SISÄLTÄÄ:
Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
Kotivarkaus.
Harakan ihmetyö.
Laki on kuollut — mutta tuomari on elävä.
— Eräänä päivänä, sanoi Jean Marteau [lue Shang Martoo], tapahtui, että minä vietin yöni eräässä Wincennecin metsikössä. En ollut syönyt kolmeenkymmeneen kuuteen tuntiin.
Herra Goubin [lue Gubäng] kuivasi lornettiaan. Hänellä oli heikot silmät ja tuikea katse. Hän katsoi tutkivasti Jean Marteauhon ja sanoi moittivalla äänellä hänelle:
— Mitä? Ettekö taas ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin?
— En, vastasi Jean Marteau, en nytkään ollut syönyt kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Mutta minä tein siinä väärin. Ei sovi olla ilman leipää. Se on väärin. Nälännäkeminen pitäisi olla rangastuksen alanen kuten irtolaisuuskin. Itse asiassa nämä molemmat hairahdukset usein yhtyvät ja pykälä 269 määrää varattomille kolmesta kuuden kuukauden rangastuksen. Irtolaisuus, sanoo lakikirja, on irtolaisten olotila, nämä yksilöt, joilla ei ole vakituista asuntoa eikä toimeentuloa ja jotka harvoin harjottavat mitään ammattia tai käsityötä. Ne ovat suuria rikollisia.
— On huomattava, sanoi herra Bergeret [lue Bärsheree], että tämä olotila, josta irtolaiset langetetaan kuuden kuukauden vankeusrangastukseen ja kymmenen vuoden poliisivalvontaan, on juuri samanlainen, johon pyhä Franciskus velvotti seuraajansa. Ja pyhän Klaran tyttäret, pyhä Franciskus assiisilainen ja pyhä Antonius padualainen olisivat suuressa vaarassa joutua vankivaunulla vietäväksi tutkintovankilaan, jos he meidän päivinämme tulisivat Pariisiin saarnaamaan. Minä en sano tätä kiinnittääkseni poliisin huomiota kerjäläismunkkeihin, joita nykyään vilisee keskuudessamme. Heillähän on elinkeinonsa ja he harjottavat kaikenlaisia ammatteja.
— He ovat kunniallisia siksi että he ovat rikkaita, sanoi Jean Marteau, ja kerjääminen on kielletty vain köyhiltä. Jos minut olisi tavattu makaamasta siellä puun alla, niin olisi minut pantu vankeuteen ja se olisi ollut oikeen. Koska minä en omistanut mitään, niin olisi minua pidetty pääoman vihollisena ja on oikeen puolustaa pääomaa sen vihollisia vastaan. Tuomarin ylevä kutsumus on turvata jokaiselle mitä hänelle kuuluu, rikkaalle hänen rikkauttaan ja köyhälle hänen köyhyyttään.
— Minä olen miettinyt oikeuden filosofiaa, sanoi herra Bergeret, ja olen huomannut, että koko yhteiskunnallinen oikeus nojautuu näihin kahteen perustotuuteen: varkaus on tuomittava, varkauden tulos on pyhä. Nämä ovat ne periaatteet, jotka takaavat yksilön turvallisuuden ja ylläpitävät järjestystä valtiossa. Ellei toista näistä suojelevista periaatteista tunnustettaisi, kukistuisi koko yhteiskunta. Ne laadittiin aikain alussa. Karhunnahkaan puettu päällikkö, aseinaan piikirves ja pronssimiekka, astui seuralaisineen kivimuurin ympäröimälle paikalle, jossa heimon lapset pidettiin suljettuina yhdessä vaimojen ja porolauman kanssa. He toivat muassaan naapurivaimojen nuoria tyttöjä ja poikia, ja kokosivat taivaasta pudonneita kiviä, jotka olivat kallisarvosia, sillä niistä tehtiin miekkoja, jotka eivät koskaan taipuneet. Päällikkö nousi pienelle kummulle aitauksen keskelle ja sanoi:
"Nämä orjat ja tämä rauta, jotka olen ottanut heikoilta ja ylenkatsottavilta ihmisiltä, kuuluvat minulle. Jokaisen, joka ojentaa kätensä niitä ottaakseen, lyön minä kuoliaaksi piikirveelläni."
