8. LUKU.
Pääkaupungin salongit.
He tekivät niinkuin puhe oli ollut. He ilmoittautuivat ensiksi rouva Liemen luo, joka oli ruokavara-tehtailijan puoliso; hänen miehellään oli tehdas kaupungin pohjoisosassa. He tapasivat sekä herra että rouva Liemen onnettomina siitä, että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kultapuntarin luo, joka oli valimomestarin ja eduskunnan jäsenen puoliso. He menivät rouva Kultapuntarin luo, joka oli vallan epätoivoissaan samoin kuin hänen miehensäkin, syystä että heitä ei ollut kutsuttu rouva Kyyhkyslakan luo, joka oli valtakunnan päärin ja entisen oikeusministerin puoliso. He menivät rouva Kyyhkyslakan luo ja tapasivat sekä päärin että päärittären silmittömästi raivoissaan siitä, että he eivät saaneet kuulua kuningattaren seurapiiriin.
Ne vierailijat, joita he tapasivat näissä eri perheissä, eivät olleet vähemmän onnettomia, epätoivoisia ja raivostuneita. Sairaudet, sydämentuskat ja rahahuolet jäytivät heidän rauhaansa. Ne, jotka omistivat jotakin, pelkäsivät kadottavansa sen mitä heillä oli ja olivat vielä onnettomampia kuin ne, joilla ei ollut mitään. Huomaamattomassa asemassa olevat henkilöt pyrkivät näkösälle ja kuuluisat tahtoivat loistaa vielä enemmän. Työ rasitti useimpia; ja ne, joilla ei ollut mitään tekemistä, vaivaantuivat ikävästä, joka oli vielä julmempaa kuin työ. Monet kärsivät myötätunnosta jotakuta toista kohtaan, kokien samoja tuskia kuin heidän vaimonsa tai rakkaat lapsensa. Vieläpä varsin monet riutuivat sellaisen taudin kourissa, jota heillä ei ollenkaan ollut, mutta jonka he luulivat saaneensa tai pelkäsivät saavansa.
Koleera oli juuri vast’ikään kulkutaudin luontoisena raivonnut kaupungissa, ja eräästäkin liikemiehestä kerrottiin, että hän, peläten saavansa tartunnan ja keksimättä mitään tarpeeksi varmaa turvapaikkaa, teki itsemurhan.
— Ja kaikkein pahinta, — valitteli Nelilehti, — on se, että nämä ihmisraukat, tyytymättä niihin todellisiin vastoinkäymisiin, joita sataa heidän päälleen tiheästi kuin rakeita, vielä lisäksi vaivaavat itseään kuviteltujen tuskien painajaisella.
— Ei ole mitään kuviteltuja tuskia, vastasi Pyhä-Sylvanus. Kaikki tuskat ovat todellisia heti kun ihminen kerran tuntee ne, ja tuskan unelma on todellista tuskaa.
— Olkoon miten hyvänsä, vastasi Nelilehti. Mutta kun minä joudun hellittämään kiviä rakostani, niin soisinpa kernaasti, että se olisi vain unta.
Ja uudelleen sai Pyhä-Sylvanus tilaisuuden todeta, että ihmiset usein murehtivat aivan vastakkaisista ja ristiriitaisista syistä.
Hän keskusteli nimittäin rouva Kyyhkyslakan salongissa peräkkäin kahden hyvin älykkään, valistuneen ja henkisesti varttuneen henkilön kanssa, jotka kiertäin kaartain vaistomaisesti pukivat ajatuksensa sellaiseen muotoon, että siinä heidän tietämättään paljastui se sisäinen paha, joka heitä kalvoi. Valtiollinen tila oli aiheuttanut molempain murheen, mutta aivan vastakkaisista syistä. Hra Hanhenkoura pelkäsi joka hetki jonkunlaista muutosta. Keskellä vallitsevia vakiintuneita olosuhteita, keskellä hyvinvointia ja rauhaa, jota maa par'aikaa nautti, hän odotti pelolla ja vavistuksella levottomuuksia ja perinpohjaista vallankumousta. Värisevin käsin avasi hän joka päivä sanomalehdet; hän oli varma siitä, että jonakuna aamuna saisi lukea kapinoiden ja mellakkain jo alkaneen. Tämän tunnelman painostuksen alaisina ollen muuttuivat kaikki mitättömimmät ja jokapäiväisimmät tapaukset ja sattumat hänen mielikuvituksessaan suurten vallankumousten ensimäisiksi enteiksi, maailmannielevän vedenpaisumuksen alkusoitoksi. Luullen aina olevansa tuon yleismaailmallisen romahduksen kynnyksellä hän eli ainaisen kauhun vallassa.
