5. LUKU.
Kuninkaallinen kirjasto.
Pyydettyään heidät istumaan kirjastonhoitaja viittasi kädellään valtaviin kirjarykelmiinsä, jotka riveihin ladottuina täyttivät kaikki neljä seinää lattiasta kattoreunukseen asti.
— Ettekö kuule? Ettekö kuule, millaista meteliä ne pitävät? Korvani ovat melkein menneet siitä lukkoon. Ne puhuvat kaikki yhtaikaa ja kaikkia eri kieliä. Ne väittelevät kaikesta: Jumalasta, luonnosta, ihmisestä, ajasta, luvuista ja avaruudesta, tutusta ja tuntemattomasta, hyvästä ja pahasta, ne tutkivat kaikkea, väittelevät kaikesta, myöntävät kaiken ja kieltävät kaiken. Ne puhuvat järkeä ja järjetöntä. Niiden joukossa on keveitä ja vakavia, iloisia ja surullisia, lavertelevia ja niukkasanaisia; useimmat puhelevat vain ollakseen mitään sanomatta, laskien tavuja ja kooten yhteen äänteitä lakien mukaan, joiden alkuperä ja henki on niille itselleenkin outo: ne ovat kaikista tyytyväisimmät. Sitten on olemassa eräs hyvin ankara ja kolkko laji kirjoja, — ne käsittelevät ainoastaan sellaisia aiheita, jotka ovat tyystin puhtaat kaikista aistein havaittavista ominaisuuksista ja visusti turvassa luonnon oikuilta; ne käyvät taistelua tyhjyydessä ja liikkuvat olemattoman näkymättömissä ilmakehissä ja juuri nämä ovat vimman-villittyjä väittelijöitä, jotka puolustavat oleellisuuksiaan ja vertauskuviaan vallan verisellä raivolla. Sivuutan ne, jotka kertoilevat oman aikansa historiaa tai välittävät tietoja vanhemmista ajoista, sillä kukaan ei usko niitä. Kaikkiaan on niitä tässä salissa kahdeksansataa tuhatta, eikä ole edes kahta, jotka ajattelisivat samoin inistään asiasta, ja juuri ne, jotka eniten toistavat toisiaan, tulevat huonoimmin toimeen keskenään. Useimmiten ne eivät tiedä, mitä ne itse sanovat eivätkä mitä muut ovat sanoneet.
Hyvät herrat, tämän yleismaailmallisen metelin kuulemisesta tulen vielä kerran hulluksi, niinkuin ovat tulleet kaikki muutkin, jotka ennen minua ovat eläneet tässä lukemattomien äänien salissa, elleivät he nimittäin jo tullessaan ole olleet luonnostaan tylsämielisiä, niinkuin tuo minun kunnianarvoisa virkaveljeni, herra Jääpohja, jonka näette istuvan minua vastapäätä ja laittavan luetteloja rauhallisella uutteruudella. Hän on syntynyt yksinkertaiseksi, ja yksinkertaisena on hän myös pysynyt. Hän on syntynyt täydelliseksi ykseydeksi eikä ole koko elämänsä ajalla käynyt moninaiseksi. Sillä ykseydestä ei koskaan kehity moninaisuutta, ja juuri siinä on, johdatan sen tässä vain ohimennen mieleenne, hyvät herrat, ensimäinen vaikeus, joka kohtaa meitä etsiessämme olioiden alkuperää: kun ensimäinen alkusyy ei voi olla yksi, sen täytyy välttämättä olla kaksinainen, kolminainen tai moninainen, mikä taaskin on vaikeasti otaksuttavissa. Herra Jääpohjalla on yksinkertainen henki ja puhdas sielu. Hän elää luettelojen elämää. Hän tuntee kaikkien näiden seiniä koristavain nidosten nimen ja ulkomuodon ja omaa siten sen ainoan täsmällisen tiedon, minkä voi ainoastaan kirjastossa itselleen hankkia. Ja kun hän ei koskaan ole tunkeutunut minkään kirjan kansien sisäpuolelle, on hän säilynyt siitä selkärangattomasta epävarmuudesta, siitä satasuisesta erheen tulvasta, siitä hirvittävästä epäilystä ja kalvavasta levottomuudesta, joiden kummitukset lukeminen synnyttää hedelmällisiin aivoihin. Hän on tyyni ja rauhallinen, hän on onnellinen.