Sellanen on lakien alkuperä. Niiden henki on ikivanha ja raakalaismainen. Ja juuri sentähden, että oikeus on kaikkien vääryyksien vahvistus, kykenee se rauhottamaan koko maailman.
Tuomari voi olla hyvä, sillä eivät kaikki ihmiset ole pahoja; laki ei voi koskaan olla hyvä, sillä se on vanhempi kuin minkäänlainen hyvän käsite. Ne muutokset, joita siihen aikojen kuluessa on tehty eivät ole vaikuttaneet sen alkuperäseen olemukseen. Lainlaatijat ovat tehneet sen hiuksenhienoksi, mutta jättäneet sen raakalaismaiseksi. Sen on kiittäminen juuri epäinhimillisyyttään siitä että sitä pidetään arvossa ja että se tuntuu majesteetilliselta. Ihmisillä on taipumusta pahojen jumalien palvelemiseen ja mikä ei ole julmaa, ei tunnu heistä kunnioitettavalta. Ne jotka ovat lain-alasia, uskovat lakien oikeudenmukasuuteen. Heillä on aivon samat siveellisyyskäsitteet kuin tuomareilla ja he uskovat samoinkuin tuomaritkin että rangastu teko on myös rangastava. Usein olen poliisin tai rikostuomioistuimen edessä mielenliikutuksella havainnut, kuinka täydellisessä sopusoinnussa tuomarin ja rikollisen mielipiteet hyvästä ja pahasta ovat. Heillä on yhteiset ennakkoluulot ja yhteinen siveellisyys.
— Eikä toisin voikaan olla, sanoi Jean Marteau. — Köyhä raukka, joka näytelaudalta on varastanut makkaran tai kenkäparin, ei sentähden varmaankaan ole tarkasti ja pelkäämättä tarkastellut oikeuden alkuperää ja syventynyt sen perusteihin. Ja ne, jotka meidän tavoin arkailematta tekevät huomion, että väkivaltaa ja oikeudettomuutta lakia säädettäessä pyhitetään — ne eivät rohkene varastaa edes vaivasta kuparikolikkoa.
— Joka tapauksessa, sanoi herra Goubin, on olemassa oikeudenmukasiakin lakeja.
— Luuletteko niin? kysyi Jean Marteau.
— Herra Goubin on oikeassa, vastasi herra Bergeret. — On olemassa oikeudenmukasia lakeja. Mutta laki, joka on laadittu yhteiskuntaa tukemaan, ei voi tarkotuksensa mukaan olla oikeudenmukasempi kuin tämä yhteiskunta. Niin kauvan kutu yhteiskunta perustuu vääryyteen, on lakien tehtävänä oleva vääryyden puolustaminen ja tukeminen. Ja mitä oikeudettomampia ne ovat, sitä kunnioitettavammilta ne tuntuvat. Huomatkaa myös että koska lait suurimmaksi osaksi ovat sangen vanhoja, niin ne eivät edusta täydelleen nykyään olemassaolevaa vääryyttä, vaan vanhaa, vieläkin karkeampaa ja raaempaa vääryyttä. Ne ovat muistomerkkejä huonoilta vuosilta, ja niillä on kantoisuutta vielä parempinakin aikoina.
— Mutta niitä parannetaan, sanoi herra Goubin.
— Aivan oikeen, niitä parannetaan, vastasi herra Bergeret. — Eduskunta ja senaatti työskentelevät niiden parantamiseksi kun ei niillä ole muuta tekemistä. Mutta niiden alkuperänen ydin jää olemaan ja se on karkea. Totta puhuen, niin en ollenkaan pelkäisi huonoja lakeja, jos vaan hyvät tuomarit minä sovelluttaisivat. Laki on taipumaton, sanotaan. Sitä en usko. Ei ole mitään kirjoitettua, mikä ei mukaantuisi. Laki on kuollut, mutta tuomari on elävä — se on se suuri etu, mikä hänellä on lakiin verraten. Pahaksi onneksi käyttää hän tätä etuaan harvoin. Tavallisesti käyttäytyy hän vielä tyhmemmin, vielä tunnottomammin, kuin lain kirjain häntä pakottaisi. Hän ei olemassa ihmisellinen, hänellä ei ole sääliväisyyttä. Luokkahenki karkottaa hänestä kaiken inhimillisen myötätunnon. Minä puhun tässä vain rehellisistä tuomareista.