Aivan päinvastainen ja vielä ihmeellisempi ja harvinaisempi vaiva hivutti hra Kuhalampea. Tyyneys ikävystytti häntä, yleinen järjestys tuskastutti häntä, rauha oli hänestä inhoittava, inhimillisten ja jumalallisten lakien ylevä yksitoikkoisuus ylen tylsyttävä. Hän kaipasi salaa muutoksia ja toivoi hartaasti myllerryksiä, vaikka hän muiden kuullen oli niitä pelkäävinänsä. Tämä hyvä, lempeä, ystävällinen ja inhimillinen mies ei voinut kuvitella itselleen mitään muuta iloa kuin saada kerran nähdä maansa, maapallon ja koko maailmankaikkeuden tuhoutuvan ja hän koetti tähystellä tähdistä mahdollisesti läheneviä yhteentörmäyksiä ja mullistuksia. Hänen mielessään asui ainainen pettymys, alakuloisuus, surullisuus ja synkkyys, sillä valtiollisten asiakirjain tyyli ja katujen rauhalliset näyt muistuttivat hänelle aina olevien olojen muuttumattomuudesta, ja hän kärsi tästä sitäkin enemmän, kun hän ihmistuntemuksensa ja kokemusperäisen ymmärtäväisyytensä pohjalta tiesi, kuinka säilyttämisen, perintätapojen, jäljittelyn ja kuuliaisuuden henki on kansoissa voimakas, ja kuinka tasaisesti ja hitaasti yhteiskunnallinen elämä kehkeytyy.
Pyhä-Sylvanus pani merkille rouva Kyyhkyslakan vastaanotossa toisenkin, vielä laajempikantoisen ja tärkeämmän vastakohtaisuuden.
Eräässä pienen salongin kulmauksessa keskusteli hra Korkea-Kaulus, siviilioikeuden presidentti, rauhallisesti ja matalalla äänellä hra Vuori-Äyrään, eläintieteellisen puutarhan johtajan kanssa.
— Tunnustan teille, ystäväni, sanoi hra Korkea-Kaulus, että kuoleman ajatus on tappaa minut. Ajattelen sitä lakkaamatta, kidun kuoleman tuskissa joka hetki. Kuolema kauhistaa minua, ei itsensä vuoksi, sillä se itse ei ole mitään, vaan sen vuoksi, mitä sitten seuraa, tulevan elämän vuoksi. Minä uskon siihen; minä uskon ja luotan varmasti kuolemattomuuteeni. Järki, vaisto, tiede, jumalallinen ilmestys, kaikki todistaa minulle, että on olemassa katoamaton sielu; kaikki osoittaa minulle ihmisen luonnonlaadun, hänen alkuperänsä ja lopullisen kohtalonsa juuri sellaiseksi kuin kirkko sen meille kuvaa. Minä olen kristitty; minä uskon iankaikkiseen kadotukseen, ja noiden tuskien hirvittävä kuva seuraa minua kaikkialle; helvetti pelottaa minua ja tämä pelko, joka on minussa kaikkia muita tunteita voimakkaampi, hävittää minussa pelastuksen toivon ja kaikki siihen tarvittavat hyveet, upottaa minut syvimpään epätoivoon ja tekee minut siten vikapääksi juuri siihen ikuiseen tuleen, jota pelkään. Viimeisen tuomion pelko tuomitsee minut, helvetin kauhu syöksee minut siihen, ja minä kärsin jo eläissäni kaikkia kadotuksen vaivoja. Ei ole mitään kidutusta, jota voisi verrata siihen, mitä minä saan kestää ja joka yhä vain lisääntyy vuodesta vuoteen, päivästä päivään, hetkestä hetkeen, koska jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen minuutti vie minua lähemmäksi kauhuni lähdettä. Elämäni on yhtä ainoaa pitkää kuolinkamppailua täynnä tuskaa ja tukehduttavaa pelkoa.
