11. LUKU.
Sigismundus Dux.
Seuraavana päivänä Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus jälleen ollessaan paidan etsinnässä ja laskeutuessaan alas pitkin Perustuslakien katua tapasivat kreivitär Cecilian, joka juuri astui ulos eräästä musiikkikaupasta. He saattoivat hänet hänen vaunuihinsa.
— Herra Nelilehti, teitä ei näkynyt eilen professori Häränselän leikkausopillisessa näytännössä, eikä myöskään teitä, herra Pyhä-Sylvanus. Teitte kovin väärin, kun ette tulleet, se oli hyvin mielenkiintoista. Professori Häränselkä oli kutsunut sinne koko hienon maailman, yhtä lukuisan kuin valitunkin joukon kello 5:n leikkaukseensa, joka oli aivan ihana munasarjatapaus. Siellä oli kukkia, hienoja pukuja, musiikkia; jäätelöäkin tarjoiltiin. Professori esiintyi tässä tilaisuudessa erinomaisen ylhäisesti ja sirosti. Hän antoi myös ottaa kuvalaattoja eläviäkuvia varten.
Nelilehti ei erittäin hämmästynyt tästä kuvauksesta. Hän tiesi, että professori Häränselkä toimitti leikkauksensa huvitusten ja ja ylellisyyden ympäröimänä; hän olisi mennyt pyytämään häneltä paitaa, ellei hän muutamia päiviä sitten olisi nähnyt tätä kuuluisaa kirurgia vallan lohduttomana sentähden ettei hän ollut saanut leikata päivän suurimpia kuuluisuuksia Saksan keisaria, joka oli antanut professori Hilmacherin poistaa itsestään jonkun visvarakon, ja ihmenäyttelyn kääpiönaista, joka nieltyään noin satasen naulaa ei tahtonut antaa avata vatsaansa, vaan joi itsepintaisesti risiiniöljyä.
Pyhä-Sylvanus, joka oli pysähtynyt musiikkikaupan näyteikkunan eteen, tarkasteli Sigismundus Duxin rintakuvaa ja huudahti sitten äkkiä suureen ääneen:
— Mutta tuossahan on juuri se, jota etsimme! Tuossa on onnellinen mies!
Rintakuva, joka oli hyvin näköinen, esitti säännöllisesti ja ylväästi muovailtuina tuollaisia sopusointuisia ja täyteläisiä kasvoja, jotka muistuttavat maapalloa. Tuo suuri säveltäjä, vaikkakin hän jo oli kalju ja vanha, näytti siinä yhtä herttaiselta kuin komealta. Hänen päälakensa kaartui kauniina kuin kirkon holvi, mutta hänen hieman suuri nenänsä sensijaan piti kiinni tyvestään aivan maallisella, vantteralla halukkuudella ja tukevalla otteella; tasaisen leukaparran sisältä pistivät näkyviin lihalliset huulet ja aistillisuutta ja Bakkuksen palvelusta todistava suu. Niin, juuri tuollainen oli se nero, joka sävelsi kaikkein pyhimmät oratoriot ja kaikkien intohimoisimman ja aistillisimman teatterimusiikin. — Kuinka, jatkoi Pyhä-Sylvanus, emme ennen ole tulleet ajatelleeksi Sigismundus Duxia, joka niin täysin siemauksin nauttii tavattomasta maineestaan, — joka on kylliksi taitava käyttääkseen kaikki sen suomat edut hyväkseen ja juuri tarpeeksi hullu säästyäkseen korkean aseman aiheuttamista ikävyyksistä ja pakollisista velvollisuuksista, — Sigismundusta, joka on henkevin ja aistillisin kaikista neroista, onnellinen kuin jumala ja rauhallinen kuin eläin — joka lukemattomissa rakkausseikkailuissaan näyttää yhdistävän mitä hienoimman herkkätuntoisuuden mitä raaimpaan kyynillisyyteen!
— Hänellä on rikas luonnonlaatu, — myönsi Nelilehti. Hänen paitansa ei voi tehdä muuta kuin hyvää Hänen Majesteetilleen. Menkäämme pyytämään sitä.