— Ne muodostavat enemmistön, sanoi herra Goubin.
— Niin, ne muodostavat enemmistön, vastasi herra Bergeret, jos arvostelemme tavallisen rehellisyyden ja yleisen siveellisyyden mukaan.
Mutta onko se kylliksi että on vaan kunniallinen mies, voidakseen erehtymättä ja toisen oikeutta loukkaamatta käyttää rankasemisen pelottavaa valtaa? Hyvässä tuomarissa pitää yhdistyä filosofinen ajatustapa luonnolliseen hyveeseen. Siinä vaaditaan paljo mieheltä, jonka pitäisi menestyä virkaurallaan ja kohota arvossa. Sen lisäksi tulee meidän muistaa, että jos hän osottaa korkeampia oikeuskäsitteitä kuin ne jotka samaan aikaan vallitsevat hänen ympäristössään, niin tekee hän itsensä virkaveljiensä vihaamaksi ja herättää yleistä suuttumusta. Sillä kaikkea muuta siveellisyyttä paitsi omaamme kutsumme me siveettömyydeksi. Kaikkia niitä, jotka ovat tuoneet maailmaan ennen tuntematonta hyvyyttä, on kohdannut kunniallisten ihmisten ylenkatse. Ja juuri se on tullut erään tuomari Magnaud'in [lue Magnoo] osaksi. Minulla on täällä hänen arvostelujaan pieneen vihkoon koottuna ja Henry Leyret'n [lue Leiree] selityksillä varustettuna. Kun nämä arvostelut julastiin, pudistelivat kaikki ankarat virkamiehet ja siveelliset lainsäätäjät päitään. Ne todistavat mitä korkeinta ymmärrystä ja lämpimintä sydäntä. Ne ovat täynnä osanottoa, ne ovat ihmisellisiä, ne ovat siveellisiä. Lainlaatijakunnassa oltiin sitä mieltä, että tuomari Magnaud'lta puuttui lainopillista kykyä ja herra Melinin ystävät syyttivät häntä siitä ettet hän tarpeeksi huolehtinut omistusoikeudesta. Ja totta on että ne syyt, joihin tuomari Magnaud'n arvostelut perustuivat, olivat aivan omintakeiset. Sillä niissä kohtaamme joka rivillä vapaamielisen hengen ajatuksia ja lämpimän sydämen tunteita.
Herra Bergeret otti pöydältä pienen punaisen vihkosen, selasi sitä ja luki:
"Oikeamielisyys ja hienotunteisuus ovat kaksi hyvettä, joita on tavattoman paljo helpompi harjottaa sen jolta ei mitään puutu kuin sen jolta puuttuu kaikkea."
* * * * *
"Ei saisi rangaista sitä mitä ei voi välttää."
* * * * *
"Voidakseen oikeudenmukasesti tuomita hätääkärsivän rikosta, pitää tuomarin hetkeksi unohtaa se hyvinvointi jota hän nauttii ja koettaa niin paljo kuin mahdollista asettua siihen surkuteltavaan asemaan, että hän on kaikkien hylkäämä."
* * * * *
"Kun tuomari tulkitsee lakia, ei hänen pidä huolehtia ainoastaan siitä erikoistapauksesta, joka on asetettu hänen ratkastavakseen, vaan hänen pitää myös ottaa huomioon ne hyvät tai huonot seuraukset, joita hänen tuomionsa voi aiheuttaa yleisten etujen alalla."