Lausuessaan näitä sanoja oikeuden valvoja huitaisi käsillään ilmaa ikäänkuin torjuakseen niitä sammumattomia liekkejä, joiden hän jo tunsi itseään ympäröivän.
— Minä kadehdin teitä, rakkahin ystävä, — huokasi hra Vuori-Äyräs. Te olette onnellinen minuun verrattuna. Minuakin vaivaa kuoleman ajatus, mutta kuinka se eroaakaan teidän käsitystavastanne ja kuinka paljon hirvittävämpi se onkaan! Minun opintoni ja itse tekemäni huomiot, vertailevan anatomian jokapäiväinen harjoittaminen ja syvät aineen olemusta ja rakennetta koskevat tutkimukseni ovat johtaneet minut siihen vakaumukseen, että sanat sellaiset kuin sielu, henki, kuolemattomuus, aineettomuus, eivät merkitse muuta kuin fyysillisiä ilmiöitä tai näiden ilmiöiden kieltämistä ja että meille elämän käsite on myöskin samalla tietoisuuden käsite ja että kuolema vihdoin on samaa kuin meidän täydellinen häviämisemme. Ei ole olemassa mitään sanaa, jolla voisimme tulkita sitä, mikä seuraa elämää, sillä sana "tyhjyys" jota me siitä käytämme, on ainoastaan avuton kieltämisen ele, jonka me teemme luonnolle. Tyhjyys, se on joku ääretön "ei mitään", ja tämä "ei mitään" ympäröi meitä. Siitä me tulemme ja siihen me menemme; me olemme siis kahden tyhjyyden välillä niinkuin pähkinänkuori meren mainingeilla. Tyhjyys, se on jotakin mahdotonta ja sentään varmaa; sitä ei voi käsittää ja se on sentään olemassa. Ihmisten onnettomuus, näettekös, ihmisten onnettomuus ja rikos on juuri siinä, että he ovat keksineet nämä seikat. Muut eläimet eivät tiedä niitä, meidänkin olisi pitänyt jäädä ainaiseksi niistä tietämättömiksi. Olla ja lakata olemasta! Tämän ajatuksen hirmuisuus nostaa hiukset pystyyn päässäni; se ei hetkeksikään jätä minua. Olemattomuus turmelee ja nielee minulta olevaisuuden, ja tyhjyys upottaa minut kuiluunsa jo edeltäpäin. Julma järjettömyys! Minä tunnen ja näen sen varjon alati ylläni.
— Minä olen kuitenkin enemmän surkuteltava kuin te, vastasi hra Korkea-Kaulus. Joka kerran kun vain lausuttekin tuon petollisen ja suloisen sanan tyhjyys, hivelee se sieluani ja houkuttelee minua, niinkuin sairaan päänalainen, levon ja unen lempeällä lupauksella.
