10. LUKU.
Onko onni siinä, että olemassaolon-tunto lakkaa?
Tultuaan suurelle valtatielle, jota kuninkaallisen puiston puolelta vanhat jalavat varjostivat, hän huomasi nuoren, kauniin miehen, joka nojaten puun runkoon, keveä ilon ilme kasvoillaan, katseli ylös tähtiä kohti, jotka säihkyvillä ja salaperäisillä merkeillään viitoittivat taivaan ääretöntä lakeutta. Vieno tuulen henki leyhytteli hänen kiharaista tukkaansa, ja taivaallisen kirkkauden heijastus hohti hänen katseestaan.
— Minä olen löytänyt oikean, ajatteli kuningas.
Hän lähestyi tätä hymyilevää ja kaunista nuorukaista, joka hieman säpsähti hänet nähdessään.
— Olen pahoillani, herraseni, sanoi ruhtinas, että häiritsen teidän haaveiluanne. Mutta kysymys, jonka aion teille tehdä, on minulle suorastaan elämänkysymys. Älkää kieltäytykö vastaamasta henkilölle, joka kenties kykenee hyvin palkitsemaan teidät ja joka ei suinkaan tahdo olla kiittämätön. Hyvä herra, oletteko onnellinen?
— Olen.
— Eikö mitään puutu onnestanne?
— Ei mitään. Tosin ei aina ole näin ollut laitani. Minäkin olen, kuten kaikki ihmiset, tuntenut elämäntuskaa, ja kenties olen tuntenut sen kipeämmin kuin monet muut. Se ei johtunut minun erikoisesta asemastani, ei myöskään tilapäisistä olosuhteista, vaan siitä alkusyystä, joka on yhteistä kaikille ihmisille ja kaikille luoduille; minä olen ollut suuressa ahdistuksessa: nyt se on kokonaan poissa. Nautin täydellistä rauhaa, suloista iloa; kaikki on minussa pelkkää tyytyväisyyttä, tyyntä kirkkautta, syvää sopusointua, yli-inhimillinen riemu täyttää koko olemukseni. Te näette minut, hyvä herra, elämäni kauneimmassa kohdassa, ja koskapa sallima on saattanut teidät tielleni, otan teidät onneni todistajaksi. Vihdoinkin olen vapaa, vapaa pelosta ja kauhusta, jotka tavallisesti ahdistavat ihmisiä, vapaa kunnianhimoisista pyyteistä, jotka heitä jäytävät, ja turhista toiveista, jotka heitä pettävät. Olen yläpuolella onnen heittelyjen ja ulkopuolella ihmissuvun kahden näkymättömän vihollisen, ajan ja paikan vaikutusvallan. Voin uhmata kohtaloa. Omistan ehdottoman onnen ja olen yhtä jumaluuden kanssa. Ja tämä onnellinen tila on omaa työtäni; siitä saan kiittää erästä äsken tekemääni päätöstä, joka on niin viisas, hyvä, kaunis, hyveellinen ja tehokas, että siinä pysyessään jumaloituu.
Minä aivan uin ilossa, minä olen ihanassa päihtymistilassa. Minä sanon täysin tietoisena ja tämän haltioittavan, innostavan ja hurmaavan käsitteen täydellisimmässä ja korkeimmassa merkityksessä: "En tunne enää itseäni."
Hän veti esiin kellonsa.
— Hetki on tullut. Hyvästi!
— Vielä sana, herraseni. Te voitte pelastaa minut. Minä…
— Ei kukaan voi pelastua muutoin kuin ottamalla esimerkkiä minusta.
Teidän täytyy jättää minut nyt. Hyvästi!
Ja sankarillisin askelin ja nuorekkain ryhdin loittoni tuntematon tien viereiseen metsään. Kristoffer, joka ei tahtonut noin vain luopua löydöstään, seurasi häntä… Hän oli tuskin ehtinyt ryteikön laitaan, kun hän kuuli pyssyn laukauksen; hän kiiruhti eteenpäin, taivutti oksia syrjään ja näki onnellisen nuorukaisen makaavan ruohikossa, ohimo luodin lävistämänä ja puristaen vielä revolveria oikeassa kädessään.
Tämän nähdessään kuningas pyörtyi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus riensivät hänen luokseen, auttoivat häntä palautumaan tajuihinsa ja kantoivat hänet palatsiin.
Kristoffer antoi ottaa selvää tästä nuorukaisesta, joka näin hänen silmiensä edessä oli löytänyt epätoivoisen onnen. Hän sai kuulla, että hän oli erään ylhäisen ja rikkaan perheen perillinen, yhtä älykäs kuin kauniskin ja koko elämänsä ollut kohtalon suosima.