* * * * *
"Työmies yksin luo uutta ja panee alttiiksi terveytensä ja henkensä työnantajan hyväksi; tämä ei voi panna alttiiksi muuta kuin pääomansa."
* * * * *
Näitä olen lukenut, on otettu melkein umpimähkään, lisäsi herra Bergeret, ja löi samalla kirjan kiinni. — Kas siinä ennen tuntemattomia sanoja jotka puhuvat jalosta sielusta!
Kotivarkaus.
Noin kymmenen vuotta sitte, ehkä enemmän tai ehkä vähemmän, kävin eräässä naisvankilassa. Se oli vanha, Henrik IV aikana rakennettu linna, jonka terävä liuskakatto kohosi pienen, synkän joen rannalla sijaitsevan etelän kaupungin yli. Vankilan johtaja oli eläkeläinen; hänellä oli musta peruukki ja valkea parta. Hän oli erinomaisen harvinainen johtaja, ajatteli itsenäisesti ja hänellä oli inhimillisiä tunteita. Hän ei kuunnellut mitään kolmensadan suojattinsa siveellisyydestä, mutta hän oli sitä mieltä, ettei se ollut erikoisen huonompi kuin kolmensadan muunkaan, kaupungilta sattumalta otetun naisen siveellisyys.
Täällä on sekalaista, täällä kuten kaikkialla, näytti hän sanovan lempeällä väsyneellä katseellaan.
Kun menimme pihan yli, oli pitkä rivi naisvankia lopettanut äänettömän kävelynsä ja he menivät jälleen työhuoneisiinsa. Siellä oli paljo vanhanpuoleisia raa'an ja laiskan näköisiä naisia. Ystäväni, tohtori Gabane, joka piti meille seuraa, kiinnitti minun huomiotani paljon, että melkein kaikissa näissä naisissa oli luonteenomasia vikoja että heillä useilla oli kierot silmät, että he olivat huonontuneita ja että heissä oli hyvin harvoja, joissa ei ollut huomattavissa törkeän rikoksen tai ainakin rikollisuuden leimaa.
Johtaja pudisti hitaasti päätään. Minä näin vallan hyvin, että hän ei juuri ollenkaan suosinut rikollisuutta tutkivien lääkärien selittelyjä ja että hän puolestaan oli vakuutettu etteivät rikolliset yhteiskunnastamme useinkaan näytä niin kovin erilaisilta kuin syyttömätkään.
Hän vei meidät työhuoneisiin. Me näimme leipojattaria, pesijättäriä ja liinaompelijattaria täydessä toimessa. Työ ja vallitseva siisteys levittivät miltei hieman iloa. Johtaja kohteli kaikkia näitä naisia ystävällisesti. Typerimmät ja ilkeimmätkään eivät saaneet häntä kadottamaan kärsivällisyyttään ja hyväntahtosuuttaan. Hän oli sitä mieltä, että niille joiden kanssa joutuu yhdessä elämään, on annettava paljo anteeksi ja ettei pidä vaatia liikaa edes rikollisilta ja pahantekijöiltä. Eikä hän vastoin tavallisuutta, vaatinut varkailta ja parittajilta että he olisivat täydellisiä siksi että he kärsivät rangastusta. Hän ei juuri uskonut rangastuksen jalostavaan vaikutukseen eikä toivonutkaan voivansa tehdä vankilasta hyveen oppilaitosta.
Koska hän ei myöskään hyväksynyt käsitystä että ihmisiä kärsimyksillä parannetaan, säästi hän näitä onnettomia kärsimyksillä niin paljo kuin mahdollista. En tiedä oliko hänellä minkäänlaisia uskonnollisia tunteita, mutta sovitusopille ei hän antanut mitään siveellistä merkitystä.
