6. LUKU.
Volmarin herttua.
Tuliaivo tuotti nähtäväksi Volmarin herttuan sotaretkien asemapiirrokset. Kolme kirjastoapulaista oli vallan nääntyä taakan alle. Avatut kartastot peittivät laajat pöydät silmänkantamattomiin.
— Tässä on, hyvät herrat, Styrian, Palatinan, Karamanian, Kaukasian ja Weikselin sotakartat. Armeijan asemat ja liikkeet ovat tarkoin merkityt näille kartoille somilla, pienillä lipuilla varustettuina suunnikkaina ja taistelujen järjestys on niissä mallikelpoinen. Tämä järjestys määrätään tavallisesti taistelujen jälkeen, ja suurten sotapäällikköjen nerous on juuri siinä, että he omaksi kunniakseen osaavat korottaa järjestelmän piiriin sattuman oikut. Mutta Volmarin herttua on aina kaikki edeltäpäin ottanut lukuun.
Silmäilkää esimerkiksi tätä mainehikkaan Baskirin taistelun asemapiirrosta, joka on tehty käyttämällä mittakaavaa 1:10000. Siinä Volmar voitti turkkilaiset harvinaisen nerokkaan asetelmataitonsa avulla. Taistelua oli käyty jo kello viidestä aamulla kello neljään iltapäivällä. Volmarin joukot, jotka olivat nihkiväsyneitä ja vailla ampumavaroja, alkoivat peräytyä epäjärjestyksessä, rohkea marsalkka seisoi viimein yksinään Alutan yli vievän sillan päässä, pistooli kummassakin kädessä, ampuen pakolaisia. Hän teki jo peräytymistä hänkin, mutta sai tietää, että viholliset täydessä epäjärjestyksessä syöksyivät Tonavaan. Heti hän kääntyi päin, alkoi vimmatusti ajaa heitä takaa ja sai heistä lopullisen voiton. Tämä voitto tuotti hänelle viisisataa tuhatta frangia tuloja sekä avasi hänelle ritarihuoneen ovet.
Hyvät herrat, luuletteko voivanne löytää onnellisempaa ihmistä kuin Elbruzzon ja Baskirin voittaja on? Hän on muuttumattomalla menestyksellä tehnyt neljätoista sotaretkeä, voittanut kuudessakymmenessä järjestetyssä taistelussa ja pelastanut kolme kertaa täydellisestä häviöstä kiitollisen isänmaansa. Nyt hän kunnian ja maineen kruunaamana, rikkaudessa ja rauhassa, jatkaa vielä korkeaa vanhuuttaan ohi elämän tavallisten päätepisteitten.
— Hän on totta tosiaan onnellinen, sanoi Nelilehti. Tai mitä te arvelette, Pyhä-Sylvanus?
— Pyytäkäämme päästä hänen puheilleen, vastasi yksityisasiain sihteeri.
Palatsin sisälle tultuaan astuivat he ensin avaran eteisen poikki, jossa kohosi marsalkan ratsas-kuvapatsas.
Sen jalustaan oli kaiverrettu seuraavat ylpeät sanat: "Isänmaan kiitollisuuden ja maailman ihailun huomaan uskon molemmat tyttäreni Elbruzzon ja Baskirin." Kunniaportaat johtivat kahtena valtavana marmoripykälä-kaarena haarniskoin ja lipuin koristettujen seinämien välitse laajalle sillakkeelle, ja tämä vei eräälle ovelle, jonka puoliskoita kaunistivat voitonmerkkeinä saadut aseet ja liekehtivät granaattit ja yläpuolella riippui kolme kultakruunua, jotka kuningas, parlamentti ja kansakunta olivat lahjoittaneet Volmarin herttualle, isänmaansa pelastajalle.
Pyhä-Sylvanus ja Nelilehti pysähtyivät syvän kunnioituksen jäykistäminä tämän suljetun oven eteen; ajatellessaan että ainoastaan tämä ovi enää erotti heidät tästä suuresta sankarista, joutuivat he sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että jäivät kuin naulitut kynnykselle, uskaltamatta mennä häiritsemään niin suuren kunnian tyyssijaa.
Pyhä-Sylvanus muisteli Elbruzzon taistelun muistoksi lyötyä mitalia, jonka nurealla puolella näkyi marsalkka kruunaamassa siivekästä voitonjumalatarta sekä tällainen mahtava reunakirjoitus: Victoria Caesarem et Napoleonem coronavit; major autem Volmarus coronat Victoriam. [Voitonjumalatar kruunasi Caesarin ja Napoleonin; mutta vielä suurempana Volmar seppelöitsi voitonjumalattaren. Suom.] Ja hän mutisi:
— Tämä mies on kuin sata tavallista ihmistä.
Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan, kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.
Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään, kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen. Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:
— Antakaa mokoman olla! Tuollaiseen ei tarvitse koskea muuta kuin luudalla!
Ja heiluttaen pulloa:
— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista. Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa, että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta sankarista.
— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt. Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin. Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.
Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja hän huokasi:
— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan ja pääkaupungin asemapiirustuksen.
— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen. Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin. Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista, että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa, niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.
— Nelilehti, vastasi yksityisasiain sihteeri, minä en ole yhteiskunnan vihollinen, minä en ole yhteisen onnen vastustaja. Puhun siis teille rikkaista kunnon ihmisenä ja kunnon kansalaisena. Rikkaat ovat kunnioituksen ja rakkauden arvoisia; he ylläpitävät valtiota samalla kun he kartuttavat omia rikkauksiaan ja ovat tahtomattaankin hyväntekeväisiä elättäessään suuria määriä ihmisiä, jotka työskentelevät heidän omaisuutensa lisäämiseksi. Oh, kuinka yksityisomaisuus sentään on kaunis, arvokas ja erinomainen asia! Kuinka viisaan lainsäätäjän tuleekaan sitä turvata ja vaalia, ja erioikeuksin suojata sen olemassaoloa! Ja kuinka toiselta puolen on kohtuutonta, väärää ja vilpillistä, kaikkien pyhimpien oikeuksien ja kunnioitettavimpien etujen vastaista sekä turmiollista valtion varallisuudelle, vahingoittaa pääomaa! On suorastaan meidän yhteiskunnallinen velvollisuutemme uskoa rikkaiden hyvyyteen ja suloista on myös uskoa heidän onneensa. Lähtekäämme siis matkaan, Nelilehti!