9. LUKU.
Onni olla rakastettu.
He lähtivät päivälliselle kuninkaalliseen puistoon, komeaan kävelypaikkaan, joka kuningas Kristofferin pääkaupungissa suunnilleen vastaa sitä, mitä Boulognen metsä merkitsee Parisille, Cambre Brysselille, Hyde-Park Lontoolle, Thiergarten Berlinille, Prater Wienille, Prado Madridille, Cascines Firenzelle ja Pincio Roomalle. Istuen ulkosalla keskellä päivällisvieraiden loisteliasta parvea seurasivat he katseillaan noita suuria, kukin ja töyhdöin koristeltuja hattuja, jotka kuten harhailevat huvimajat, kuten lemmenherhiläisten hempeät piilopirtit, kuten pyyteitä kokoavat kyyhkyslakat, liikkuivat heidän ympärillään.
— Luulenpa, sanoi Nelilehti, että etsimämme esine löytyy juuri täältä. Minullekin on sattunut aina joskus niinkuin muillekin, että minua on rakastettu: se on onnea se, Pyhä-Sylvanus, ja vieläkin epäilen vahvasti, että eiköhän se sittenkin vain liene ihmisten ainoa onni; ja vaikkakin minä poloinen rakossani raahaan kuormaa, jossa on enemmän kiviä kuin sorarattailla kivilouhimosta ulos työnnettäessä, niin on päiviä, jolloin voin olla rakastunut kuin kahdenkymmenen vuotias nuorukainen.
— Minä, vastasi Pyhä-Sylvanus, minä olen naisvihaaja. Minä en voi antaa naisille anteeksi sitä, että he ovat samaa sukupuolta kuin rouva Pyhä-Sylvanus. He ovat kyllä kaikki, minä tiedän sen, vähemmän tyhmiä, vähemmän ilkeitä ja vähemmän rumia, mutta sekin on jo liikaa, että heillä on mitään yhteistä hänen kanssaan.
— Jättäkää tuo puheenaihe, Pyhä-Sylvanus. Sanonpa teille, että se mitä etsimme on varmasti täällä ja että meidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätemme saadaksemme sen kiinni.
Ja viitaten erääseen hyvin kauniiseen mieheen, joka istui yksinään pienen pöydän ääressä, hän jatkoi:
– Tehän tunnette Jaakko Purjetuulen. Hän miellyttää naisia, hän miellyttää kaikkia naisia. Kas siinä on onni, tai sitten en ymmärrä siitä asiasta yhtään mitään!
Pyhä-Sylvanus tahtoi myöskin tulla vakuutetuksi tästä. He pyysivät Jaakko Purjetuulen kanssaan päivällisille ja siinä syödessään juttelivat tuttavallisesti hänen kanssaan. Lukemattomia kertoja he, pitkiä kiertoteitä ja äkillisiä yllätyksiä tehden, häikäilemättömästi ja verhotusti, vihjauksin ja aivan suoraan asiaan käsiksi käyden yrittivät päästä selville hänen onnestaan, tulematta silti sen viisaammiksi tämän kumppanuksensa suhteen, jonka siro sanontatapa ja viehättävät kasvot eivät ilmaisseet iloa eivätkä surua. Jaakko Purjetuuli puheli mielellään, vaikutti avomieliseltä ja luonnolliselta, kertoipa hän lisäksi joitakin salaisuuksiaankin, mutta ne vain yhä enemmän pimittivät hänen syvimmän salaisuutensa ja tekivät sen yhä saavuttamattomammaksi. Varmaa oli, että hän sai paljon rakkautta osaksensa; oliko hän siitä onnellinen vai onneton? Kun oli päästy päivällisessä hedelmiin asti, luopuivat kuninkaan molemmat inkvisiittorit turhasta tutkistelemisestaan. Viitsimättä enää terästää aseitaan he puhelivat nyt vain jotakin sanoakseen ja haastoivat itsestään: Pyhä-Sylvanus vaimostaan ja Nelilehti pitkiä valituksia peruskivestään, jolta kohdaltaan hän muuten muistuttaa Montaignea. Kerrottiin jos jonkinlaisia tarinoita likööriä maisteltaessa: siinä kuultiin juttu rouva Kalliskivestä, joka pakeni eräästä yksityisasunnosta leipurinsälliksi puettuna, vaatekoppa päälaella; uusi kasku kenraali Säyseästä ja rouva paroonitar Bildermannista; samoin toinen ministeri Visiiristä ja rouva Cereksestä, jotka Antoniuksen ja Kleopatran tavoin sulattivat kokonaisen valtakunnan suuteloihin, ja vielä useita muita, muinaiselta ja nykyajalta. Jaakko Purjetuuli kertoi erään itämaisen sadun.
