja viimeksi köyhät pyhiinvaeltajat, jotka nilkuttaen ja liikaten, sauvat kädessään ja reput selässään huokaillen ponnistelivat eteenpäin pitkin koluisia mäkiä, heitä seurasi raavaskarja, jota vietiin teurastettavaksi.
Piispantalon muuriin nojaten seisoi Florent Guillaume [lue Gijoum] pitkänä, tuimana ja mustana kuin viiniköynnös talvella tukikepissään. Hän tarkasteli toivioretkeläisiä ja nautakarjaa innokkaasti.
— Katsopas, sanoi hän pitsinnyplääjätär Marguerite'lle [lue Margörit], miten suuria nautoja.
Ja Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:
— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.
Heiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli heillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa. Samaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr Grandmangsh]. seisten kaupassaan. "Olisi synti", huudahti hän, "antaa almuja tuollaisille irstaille heittiöille." Lihasaksa olisi kyllä ollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa sieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat omantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär Marguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut verrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai pyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee, niin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt hänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn Jumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja hyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen ja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille ei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita elatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan Ilmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta onnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta [lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu. Livre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän oli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin oli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi livreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana, sillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin Florent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen päivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet Coquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja konnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja Jumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin monta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.
Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen. Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi. Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset, joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.
— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he, etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?
— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan. Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin puettu kuten Clermontin kreivitär.
Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä anteeksiantamus.
— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite, pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.
— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.
Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän, näkee heti että te olette viisas ja kokenut ja ettette te mene kirkkoon niinkuin lammas teurastettavaksi, sillä ne menevät niin lähekkäin että toisen turpa on toisen hännän alla. Te menettelette paremmin. Sallikaa minun tulla teille oppaaksi, teidän ei tarvitse sitä katua.
Toivioretkeilijä, joka näkyi olevan limoges'lainen [lue limooshelainen] aatelismies, vastasi kotiseutunsa murteella, ettei hän voi mihinkään käyttää sellasta köyhää pirua ja että hän varsin hyvin osaa yksinkin mennä Ilmestyskirkkoon saamaan syntejänsä anteeksi. Senjälkeen jatkoi hän päättäväisenä matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkoihinsa ja repi tukkaansa:
— Pysähtykää, herra, pysähtykää Jumalan ja kaikkien pyhäin nimessä, elkää menkö etemmäksi, sillä sillon olette te kuoleman oma ja te olette sellanen ihminen, jonka ei ilman huolta ja surua voi nähdä menevän perikatoaan kohti. Vielä muutamia askelia tätä mäkeä ylöspäin ja te olette kuoleman oma. Ne tukehtuvat tuolla ylhäällä. Jo on kuusisataa pyhiinvaeltajaa, heittänyt henkensä. Ja se on vasta alkua. Ettekö sitte tiedä että kaksikymmentäkaksi vuotta sitte eli armon vuonna 1409 samana päivänä ja samalla kellonlyömällä tuhoutui kirkon ovella yhdeksäntuhatta kuusisataa kolmekymmentäkahdeksan ihmistä paitsi vaimoja ja lapsia. Jos te, hyvä herra, joutuisitte saman kohtalon uhriksi, niin en minä saisi lohtua koskaan. Sillä samalla hetkellä kun teidät näkee, rakastaa jokainen teitä ja tuntee voimakasta halua saada uhrautua teidän edestänne.
Limoges'lainen aatelismies pysähtyi hämmästyneenä ja kalpeana kun hän kuuli tämän puheen ja antoi miehen repiä kourallisittain tukkaa päästään. Kauhistuksissaan aikoi hän kääntyä ympäri, mutta Florent Guillaume, yhä polvillaan, piti häntä takinliepeestä.
