7. LUKU.
Rikkauden suhde onneen.
Päättäen ensin kääntyä kaikista parhaimman ja rikkaimman, Jaakko Felgina-Koburgin puoleen, joka omisti kokonaisia vuoria kultaa, kokonaisia kaivoksia timantteja, kokonaisia petroolimeriä, he kiersivät kauan hänen puutarhansa muurien vierustaa, jotka sulkivat sisäänsä äärettömiä niittyjä, metsiä, taloja ja kyliä; ja jokaiselta portilta, josta he pyrkivät sisälle tähän valtakuntaan, lähetettiin heidät jollekin toiselle. Väsyneinä vihdoin tähän edestakaisin kulkemiseen ja kieppumiseen he, nähdessään erään työmiehen, joka vaakunalla varustetun ristikon edessä muserteli rikki tien kiviä, kysyivät tältä, eikö tässä mahdollisesti ollut se käytävä, joka vei herra Jaakko Felgina-Koburgin luo, he kun tahtoivat häntä tavata.
Mies oikaisi vaivaloisesti laihaa selkärankaansa, kääntäen heihin kuopalliset, suurilla sankalaseilla naamioidut kasvonsa.
— Herra Jaakko Felgina-Koburg olen minä, sanoi hän.
Ja nähdessään heidän hämmästyvän, hän jatkoi:
— Sären kiviä; se on ainoa huvitukseni.
Sitten kumartuen uudestaan hän iski vasarallaan kiveen, joka pirstautui särähtäen.
He lähtivät pois.
— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.
Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo, jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan, joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen; sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla, saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on valtakunnan kaunein taulukokoelma.
He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta, tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.
Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta kuin se mestariteos, jota hän selitti.
— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen muinaistieteilijä (1692-1765). Suom.] ei tiennyt mitään suurempaa nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.
Pyhä-Sylvanus hymyili:
— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole teille tuntematon.
— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan sikäli kuin auttelevat sitä.
Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit, Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat, Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista, jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho; hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla ja hellällä taiteilijakädellään.
— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi. Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.
Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.
— Mikä ihana näköala! huudahtivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus.
Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin näyttämön pisteeseen.
— Tuo savutorvi!… mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen penikulman päässä puistosta.
— Tuo piippuko? Mutta sitähän tuskin huomaa, sanoi Nelilehti.
— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon, se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.
Ja paeten pois ikkunan luota hän vaipui synkkänä nojatuoliinsa.
— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen: luonnollisesti on hän onneton.
Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula, parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.
Heidän vieressään istui muuan pitkä, laiha mies juoden maitoa; hän istui kumarassa kaksin kerroin velttona kuin höyhenpatja; hänen suuret haljakat silmänsä valuivat puoliväliin poskia; hänen nenänsä riippui suun kohdalla. Hän näytti vajonneen tuskan valtaan ja katseli murheellisesti Nelilehden jalkoja.
Parikymmentä minuuttia niihin tuijotettuaan hän nousi synkästi ja päättäväisesti, lähestyi ylimäistä tallimestaria ja pyytäen anteeksi tunkeilevaisuuttaan sanoi:
— Hyvä herra, sallikaa minun tehdä teille kysymys, joka on minulle erinomaisen tärkeä. Paljonko maksatte puolisaappaistanne?
— Vaikka kysymyksenne onkin vähän omituinen, vastasi Nelilehti, ei mikään estä minua siihen vastaamasta. Olen maksanut tästä parista kuusikymmentäviisi frangia.
Kauan aikaa tarkasteli tuntematon sitten vuorotellen omaa ja puhetoverinsa jalkaa, vertaillen molempia jalkinepareja mitä yksityiskohtaisimman tarkasti.
Sitten hän vallan kalpeana ja liikutuksesta värisevällä äänellä huudahti:
— Te sanotte maksavanne tällaisista puolisaappaista kuusikymmentäviisi frangia! Oletteko aivan varma asiastanne?
— Tietysti.
— Herraseni, ajatelkaa tarkasti, mitä sanotte!
— Ohoh! murisi Nelilehti, joka alkoi käydä kärsimättömäksi, olettepa te lystikäs suutari, hyvä herra.