— Nuori bagdadilainen kauppias, — kertoi hän, — tunsi itsensä eräänä aamuna vuoteessaan lepäillessään kovin lemmensairaaksi ja toivotteli suureen ääneen huutaen itselleen sellaista onnea, että kaikki naiset rakastaisivat häntä. Haltia, joka heti kuuli hänen sanansa, ilmestyi hänelle ja sanoi: "Toivomuksesi on täytetty. Tästä päivästä lähtien olet kaikkien naisten rakastama." Heti hyppäsi nuori kauppias iloissaan vuoteestaan ja uskoen käyvänsä kohti loppumattomia ja vaihtelevia huvituksia hän laskeutui alas kadulle. Tuskin oli hän kävellyt paria askelta ennenkuin muuan pahan näköinen vanha akka, joka siivilöitsi viiniä kellarissaan, syttyi hänet nähdessään kiihkeään rakkaudenliekkiin ja alkoi heittää hänelle lentomuiskuja kellarinaukosta. Hän käänsi inhoten päänsä toisaalle, mutta eukko veti hänet jalasta maanalaiseen koloonsa, jossa hän piti nuorukaista vankinaan kokonaista kaksikymmentä vuotta. Jaakko Purjetuuli oli juuri lopettanut satunsa, kun hovimestari tuli ilmoittamaan hänelle, että häntä odotettiin. Hän nousi ja synkin ilmein, pää kumarassa, hän ohjasi askeleensa puutarhan portille, missä häntä eräitten vaunujen nurkassa odotti jotenkin karkean näköinen olento.
— Hän kertoi oman tarinansa, sanoi Pyhä-Sylvanus. Tuo nuori bagdadilainen kauppias on hän itse.
Nelilehti löi otsaansa:
— Olihan minulle tosiaan kerrottu, että hän oli lohikäärmeen vartioima; olin aivan unohtanut sen!
He palasivat palatsiin verrattain myöhään ilman muuta paitaa kuin omansa ja tapasivat silloin kuninkaan ja rouva Kananheimon itkemässä kuumia kyyneleitä erästä Mozartin sonaattia kuunnellessaan.
Seurustelu kuninkaan kanssa oli tehnyt rouva Kananheimon raskasmieliseksi, ja hän hautoi päässään synkkiä mietteitä ja mielettömiä kauhunkuvia. Hän luuli olevansa vainottu, hirvittävien salahankkeiden uhri; hän eli ainaisessa myrkytyksen pelossa ja pakoitti kamarineitonsa maistamaan kaikkia hänelle tarjottuja ruokia. Hän pelkäsi kuolemaa, mutta tunsi houkutusta itsemurhaan. Tämän naisen mieliala vielä pahensi kuninkaankin tilaa, ja he viettivät yhdessä ikäviä hetkiä.
— Maalarit, sanoi Kristoffer V, ovat kamalia valheen levittäjiä. He varustavat liikuttavalla kauneudella itkevät naiset, ja esittävät meille jonkun Andromaken, Artemiksen, Magdalenan tai Helenan aivan suloisina kyynelhelyissään. Minulla on sievä muotokuva Adrienne Lecouvreuristä Cornelian osassa, jossa hän kyynelillään kostuttaa Pompeijin raunioita: hän on ihana. Mutta heti kun rouva Kananheimo rupeaa itkemään, vääntyvät hänen kasvonsa rumasti, ja hänen nenänsä alkaa punottaa: hän on silloin pelottavan ruma.
Tämä onneton ruhtinas, joka kulutti kaiken aikansa vain tuon terveyttä-tuottavan paidan odotuksessa, soimasi ankarasti Nelilehteä ja Pyhä-Sylvanusta heidän huolimattomuudestaan, kykenemättömyydestään ja huonosta menestyksestään, luottaen kenties siihen, että näistä kolmesta syytöksestä ainakin joku osuisi oikeaan:
— Te annatte minun ilman muuta kuolla, niinkuin tekevät lääkärini Aasinleuka ja Tinaharkko. Mutta mitä heihin tulee, niin se kuuluu heidän ammattiinsa. Odotin toista teiltä; luotin älyynne ja ystävyyteenne. Huomaan, että olen erehtynyt. Palata tyhjin toimin! Ettette toki häpeä! Oliko teidän tehtävänne muka niin vaikea? Onko siis niin vaivaloista löytää onnellisen miehen paitaa? Jos ette edes kykene tällaista asiaa toimittamaan, niin mihin sitten oikein kykenette? Ainoastaan itse voi palvella itseään hyvin. Tämä pitää paikkansa yksityisihmisten suhteen ja vielä enemmän kuninkaihin nähden. Lähden aivan paikalla etsimään tuota paitaa, jota te ette kykene löytämään.
Ja heittäen yltään yömyssynsä ja kotipukunsa pyysi hän vaatteitaan.
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus koettivat pidättää häntä.
— Sire, se olisi hyvin varomatonta, muistakaa sairauttanne!
— Sire, kello on jo lyönyt kaksitoista.
— Luuletteko te siis, sanoi kuningas, että onnelliset ihmiset nukkuvat niinkuin kanat? Eikö ole enää mitään huvittelupaikkoja minun pääkaupungissani? Eikö ole enää mitään yökahviloita? Poliisipäällikköni on antanut sulkea kaikki epäilyttävät ilopaikat; mutta totta kai ne siitä huolimatta toimivat? Mutta eihän minun edes ole tarvis mennä mihinkään huoneustoihin. Minä löydän kyllä sen, mitä tarvitsen, kadulta ja penkeiltä.
Nopeasti pukeuduttuaan Kristoffer V harppasi rouva Kananheimon yli, joka kiemurteli maassa kouristuskohtauksessa, syöksyi alas portaita ja riensi juoksujalkaa puutarhan läpi. Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus seurasivat häntä matkan päästä, ällistyneinä, puhumattomina.