— Minä tulkitsen sääntöä, sanoi hän minulle, ennenkun sovellutan sitä. Ja minä itse selitän sen vangeille. Sääntö vaatii esimerkiksi ehdotonta vaitioloa. Jos he noudattaisivat ehdotonta vaitioloa, tulisi heistä joko tylsämielisiä tai raivohulluja. Minä tuulen, minun täytyy tuulla, ettei tämä ole säännön tarkotus. Minä sanon heille: "Sääntö käskee teidän noudattamaan vaitioloa. Mitä tämä merkitsee? Se merkitsee, että vartijat eivät saa kuulla teidän puhelevan. Jos he kuulevat, saatte te rangastuksen. Elleivät he kuule, ei teitä vastaan ole mitään moittimista. Minulla ei ole oikeutta valvoa teidän ajatuksianne. Elleivät teidän sananne aiheuta enempää melua kuin teidän ajatuksenne, ei minulla ole mitään oikeutta vaatia tiliä teidän sanoistanne." Tämän viittauksen jälkeen koettavat he puhua, niin sanoakseni äänettömästi. Heistä ei tule hulluja ja sääntöä noudatetaan.
Minä kysyin häneltä hyväksyvätkö hänen esimiehensä tällasen säännön tulkinnan.
Hän vastasi, että tarkastajat usein moittivat häntä, mutta että hänellä oli silloin tapana viedä heidät ulommaiselle portille ja sanoa heille: "Te näette tämän veräjän; se on puinen. Jos tänne sulettaisi miehiä, ei heistä viikon kuluttua olisi ainoatakaan jälellä. Toiset eivät ajattelekaan paeta. On viisasta olla pakottamatta heitä äärimmilleen. Vankilan elintapa ei muutenkaan ole edullinen heidän ruumiin ja sielun terveydelle. Minä en ota vastatakseni heidän vartioimisestaan, jos te määräätte heille vaitiolon kidutuksen."
Sairasosasto ja makuusalit, joissa senjälkeen kävimme, olivat sijotetut suuriin, valkoisiksi rapattuihin huoneisiin, joissa ei ollut entisestä loistostaan muuta jälellä kuin mahtavat, harmaasta kivestä tai mustasta marmorista tehdyt tulisijat, joiden yläpuolella kohosi komeita hyvettä esittäviä korkokuvia. Oikeus — jonkun italialaistuneen flaamilaisen taiteilijan ennen vuotta 1600 veistämä — paljastetuin rinnoin ja jalka halastun viitan ulkopuolella, piti lihavalla toisella kädellään tasapainosta horjahtanutta vaakaansa, jonka kupit löivät vastakkain kuten symboolit. Tämä jumalatar osotti miekkansa kärkeä pientä sairasta kohti, joka makasi rautasängyssä pienellä salvetin kokosella patjalla. Hän näytti lapselta.
— No, voitteko nyt paremmin? kysyi tohtori Gabane.
— Kiitos, tohtori, paljo paremmin.
Hän hymyili.
— Olkaa nyt oikeen kiltti, niin tulette pian terveeksi.
Hän katsoi tohtoria suurilla silmillään, joista loisti ilo ja toivo.
— Hän on ollut kovin sairas, tämä pienokainen, sanoi tohtori Gabane.
Me menimme eteenpäin.
— Minkälaisesta hairahduksesta hänet on tuomittu?
— Ei se ollut hairahdus, se oli rikos.
— Vai niin!
— Lapsenmurha.
Pitkän käytävän päässä astuimme pieneen hyvin kodikkaaseen huoneeseen, jonka seinillä oli kaappia ja jonka akkunat joissa ei ollut ristikoita, antoivat maalle päin. Siellä istui nuori, hyvin sievä nainen ja kirjotti kirjotuspöydän ääressä. Hänen vieressään istui toinen, kaunis ja soreavartaloinen etsien avainta nipusta, joka riippui hänen vyötäisillään. Minä olisin ollut halukas uskomaan, että ne olivat johtajan tyttäriä. Hän selitti minulle, että ne olivat kaksi vankia.
— Ettekö huomanneet, että heillä oli laitoksen puku.
Sitä en ollut huomannut, epäilemättä siksi että he pitivät sitä toisin kuin muut.
— Heidän kolttunsa ovat huolellisemmin ommellut ja kun myssyt ovat pienemmät, eivät ne kokonaan peitä tukkaa.
