1. LUKU.
Kuningas Kristoffer, hänen hallituksensa, tapansa ja sairautensa.
Kristoffer V ei ollut mikään huono kuningas. Hän noudatti tarkalleen eduskunnallisen hallitusmuodon säädöksiä eikä milloinkaan vastustanut valtiopäiväin tahtoa. Tämä alistuminen ei tuntunut hänestä lainkaan raskaalta, sillä hän oli tullut huomaamaan, että jos onkin useita keinoja päästä valtaan, niin ei ole enempää kuin yksi pysyttäidä vallassa tai käyttää valtaansa — ja että kaikki hänen ministerinsä, mitä alkuperää he sitten olivatkin, ja mitä periaatteita, aatoksia ja mielipiteitä he kannattivatkin, kuitenkin hallitsivat samalla tavalla: muutamista puhtaasti muodollisista pikku eroavaisuuksista huolimatta he turvallisen tarkoin toistivat edeltäjäinsä menetelmiä. Sentähden hän empimättä hyväksyikin johtoon kaikki eduskunnan ehdokkaat, antaen kuitenkin etusijan vallankumouksellisille, koska nämä yleensä olivat kiivaimpia virkavaltansa toimeenpanijoita.
Omasta puolestaan hän parhaiten harrasti ulkoasioita. Hän teki usein valtiollisia matkoja, söi ja metsästi toisten kuningas-serkkujensa kanssa sekä kehui olevansa paras ulkoasiain ministeri, mitä suinkin saattoi ajatella. Sisäasioissa hän kunnostausi niin hyvin kuin huonot ajat sallivat. Kansa ei häntä erittäin suuresti rakastanut tai kunnioittanut, mikä seikka takasi hänelle sen kallisarvoisen edun, ettei hän koskaan tuottanut pettymyksiäkään. Ollen osaton kansan innostuksesta ei häntä myöskään uhannut epäsuosio, joka aina varmasti odottaa jokaista yleisön mielikkiä.
Hänen valtakuntansa oli rikas. Teollisuus ja kauppa kukoistivat siellä, mutta eivät kuitenkaan siinä määrin, että se olisi naapurivaltioissa herättänyt rauhattomuutta. Etenkin raha-asiat olivat oivallisella kannalla. Valtion luotto näytti järkähtämättömältä; rahamiehet puhuivat siitä innostuneina ja hartain mielin, silmät täynnä jalon mielisuosion kyyneleitä. Myöskin kuningas Kristoffer niitti osan tästä kunniasta.
Talonpojat panivat huonon vuodentulon hänen syykseen; mutta osittainenkin kato oli harvinainen tapaus. Maaperän hedelmällisyys ja raatajain kärsivällisyys saivat aikaan, että maassa oli runsaasti hedelmiä, viljaa, viiniä ja karjaa. Tehtaiden työmiehet peloittivat jatkuvilla ja tuimilla hyökkäyksillään porvareita, jotka vetosivat kuninkaaseen, jotta hän suojaisi heitä yhteiskunnallista vallankumousta vastaan; työmiehet eivät puolestaan voineet syöstä häntä valtaistuimelta, sillä he olivat heikompana puolena, eivätkä he sitä erittäin halunneetkaan, kun eivät voineet nähdä, mitä hyötyä heillä olisi tästä valtiokeikauksesta. Hän ei helpottanut eikä lisännyt heidän taakkaansa, jotta he muuttumatta koskaan vaaraksi pysyivät aina uhkauksena.
Tämä ruhtinas saattoi myös luottaa sotajoukkoon: siinä vallitsi hyvä henki. Sotaväessä vallitsee aina hyvä henki, kaikkiin toimenpiteisiin ja varokeinoihin on ryhdytty, jotta se siinä säilyisi; se on valtion ensimäinen välttämättömyys. Sillä jos se kadottaisi sen, olisi hallituskin tuossa tuokiossa kumottu. Kuningas Kristoffer suojasi uskontoa. Totta puhuen ei hän ollut mikään harras uskovainen, ja jotta hän ei ajattelisi vastoin uskonkappaleita piti hän varmuuden vuoksi hyödyllisempänä olla tutustumatta ainoaankaan niistä. Hän kuunteli säännöllisesti messua kappelissaan sekä jakeli runsaasti armon- ja suosionosoituksia piispoilleen; näiden joukossa oli kolme tai neljä kiihkokatolilaista, jotka eivät tehneet muuta kuin sättivät ja solvasivat häntä. Virkamiehistön orjailu ja halpamaisuus herättivät hänessä voittamatonta vastenmielisyyttä. Hän ei voinut ymmärtää, miten hänen alamaisensa saattoivat sietää niin väärää oikeutta; mutta nämä virkamiehet korvasivat häpeällisen heikkoutensa voimakkaiden suhteen heltymättömällä kovuudellaan heikkoja kohtaan. Heidän ankaruutensa oli täten yhteisten etujen valvomista ja erittäin kunnioitusta herättävää.
