2. LUKU.
Tohtori Rodrigon parannuskeino.
Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään. Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset, jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä, paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi.
Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä. Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään musersi vihollisensa hennon rintakehän.
— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.
Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä, jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen kellotaulu.
— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.
— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.
Herra Pyhä-Sylvanus käytti tilaisuutta hyväkseen uudestaan suosittaakseen tohtori Rodrigoa, mutta kuningas torjui jäntevästi tämän ehdotuksen luotaan huomauttaen, ettei hän tarvinnut enää lisää lääkäreitä.
— Sire, vastasi Pyhä-Sylvanus, tohtori Rodrigo ei ole mikään lääkäri.
— Eikö todellakaan! huudahti Kristoffer V; tuo mitä nyt sanotte, herra Pyhä-Sylvanus, puhuu suuresti hänen edukseen ja virittää minut hänelle koko joukon suosiollisemmaksi. Hän ei siis ole lääkäri. Mikä hän sitten on?
— Suuri viisas, suuri nero, sire, joka on keksinyt säteilevässä tilassa olevan aineen ennenkuulumattomat ominaisuudet ja sovelluttanut niitä lääketieteeseen.
Mutta äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista, kielsi kuningas käskyläissihteeriään puhumasta mitään tuosta puoskarista.
— En koskaan, murisi hän, en koskaan ota vastaan häntä, en koskaan.
Kristoffer V:n kesä kului jotakuinkin mukiinmenevästi. Hän teki pitemmän merimatkan kahdensadan tonnin kantoisella huvijahdilla rouva Kananheimon kanssa, joka sitä tilaisuutta varten oli puettu merenvaahdoksi. Hän antoi jahdissaan aamiaiset eräälle tasavallan presidentille, eräälle kuninkaalle ja eräälle keisarille sekä vahvisti siellä yksissä neuvoin heidän kanssaan maailman rauhan. Hänestä oli ikävää noin päätellä kansojen kohtalosta; mutta löydettyään sensijaan rouva Kananheimon kammiosta erään työläistyttösiä varten kirjoitetun vanhan romaanin, luki hän sen kannesta kanteen niin kiihkeällä mielenkiinnolla, että hän joksikin tunniksi suloisesti unohti koko elämän todellisuuden. Niinpä siis, lukuunottamatta joitakin tavallisen päänsäryn, hermokivun, reumatismin ja elämään kyllästymisen puuskia, hänen tilansa oli verrattain siedettävä. Syksyn tullen hän sai takaisin entiset tuskansa. Hän kärsi sanoin kuvaamattomasti, niinkuin ihminen, jonka ruumis jaloista vyötäisiin asti on jäässä, mutta koko runko liekkien vallassa. Mutta enimmin häntä kuitenkin kidutti ja hirvitti se, että häntä tämän lisäksi ahdistivat eräänlaiset tunnelmat, joita hän ei voinut edes selittää, — epämääräiset kauhuntilat. Toiset niistä, sanoi hän, olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn hänen päässään. Verenvähyys uuvutti häntä ja hänen heikkoutensa lisääntyi päivä päivältä, kärsimiskykynsä lainkaan vähenemättä.
— Herra Pyhä-Sylvanus, sanoi hän eräänä aamuna levottoman yön jälkeen, te olette minulle useamman kerran puhunut tohtori Rodrigosta. Antakaa hänen tulla.
Tohtori Rodrigo oli näihin aikoihin nähty Kap-maalla, Melbournessa, Pietarissa. Heti lähetettiin kaapeliviestit ja langattomat sähkösanomat kaikkiin näihin suuntiin. Ei ollut vielä viikkoakaan kulunut, kun jo kuningas alkoi hartaasti tiedustaa tohtori Rodrigoa. Seuraavina päivinä hän kysyi joku minuutti: "Eikö hän jo pian tule?"
Häntä lohdutettiin sillä, että Hänen Majesteettinsa ei ollut suinkaan mikään halveksittava potilas ja että Rodrigo matkusti uskomattoman nopeasti. Mutta mikään ei voinut tyynnyttää sairaan kärsimättömyyttä.
— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.
Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo oli tulossa Preussen-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi palatsiin.
Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan, jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.
Tutkittuaan kuningasta hän sanoi:
— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä, sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan. Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä; kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita, metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman, painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden, imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme. Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys. Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava selville.
Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen. Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi, tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä, kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan, liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen miehen paitaa.
— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen miehen paitaa!
— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.
— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra
Rodrigo?
— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata. Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään, meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä, ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot, vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito, villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet… Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa; teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua, noista tipoistanne ja jauheistanne?
Kuningas pyyteli anteeksi ja lupasi totella.
Tohtori Rodrigo, joka jo oli ovella poislähdössä, käännähti ympäri.
— Antakaa vähän lämmittää sitä, sanoi hän, ennenkuin panette sen päällenne.