— Se riippuu siitä, sanoi vanha johtaja, että on hyvin vaikeaa estää naista näyttämästä tukkaansa, kun se on kaunis. He ovat muuten sen järjestyksen alasia ja heidän täytyy tehdä työtä.
— Mitä he tekevät?
— Toinen hommailee arkistossa ja toinen on kirjastonhoitaja.
Oli tarpeetonta kysyä häneltä sitä. Tässä oli kaksi "kiihkeän" luokan vankia. Johtaja ei ollenkaan salannut, että hän piti törkeitä rikollisia paljo parempina kuin niitä jotka olivat tehneet itsensä syypäiksi vähäpätöisempiin hairahduksiin.
— Minä tunnen sellasia, sanoi hän, jotka ovat kuten vieraita rikokselleen. Se oli kuten salama heidän elämässään. Heissä on oikeudentuntoa, rohkeutta ja jalomielisyyttä. Samoin en voi kiittää varkaitamme. Heidän rikkomuksensa, jotka eivät koskaan ole muuta kuin kehnoja ja halpamaisia, pilaa koko heidän elämänsä. He ovat parantumattomia. Ja sama halpamaisuus, joka sai heidät ryhtymään moitittaviin tekoihin, on aina ja alati heidän käytöksessään. Rangastus, joka kohtaa heitä, on verrattain lievä ja kun heissä on vain vähän ruumiillista ja siveellistä tunteellisuutta, kärsivät he useimmiten sen helposti.
— En tällä ollenkaan tahdo väittää, lisäsi hän vilkkaasti, etteikö jotkut näistäkin onnettomista ansaitsisi osanottoa ja mielenkiintoa. Mitä kauemman minä elän, sitä selvemmin käsitän, ettei ole mitään rikollisia, vaan ainoastaan onnettomia raukkoja.
Hän antoi meidän astua työhuoneeseensa ja käski vartijan noutamaan vangin 503.
— Minä annan teidän nyt, sanoi hän, olla todistajina jossakin, jota — olkaa vakuutetut siitä — en ole ollenkaan edeltäpäin valmistanut ja joka epäilemättä on herättävä teissä uusia ajatuksia rikoksesta ja rangastuksesta. Mitä te nyt saatte nähdä ja kuulla, olen minä nähnyt ja kuullut satoja kertoja elämässäni.
Naisvartijan saattama vanki astui työhuoneeseen. Hän oli nuori, oikeen kaunis, lempeältä ja yksinkertaselta näyttävä maalaistyttö.
— Minulla on teille ilmotettavana hyvä uutinen, sanoi johtaja. — Tasavallan presidentti, jolle on annettu tieto teidän hyvästä käytöksestänne, lahjottaa teille lopun teidän rangastuksestanne. Te pääsette ulos lauvantaina.
Hän kuunteli suu puoliksi auki ja kädet ristissä vatsan päällä. Mutta ajatukset eivät niin pian tunkeutuneet hänen aivoihinsa.
— Te pääsette ulos tästä laitoksesta lauvantaina. Te pääsette vapaaksi!
Tällä kertaa hän käsitti. Kädet kohosivat epätoivosella liikkeellä ja huulet vapisivat.
— Onko se totta, että minun välttämättä pitää lähteä täältä? Mihin minä sitte menen? Täällä minä saan ruokaa, vaatteita ja kaikkea. Eikö johtaja voisi sanoa sille hyvälle herralle, että on parempi kun minä jään sinne missä minä olen?
Johtaja selitti hänelle lempeän päättävästi, ettei sopinut hyljätä armahdusta, jonka jälkeen hän ilmotti tytölle, että hän jättäessään laitoksen saa nostaa määrätyn rahamäärän, kymmenen tai kaksitoista frangia.
Hän meni itkien ulos
Min kysyin mikä hänen rikoksensa oli ollut.
Johtaja katsoi luetteloon.
— 503. Hän oli palvelustyttönä talonpoikasperheessä… Varasti hameen emännältään… Kotivarkaus… Te tiedätte, että kotivarkaudesta on ankara rangastus.
Harakan ihmetyö.