— Elkää menkö sinne, hyvä herra, elkää tehkö sitä! Te voisitte tavata Jacquet Coquedouillen, ja silloin teidät heti muutettaisiin kiveksi. Parempi on tavata paholainen kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö mitä teidän on tehtävä, jos te olette niin viisas kuin näytätte olevan ja jos tahdotte elää kauan ja saavuttaa ijäisen autuuden? Kuulkaa mitä minä sanon. Minä olen oppinut mies. Tänään kuletetaan pyhäinjäännöksiä ympäri katuja ja toria. Te tunnette suurta lohdutusta jos kosketatte karneoolipikarien lippaita, joista pikareista Jesuslapsi on juonut ja erästä Kaanaan häiden saviastiaa ja pyhän herranehtoollisen pöytäliinaa. Jos seuraatte minun neuvoani, niin vietämme juhlakulkueen ajan levossa ja rauhassa jossain majatalossa, jonka minä tunnen ja jonka ohi kulkueen pitää kulkea.
Vakuuttavalla äänellä ja laskematta irti takinliepeestä sanoi hän osottaen pitsinnyplääjätärtä:
— Jos herra antaa tälle kunnon naiselle kuusi souS'ta, niin menee hän ostamaan viiniä. Hän tietää mistä saa hyvää.
Aatelismies, joka oli viaton luonteeltaan, antoi houkutella itsensä ja Florent Guillaume juhli sinä iltana hanhenneljänneksellä. Luut hän säästi rouva Asabeaulle [lue Asaboo], joka asui hänen kanssaan kirkontornissa. Se oli kellonsoittaja Jean Magnes'n [lue Shal Mangnee] harakka.
Hän tapasi sen kotiin mennessään hirren päältä, jossa sen tapa oli nukkua, lähellä sitä muurinaukkoa, jota se piti säilöpaikkanaan. Sinne se kokosi pähkinöitä, saksanpähkinöitä, mantelia ja tammenterhoja.
Kun se heräsi hänen askeleistaan ja alkoi räpytellä siipiään, tervehti hän kohteliaasti ja piti sille seuraavan rakastettavan puheen:
— Hurskas harakka, häveliäs nainen, luostarin vieras, sisar Margot [lue Margoo] harakkojen abbedissa, kirkkolintu, klarissanunnan puvussa, terve!
Ja antaessaan sille kaalinlehdellä sievästi yhteensidotut luut, sanoi hän:
— Hyvä rouva, tässä on jäännökset hyvästä ateriasta, jonka eräs limoges'lainen aatelismies tarjosi minulle. Niillä seuduin syövät ihmiset enimmäkseen nauriita, mutta minä opetin hänet enemmän pitämään Mont Anis'n hanhesta.
Seuraavana päivänä, viikon viimesenä, ei Florent Guillaume tavannut aatelismiestään eikä ketään muutakaan rikasta kunnon matkustajaa ja hänen täytyi nähdä nälkää, pitsinnyplääjätär sai tehdä samoin. Se olikin soveliasta, koska oli paaston aika.
