12. LUKU.
Onko pahekin avu.
Neljätoista pitkää kuukautta he kulkivat aamusta iltaan ja illasta aamuun nuuskien kaupunkia ja sen ympäristöä, tehden huomioita, tarkastellen ja kysellen turhaan. Kuninkaan voimat heikkenivät päivä päivältä, ja hän oli jo saanut käsitystä sellaisen etsiskelyn vaikeuksista; hän antoi sisäministerilleen käskyn asettaa ylimääräinen valiokunta, jonka tehtävänä olisi herrojen Nelilehden, Tuliaivon, Pyhä-Sylvanuksen ja Jääpohjan johdolla täysin valtuutettuna salaisesti hankkia tietoja valtakunnan onnellisista ihmisistä. Poliisipäällikkö luovutti ministerin huomautuksesta kaikkein taitavimmat kätyrinsä valiokuntalaisten käytettäviksi ja pian etsittiin pääkaupungissa onnellisia yhtä vimmatusti ja kiihkoisasti kuin muissa maissa pahantekijöitä ja anarkisteja. Jos vain jotakuta henkilöä epäiltiin onnelliseksi, niin heti hänet annettiin ilmi ja ruvettiin häntä vakoilemaan ja pyydystämään. Kaksi poliisia oli asetettu kaikkien onnelliseksi epäiltyjen ihmisten ikkunain alle, missä he suurissa rautasaappaissaan marssivat edestakaisin hetkeksikään vartiopaikaltaan väistymättä. Jos joku maailmanmies tilasi itselleen aition Oopperassa, pantiin hän heti valvonnan alle. Jos jonkun hevosystävän hevonen oli voittanut kilpa-ajoissa, pidettiin häntä silmällä. Kaikkien rakkauskohtauksiin vuokrattavien talojen toimistohuoneessa oli myös poliisiviraston asiamies, joka teki muistiinpanoja tulijoista. Ja hra poliisipäällikön huomautuksen johdosta, että hyve tekee ihmisen onnelliseksi, annettiin ilmi myös kaikki hyväntekeväiset henkilöt, turvalaitosten perustajat, jalomieliset lahjoittajat, hyljätyt ja uskolliset aviovaimot, uhrautuvaisuudestaan tunnetut kansalaiset, sankarit ja marttyyrit, ja kaikki alistettiin yksityiskohtaisiin tutkisteluihin.
Tämä valvonta painoi koko kaupunkia, mutta kukaan ei voinut aavistaa sen syytä. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus eivät olleet kenellekään uskoneet etsivänsä onnen paitaa, peläten, kuten jo edellä olemme kertoneet, että kunnianhimoiset tai rahanahneet henkilöt, teeskennellen omaavansa täydellisen onnen, saattaisivat luovuttaa kuninkaalle muka onneatuottavana aivan kurjuuden, murheen ja huolen saastuttaman alusvaatteen. Poliisin tavattomat toimenpiteet herättivät levottomuutta ylhäisemmissä säätyluokissa, ja koko kaupunki näytti olevan jonkun verran kuohuksissa. Useat hyvin arvossapidetyt naiset joutuivat huonoon huutoon, ja monenlaisia häväistysjuttuja syntyi.
Uusi valiokunta kokoontui joka aamu kuninkaallisessa kirjastossa hra Nelilehden toimiessa esimiehenä ja herrojen Poran ja Makiaviinin suosiollisesti avustaessa, jotka viimeksimainitut olivat molemmat ylimääräisiä valtioneuvoksia. Joka istunnossa tarkastivat he keskimäärin noin viisitoistasataa asiakirjaa. Neljä kuukautta kestäneen istuntoajan jälkeen eivät he vieläkään olleet päässeet onnellisen miehen jäljille.
Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:
— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla ihmisillä on paheita.
— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa; pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä. Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä; se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan, inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi, tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan; pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.
Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe ei ole mikään pahe.
— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten oikeastaan nimitätte paheeksi?
— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä, kauneutta, valtaa ja neroa.
— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää tuollakin lailla.
Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.
— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan ääretöntä inhoa…
— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni, mikään suuri jumalien halveksija.
Pyhä-Sylvanus oli ensin vähän loukkaantunut tällaisesta puheesta, mutta kirjastonhoitaja todisti hänelle, ettei hänen sanoissaan piillyt minkäänlaista solvausta. Pyhä-Sylvanus uskoi sen mielellään ja puki ajatuksensa lopuksi seuraavaan viisauslauselmaan:
— Valitettavasti on hyve samoin kuin pahe, pahe samoin kuin hyve, ponnistusta, orjuutta, taistelua, vaivaa, työtä ja rasitusta: sentähden olemmekin kaikki onnettomia.
Mutta puheenjohtaja Nelilehti valitti, että hänen päänsä oli aivan halkeamaisillaan.
— Hyvät herrat, sanoi hän, älkäämme siis enää viisastelko. Emmehän me ole sitä varten luotuja.
Ja hän lopetti istunnon.
Tämän onnen valiokunnan kanssa kävi samoin kuin kaikkien valiokuntain on eduskunnassa ja eduskuntien ulkopuolella käynyt kaikkina aikoina ja kaikissa maissa: se ei päässyt minkäänlaisiin tuloksiin, ja pidettyään istuntoja viisi vuotta se hajaantui, tuottamatta toiminnallaan mitään hyötyä.
Kuningas ei voinut paremmin. Tuo Merehisen kaltainen neurastenia pukeutui kerrassaan kukistaakseen hänet mitä erilaisimpiin ja hirvittävimpiin muotoihin. Hän valitti nyt, että kaikki hänen elimensä olivat ruvenneet vaeltamaan ja liikkuivat lakkaamatta hänen ruumiissaan kulkeutuen mitä tavattomimpiin paikkoihin, munuaiset nieluun, sydän pohkeeseen, suolet nenään, maksa kurkkuun, aivot vatsaan.
— Te ette voi kuvitella, lisäsi hän, kuinka nämä aistimukset ovat tuskallisia ja kuinka ne hämmentävät ajatuksia.
— Sire, käsitän tuon sitäkin paremmin, vastasi Nelilehti, kun minullekin nuoruudessani useasti sattui sellaista, että vatsaan menneet ainekset nousivat päähäni, ja sekös vasta sekoitti minun ajatukseni tavalla, jota on mahdoton kuvailla. Minun matematiikkaopintoni kärsivät siitä suuresti.
Mitä enemmän Kristoffer kärsi, sitä kiihkeämmin vaati hän tuota paitaa, joka oli hänelle määrätty.