Mutta Vuori-Äyräs intti:
— Minun kärsimykseni ovat paljon sietämättömämpiä kuin teidän, koskapa yhteinen kansakin vallan hyvin kestää ikuisen helvetin ajatuksen, mutta jumalankieltäjänä oleminen aina vaatii harvinaisempaa sielunvoimaa. Uskonnollinen kasvatus ja salatieteilevä ajatustapa ovat herättäneet teissä pelkoa ja vihaa inhimillistä elämää kohtaan. Te ette ole ainoastaan kristitty ja katolinen; te olette lisäksi jansenisti ja te kannatte silmäänne edessä samaa kuilua, jota Pascalkin rakasti. Minä, minä rakastan elämää, tätä maista elämää, elämää sellaisenaan, tätä maan matojen kehnon viheliäistä elämää. Minä rakastan sitä, vaikka se on raakaa, huonoa, karkeaa; minä rakastan sitä, vaikka se on halpaa likaista ja turmeltunutta; minä rakastan sitä, vaikka se on tuhmaa, järjetöntä ja julmaa; minä rakastan sitä kaikessa sen riettaudessa ja häpeällisyydessä, kaikessa sen halpamaisuudessa ja ruttoisuudessa, sen rumuudessa ja iljettävässä löyhkässä, kaikessa sen turmeluksessa ja saastassa. Ja tuntiessani, että se livahtaa käsistäni ja pakenee pois minulta, minä vapisen niinkuin raukka ja tulen hulluksi epätoivosta. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä kuljeskelen tavallisesti väkirikkaissa kaupunginosissa, hukuttaudun ihmisjoukkoihin, jotka vyöryvät kaduilla, sukeltaudun keskelle miesten, naisten ja lasten sankimpia parvia, tungeskelen kuljeskelevien laulajien ympärillä ja seisoskelen ulkomaalaisten markkinakujeilijain kojujen edessä; en pelkää likaisten hameiden, en rasvaisten liivien kosketusta, vedän sisääni hien, hiusten ja hengityksen väkeviä ja kuumia tuoksuja. Tunnen olevani tässä elämän kuhinassa ikäänkuin kauempana kuolemasta. Kuulen äänen, joka koko ajan kuiskaa minulle:
"- Pelosta, jota minä sinussa herätän, voin ainoastaan minä sinut parantaa; väsymykselle, jolla uhkaukseni sinua rasittaa, voin ainoastaan minä antaa lepoa." — Mutta minä en tahdo! Minä en tahdo!
— Voi, — huokasi oikeuden valvoja. Jos emme kerran tässä elämässä parane niistä taudeista, jotka jäytävät sieluamme, niin ei kuolemakaan tuo lepoa.
— Ja se minua etenkin raivostuttaa, — jatkoi tiedemies, — että meidän molempain kuoltua en saa edes sitä tyydytystä, että voisin sanoa teille: "Siinä nyt näette, Korkea-Kaulus! Minä en siis erehtynyt; ei ole mitään." En saa edes nauttia siitä, että olin oikeassa. Ja te, te ette koskaan tule huomanneeksi erhetystänne. Kuinka kalliin hinnan maksammekaan ajatuksesta! Te olette onneton, ystäväni, sentähden että teidän ajatuksenne on laajempi ja voimakkaampi kuin eläinten ja useampain ihmisten. Ja minä olen vielä onnettomampi kuin te, sentähden että minä olen nerokkaampi.
Tämä keskustelu, jonka pääponnet olivat ulottuneet Nelilehdenkin kuuluville, ei häntä erikoisemmin tyrmistyttänyt.
— Nuo ovat henkisiä tuskia, sanoi hän; ne voivat kyllä olla julmia, mutta ne ovat verrattain harvinaisia. Enemmän huolta herättää minussa kansanomaisemmat vaivat, ruumiin kärsimykset ja epämuodostukset, rakkauden tuskat ja rahapula, jotka juuri tekevät etsiskelymme niin turhaksi ja tukalaksi.
— Sitäpaitsi, huomautti Pyhä-Sylvanus, nuo molemmat herrat pakoittamalla pakoittavat uskonkappaleensa itselleen onnettomuutta tuottaviksi. Jos Korkea-Kaulus kysyisi neuvoa joltakulta kunnon jesuiitta-isältä, rauhoittuisi hän piankin, ja Vuori-Äyrään taaskin pitäisi tietää, että ihminen voi olla jumalankieltäjä kirkkaan rauhallisena niinkuin Lucretius, tai suloisesti siitä nauttien niinkuin André Chénier. Muistelkoon hän Homeroksen säettä: "kuollut on Patroklos, mies itseäs arvokkaampi", ja valmistukoon kevein mielin eräänä päivänä astumaan sinne, missä häntä jo odottavat suuret opettajansa ja mestarinsa, antiikin filosofit, renessansin humoristit, nykyaikaiset tiedemiehet ja niin monet muut häntä itseään arvokkaammat. "Kuolla täytyy Helenan ja Pariksenkin", laulaa François Villon. "Me olemme kaikki kuolevaisia", kuten Cicero sanoo. "Me kuolemme kaikki", sanoo myös se nainen, jonka viisautta Raamattu ylistää toisessa Kuninkaiden kirjassa.