— En minä ole suutari, vastasi muukalainen nöyränlempeällä vaatimattomuudella, — minä olen markiisi Suurkannus.
Nelilehti nosti hattua.
— Herraseni, jatkoi markiisi, minä juuri aavistin sitä; mielipahakseni huomaan, että minulta on taas varastettu! Te maksatte puolisaappaistanne kuusikymmentäviisi frangia ja minä maksan omistani, jotka ovat aivan samanlaiset kuin teidän, yhdeksänkymmentä. Hinnan suuruuteen en kiinnitä huomiota, se ei merkitse minulle mitään, mutta en voi sietää, että minulta varastetaan. Minä en ympärilleni näe, en hengitä muuta kuin epärehellisyyttä, kavallusta, petosta, varkautta ja valhetta, ja minä kammoksun rikkauksiani: ne turmelevat kaikki ihmiset, jotka minua vain lähestyvät, palvelijat, työnjohtajat, hankitsijat, naapurit, ystävät, vaimon, lapset; tuo kaikki tekee omaisuuden minulle inhoittavaksi ja halveksittavaksi. Asemani on kamala. En ole koskaan varma, ettei ihminen, joka seisoo edessäni, ole vilpillinen. Ja kuulua vielä itse tällaiseen ihmisrotuun, se aivan tappaa minut vastenmielisyydellä ja häpeällä.
Ja herttua kumartui jälleen maitokuppinsa puoleen huokaillen:
— Kuusikymmentäviisi frangia! Kuusikymmentäviisi frangia!…
Samassa kuului tieltä tuskan huutoja ja voivotuksia, ja molemmat kuninkaan lähettiläät näkivät kahden koreasti nauhoitetun lakeijan saattaman vanhuksen, joka valitteli ankarasti.
Tämä näky liikutti heitä. Mutta kahvilanisäntä virkahti kovin välinpitämättömästi:
— Se ei ole mitään, se on vain tuo hullu parooni Nikolai, joka on niin rikas!… Hän on tullut mielipuoleksi, hän luulee olevansa vararikon partaalla ja valittelee sitä yötä ja päivää.
— Parooni Nikolai! huudahti Pyhä-Sylvanus, siinä vielä eräs, jolta te olisitte tahtonut pyytää paitaa, Nelilehti!
Tämän viimeisen kohtauksen jälkeen he eivät enää viitsineet kauvemmin etsiä terveellistä paitaa valtakunnan rikkaiden parista. Mutta koska he olivat tyytymättömiä päiväänsä ja pelkäsivät saavansa huonon vastaanoton kuninkaan puolelta, alkoivat he molemmin puolin syyttää toisiaan vastoinkäymisistään.
— Kaikkea teidän mieleenne johtuukin, Nelilehti, lähteä noiden ihmisten luo hakemaan mitään muuta kuin eriskummallisia irvikuvia! Heidän tapansa, ajatuksensa, tunteensa, kaikki on epätervettä; heissä ei ole mitään säännönmukaista eikä luonnollista. He ovat epäsikiöitä.
— Mitä! Ettekö juuri itse sanonut, Pyhä-Sylvanus, että rikkaus on hyve, että on oikein uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista uskoa heidän onneensa? Mutta huomatkaa: on ero rikkauden ja rikkauden välillä. Jos aatelisto on köyhää ja aatelittomat rikkaita, menee kaikki nurin ja koko valtio sekaisin.
— Nelilehti, ikäväkseni täytyy minun teille ilmoittaa, että teillä ei ole minkäänlaista käsitystä nykyaikaisten valtioiden rakenteesta. Te ette ymmärrä sitä aikaa, jossa elätte. Mutta samapa tuo. Jospa nyt tunnustelisimme tuota kultaista keskulaisuutta! Mitä siitä arvelette? Luulen, että tekisimme viisaasti, jos huomenna kävisimme kaupungin naisten, sekä porvarittarien että ylhäissäätyisempien, vastaanotoissa. Me voimme niissä nähdä erilaatuisia ihmisiä, ja jos luotatte minuun, niin käymme ensin vaatimattomammassa asemassa olevia porvarisnaisia tervehtimässä.