Kristoffer V oli huomannut, ettei hänen teoillaan ollut sanottavaa vaikutusta asiain menoon tai että niillä oli vallan päinvastainen vaikutus kuin hän oli odottanut. Sentähden hän toimikin mahdollisimman vähän. Julkiset ritarimerkit ja arvonylennykset olivat hänen parhaat hallitusvälineensä. Hän jakoi niitä etenkin vastustajilleen, jotka olivat siitä yhtaikaa nöyryytettyjä ja tyytyväisiä.
Kuningatar oli lahjoittanut hänelle kolme poikaa. Hän oli ruma, häijy, saita ja tyhmä, mutta kansa, joka tiesi kuninkaan laiminlyövän ja pettävän häntä, ylisti ja kunnioitti häntä kaikin tavoin. Tunnusteltuaan monenlaisia ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia naisia oli kuningas lopulta valinnut mielitietykseen rouva Kananheimon, jota hän kunnioitti säännöllisillä käynneillään. Naisissa hän oli aina rakastanut uutuuden viehätystä; mutta uusi nainen ei ollut enää mikään uutuus hänelle, ja vaihtelun yksitoikkoisuus kävi hänelle raskaaksi. Kiusaannuksissaan hän aina palautui rouva Kananheimon luo, ja tuo sama "ennen nähty", joka oli hänestä sietämätöntä, kun hän tapasi sen ensi kertaa näkemissään naisissa, kävi sentään jotenkuten laatuun, kun se kuului vanhalle ystävättärelle. Siitä huolimatta tämä ikävystytti häntä vahvasti ja jatkuvasti. Väliin, kun hän oli aivan suunniltaan tästä alituisesta tuhmansekaisesta samankaltaisuudesta, koetti hän saada vaihtelua aikaan valepukujen avulla ja puetti hänet tyrolittareksi, andalusialaiseksi, kapusinimunkiksi, rakuunakapteeniksi, nunnaksi, saattamatta silti hetkeksikään unohtaa kyllästymistään häneen.
Hänen pääasiallisena harrastuksenaan oli metsästys, tuo kaikkien kuninkaiden ja ruhtinaallisten sukuperintö, jonka he ovat saaneet lahjaksi alkuihmiseltä — muinaisajan välttämättömyys, joka vähitellen on muuttunut huvitukseksi; — väsyttävä toimitus, josta ylhäiset ovat tehneet itselleen ilon. Kaikki ilo on ihmisellä vaivan takana. Kristoffer V metsästi kuusi kertaa viikossa.
Eräänä päivänä ollessaan metsällä sanoi hän herra Nelilehdelle, ylimäiselle tallimestarille:
— Mikä surkeus onkaan hirvenjahti!
— Sire, — vastasi tallimestari, — tulette olemaan hyvin tyytyväinen voidessanne levätä ajon jälkeen.
— Nelilehti, — huokasi kuningas, — olen aina huvitteleinut juuri siten, että ensin olen väsyttänyt itseni ja sitten levännyt. Mutta nyt en keksi enää mitään hupia enempää toisesta kuin toisestakaan. Kaikki hommailu tuntuu minusta tyhjältä kuin laiskuus, ja lepo väsyttää minua niinkuin vaivaloinen aherrus.