Heidät johdettiin suojamaan, joka oli avara ja kaikuva kuin joku konserttikahvila. Kolmiaskelmaiselle korokkeelle sijoitetut urut peittivät osan seinästä lukemattomilla pilleillään. Puettuna upeaan myssyyn ja kirjailtuun viittaan Sigismundus Dux sepitteli uusia sävelmiä, ja hänen sormiensa kosketuksesta syntyi sointuja, jotka saivat sielut läikähtämään ja sydämet sulamaan. Noilla kolmella purppuraverhoisella askelmalla virui hänen jalkojensa juuressa joukko naisia, komeita, suloisia, pitkiä, hentoja, käärmemäisiä, pyöreitä, hempeän pehmeitä ja valtavan uhkeita, mutta kaikki yhtä kiihkeitä ja lempeensä hiutuvia, kaikki rakkautensa ja pyyteensä kaunistamia. Suojama oli täynnä ihmisvilinää, siinä nuoria amerikattaria, israelilaisia rahamiehiä, valtiomiehiä, tanssijattaria, laulajattaria, katolilaisia pappeja, protestanttisia, budhalaisia; siinä mustia ruhtinaita, pianonvirittäjiä, sanomalehtimiehiä, lyyrillisiä runoilijoita, impressarioita, valokuvaajia, miehiä naisen ja naisia miehen puvussa. He kaikki muodostivat vain yhden ainoan suuren, sekavan, tunkeilevan, yhteensulautuvan ihailijajoukon, jonka yläpuolella pylväiden, kynttiläjalkain ja kattokruunujen korkeudessa vyöryi tuo joka hetki uusi ja notkeakuvioinen hartausmusiikki. Koko tämä ääretön kansa oli haltioitumisen huumaama; tämän tilaisuuden nimenä oli "intiimi matinea".
Urut vaikenivat. Kokonainen pilvi naisia pimitti siinä silmänräpäyksessä mestarin, joka hetkittäin pilkahti siitä puoleksi näkyviin niinkuin kirkas tähti vaipuakseen sitten heti jälleen takaisin. Hän oli lempeä, mairitteleva, liukas ja viettelevä. Hän oli erittäin herttainen, ei sentään narrimaisempi kuin oli tarvis, suuri niinkuin maailma ja pikkuinen kuin lemmenjumala; hymyillen hän näytteli harmaan partansa keskestä pikkulapsen hampaitaan, jaellen kaikille helppotajuista ja sievää imartelua, joka ihastutti kuulijaansa; mutta sanoja oli mahdoton pitää mielessään, niin hennon ohuita ne olivat, joten siis koko niiden tenho jäi salaperäisyyden varjoon. Hän oli yhtä ystävällinen ja hyvä miehillekin, ja nähdessään Pyhä-Sylvanuksen syleili hän tätä kolmasti vakuuttaen pitäneensä häntä aina rakkaassa ja lämpöisessä muistossa. Kuninkaan sihteeri otti heti vaarin tilaisuudesta: hän pyysi saada puhua hänen kanssaan pari sanaa kahden kesken kuninkaan puolesta, ja esitettyään hänelle pääpiirteissään sen tärkeän tehtävän, joka hänelle oli uskottu, sanoi hän:
— Mestari, antakaa minulle pai…
Hän keskeytti lauseensa nähdessään Sigismundus Duxin piirteiden äkkiä pahasti vääristyvän.
Joku posetiivi oli ulkona kadulla alkanut jauhaa Keltaisten narsissien polkkaa. Ja heti sen ensimäiset säveleet kuultuaan oli suuri mies kalvennut. Tämä vuodenajan lempisävel oli erään köyhän Pukki-nimisen nurkkatanssi-viuluniekan tekemä, joka muuten oli aivan tuntematon ja kurjissa oloissa elävä. Ja tuo jo neljäkymmentä vuotta kunnian ja rakkauden kruunaamana ollut mestari ei voinut sallia sitä, että vähänkään ylistystä lankesi Pukki-raukan osalle; hän tunsi sen sietämättömäksi omakohtaiseksi loukkaukseksi. Itse Jumalakin on kateellinen ja suree ihmisten kiittämättömyyttä. Sigismundus Dux ei voinut kuulla Keltaisten narsissien polkkaa tulematta sairaaksi. Hän jätti yhtäkkiä Pyhä-Sylvanuksen, ihailijajoukkonsa ja lempeen hiutuvain naistensa komean lauman sekä kiiruhti pesukammioonsa oksentamaan ulos myrtyneen sappensa.
— Hän on surkuteltava, — huokasi Pyhä-Sylvanus.
Ja vetäen Nelilehteä mukanaan takin liepeestä hän astui ulos onnettoman sävelniekan talosta.