Pyhänä pääsiäispäivänä seisoi mestari Jacquet Cocquedouille, kaupungin arvossa pidetty porvari huoneessaan ja katseli akkunaluukun reijästä kuinka lukematon pyhiinvaeltajain joukko kulki eteenpäin mäkistä katua hänen talonsa ohi. He olivat tyytyväisiä kun olivat hankkineet synteinsä anteeksiantamuksen. Tämä näky lisäsi huomattavasti mestarin kunnioitusta Pyhään Neitseeseen. Sillä hän oli sitä mieltä, että nainen, jonka luona niin moni kävi, piti olla sangen mahtava. Hän oli vanha, eikä asettanut toivoansa muuhun kuin Jumalaan! Siitä huolimatta epäili hän ikuista autuuttaan, sillä hän tiesi usein säälimättä ryöstäneensä leskiä ja orpoja. Lisäksi oli hän juuri äskettäin ottanut Florent Guillaumellta puodin, jonka nimikilvessä oli Pyhän Neitseen kuva. Hän lainaili rahoja korkeata korkoa ja vanhoja pantteja vastaan. Silti ei häntä juuri koronkiskuriksikaan voitu sanoa, sillä hän oli kristitty ja ainoastaan juutalaiset ja ehkä myös lombardit harjottivat koronkiskomista. Jacquet Coquedouille menetteli aivan toisin kuin juutalaiset. Ei hän sanonut Jakobin, Efraimin ja Manassen tavoin: "Minä lainaan teille rahaa", vaan: "Minä panen rahani teidän liikkeeseenne" ja se on aivan eri juttu, sillä nylkemisen ja koronkiskomisen kirkko kieltää, mutta kauppa on laillista ja sallittua. Kun Jacquet Coquedouille ajatteli niitä monia kristityitä, jotka hän oli saattanut puutteeseen ja epätoivoon, tunsi hän sittekin omantunnon tuskia ja muisteli ikuista oikeutta. Sentähden päätti hän tänä pääsiäispäivänä päästä vakuutetuksi Jumalan Äidin suojeluksesta viimeisellä tuomiolla. Jumalan Äiti ehkä puhuisi puolestani poikansa tuomioistuimen edessä, ajatteli hän, jos antaisin hänelle lahjoja. Hän meni siis suuren arkkunsa luo, jossa hän säilytti kultiaan, ja avasi sen, päästyään ensin kuitenkin varmuuteen että huoneen ovi oli huolellisesti lukittu. Arkku oli täynnä angeloteja, florineja, Englannin puntia, rosenobleja ja kaikenlaisia kristittyjä ja itämaisia rahoja. Huoaten otti hän kaksitoista kultadenaaria ja pani ne kultavaaoilla, viiloilla, metallisaksilla ja kirjanpitokirjoilla täytetylle pöydälle. Kun hän oli lukinnut arkun kolmella kaksinkertasella lukolla, luki hän denaarit yhä uudelleen ja uudelleen, tarkasteli niitä kauan hellästi ja saneli niille niin sulosia, kohteliaita, nöyriä, rakastettavia ja säädyllisiä sanoja, että ne enemmän muistuttivat taivaallista musiikkia kuin ihmiskieltä.
— Ah, pienet lampaani, kuiskasi ukko, pikku vuonani, kauniit kauriit, tiheävillaset kultaharkkoni.
Senjälkeen otti hän rahan käteensä niin varovasti ja juhlallisesti kuin olisi se ollut Vapahtajamme ruumis ja asetti sen maalle päästäkseen varmuuteen, että ne painoivat suunnilleen tarpeeksi, vaikka ne lombardit ja juutalaiset joiden käsien kautta ne olivat kulkeneet, olivatkin niistä hiukan viilanneet.
Sitte puhui hän niille vielä lempeämmin kuin ennen:
— Ah, suloiset lampaani, omat vuonani, sallikaa minun keritä teitä! Se ei tee ollenkaan kipeää!
Ja suurilla saksillaan leikkeli hän sieltä täältä pieniä kultasiruja, kuten hänen tapanaan oli tehdä kaikille rahoille ennenkun laski ne kädestään. Leikellyn kullan kokosi hän huolellisesti puumaljaan, joka oli jo puolillaan kultasiruja. Hän tahtoi mielellään antaa Pyhälle Neitseelle kaksitoista denaaria, vaan hän ei pitänyt tarpeellisena poiketa tavastaan. Kun tämä oli tehty, etsi hän kopista, jossa pantteja säilytettiin, pienen, silkkisen, hopealla kirjaillun kukkaron, jonka eräs nainen oli rahapulassaan hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkonen olivat Pyhän Neitseen värit.
Hän jätti asian kokonaan siksi ja seuraavaksi päiväksi. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä vaivasi häntä painajainen, ja hän näki unta, että pahathenget vetivät häntä jalasta. Hän piti tätä unta Jumalan ja Neitsyt Maarian lähettämänä varotuksena, istui kotona koko päivän mietiskellen asiaa, sekä meni illalla jättämään lahjansa mustalle Pyhälle Neitseelle.