Näin siis Kristoffer V kymmenen hallitusvuoden jälkeen, jotka olivat kuluneet ilman vallankumouksia ja ilman sotia ja joiden aikana hän alamaistensa keskuudessa oli saavuttanut taitavan valtiomiehen maineen ja saanut määräämisvallan kuninkaiden parissa, ei löytänyt enää mitään iloa eikä nautintoa maailmasta. Synkkään alakuloisuuteen vajonneena hän puhui useasti tähän tapaan:
— Minulla on lakkaamatta mustat lasit silmieni edessä, ja kylkirustojeni alla tunnen raskaan kivimöhkäleen, jonka päällä istuu suru.
Hänellä ei ollut ruokahalua eikä unenlahjaa.
— Minä en voi syödä enää mitään, — sanoi hän usein herra Nelilehdelle muhkeiden kulta- ja hopeakulhojensa edessä. — Kuitenkaan en, ikävä kyllä, osaa erityisesti kaivata pöydän iloja, sillä en ole koskaan saanut nauttia niistä; sitä iloa ei kuninkaalle suoda koskaan! Minulla on huonoin ruoka koko valtakunnassani. Ainoastaan yhteinen kansa syö hyvin; rikkailla on kokit, jotka varastavat ja myrkyttävät heitä. Suurimmat kokit ovat ne, jotka varastavat ja myrkyttävät kaikkein eniten, ja minulla on Europan etevämmät keittiötaiturit. Kuitenkin olen minäkin oikeastaan luonnostani herkkusuu ja olisin niinkuin joku toinenkin mielelläni syönyt makupaloja, jos vain asemani olisi antanut myöten.
Hän valitteli ristiluitaan säjöilevän ja vatsaansa painostelevan, tunsi yleistä heikkoutta, kärsien hengenahdistusta ja sydämentykytystä. Aika ajoin myös veri nousi ilkeästi päähän.
— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni ja levottomuuteni.
Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.
Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori
Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.
— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko. — Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein tavoittamaton…
Professori Aasinleuka keskeytti:
— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.
Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä. Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta, koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä. Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta. He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia liuoksia.
Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.
— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.
— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.
— Minusta se on vastenmielistä, — vastasi kuningas.
Professori Aasinleuka tuli selityksineen avuksi.
— Ei Teidän Majesteettinne vatsa eikä myöskään sisälmystö ole sairas, mutta jos ne kuitenkin aiheuttavat teille kärsimyksiä, niin se tapahtuu, sanokaamme vaikka näin, myötätunnosta keskushermostoanne kohtaan, jonka lukemattomat ärtyneet ja hämmentyneet säikeet riipovat joka suuntaan vatsaa ja sisälmyksiä ikäänkuin hehkutetut platinalangat.
— Neurastenia, jatkoi Aasinleuka, kas siinä oikea patologinen Proteus.
Mutta kuningas lähetti heidät molemmat pois.
Kun he olivat menneet, virkahti herra Pyhä-Sylvanus, kuninkaan yksityisasiain sihteeri:
— Sire, kysykää neuvoa tohtori Rodrigolta.
— Niinpä niin, sire, sanoi herra Nelilehti, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Ei ole enää muuta neuvoa.
Tähän aikaan tohtori Rodrigo herätti huomiota kautta maailman. Hän näkyi melkein yht’aikaa kaikissa maailman paikoissa. Hän otti käynneistään sellaisen maksun, että miljoonamiehetkin tunnustivat hänen arvonsa. Hänen virkaveljensä kautta koko maapallon, mitä he sitten yksityisesti ajattelivatkin hänen taidostaan ja luonteensa laadusta, puhuivat kuitenkin eräänlaisella kunnioituksella miehestä, joka oli äkkiä saanut nostetuksi lääkärinpalkkiot siihen asti kuulumattomaan korkeuteen; monet ylistivätkin hänen menetelmiään, väittäen osaavansa samoja ja käyttävänsä niitä halvemmalla, ja se vain lisäsi hänen maailmanmainettaan. Mutta kun tohtori Rodrigoa huvitti sulkea pois sairashoidostaan kaikki laboratoriotuotteet ja apteekkien valmisteet ja kun hän ei milloinkaan seurannut lääkekirjojen kaavoja, olivat hänen parannuskeinonsa hämmästyttävän outoja ja eriskummallisia.
Vaikka herra Pyhä-Sylvanus ei ollutkaan koskaan itse turvautunut
Rodrigon apuun, luotti hän kuitenkin täydellisesti häneen ja uskoi kuin
Jumalaan.
Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta turhaan.
— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.