— Hän on onnellinen! huudahtivat molemmat paidanetsijät yht’aikaa.
— Hän on onnellinen, toisti hra Tuliaivo, mutta hän ei tiedä sitä. Ja kenties ei ihminen voi ollakaan onnellinen muuten kuin tällä edellytyksellä.
— Voi! sanoi Pyhä-Sylvanus, mitä elämää se on, jos ei tiedä elävänsä; mitä onnea se, jos ei tiedä olevansa onnellinen.
Mutta Nelilehti, joka ei luottanut järkijohdelmiin, vaan kaikissa asioissa turvasi kokemukseen, lähestyi pöytää, jonka päällä virui kasoittain vasikannahalla, lampaanvuodalla, kiilto- ja silonahalla, pergamentilla, siannahalla ja pahvilla päällystettyjä, tomulle, homeelle, rotalle ja hiirelle haisevia kirjakuluja ja jonka ääressä Jääpohja laati luettelojaan.
— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata minulle. Oletteko onnellinen?
— En tunne sen nimistä teosta, vastasi vanha luettelojenlaatija.
Nelilehti palasi vanhalle paikalleen levitellen epätoivoissaan käsiään.
— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, — me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät ja varmemmat.
— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus voitonriemuisena.
Ja kääntyen kirjastonhoitajan puoleen hän lisäsi:
— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.
Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassa
oikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,
Hänen Majesteettinsa palveluksessa.
— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle, joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.
— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?
— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt, hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole sanonut Kuningas Oidipuksessaan: "Älkäämme sanoko ketään ihmistä onnelliseksi ennen kuolemaansa."
Nämä neuvot eivät miellyttäneet Nelilehteä, joka ei voinut sulattaa sitä ajatusta, että hänen pitäisi etsiskellä onnea viimeisten voitelujen jäljiltä. Pyhä-Sylvanus ei myöskään tuntenut erikoisempaa kutsumusta mennä vetämään paitoja kuolevien yltä; mutta koska hän oli luonteeltaan tiedonhaluinen ja järkeilyyn taipuva, kysyi hän kirjastonhoitajalta, tunsiko tämä mahdollisesti jotakuta tällaista kaunista vanhusta, joka jo oli heittänyt viimeisen loistavasti onnistuneen noppasensa.
Tuliaivo pudisti päätään, nousi, meni ikkunan luo ja naputteli sormillaan ruutua. Ulkona satoi; asetori oli tyhjä. Sen toisessa päässä kohosi komea palatsi, jonka kattoreunus oli koristettu sotaisilla voitonmerkeillä ja jonka otsikossa seisoi suomushaarniskainen sodanjumalatar, lohikäärme-kypäri päässä ja roomalainen miekka uhkaavasti kädessä.
— Menkää tuohon palatsiin, sanoi hän vihdoin.
— Mitä! — huudahti Pyhä-Sylvanus hämmästyneenä: — Marsalkka Volmarin luo!
— Niin juuri. Kenellä kuolevaisella on ollut parempi onni taivaankannen alla kuin Elbruzzon ja Baskirin voittajalla! Volmar on suurimpia sotaherroja, mitä koskaan on ollut olemassa, ja kaikista heistä yhtämittaisimman myötäkäymisen suosima.
— Senhän tietää koko maailma, sanoi Nelilehti.
— Eikä voi sitä koskaan unohtaa, — jatkoi kirjastonhoitaja. Marsalkka Survinrauta, Volmarin herttua, joka oli tullut maailmaan sellaiseen aikaan, jolloin kansanväliset vahingonvalkeat eivät enää loimunneet aivan ympäri koko maanpintaa yhtaikaa, osasi ihmeteltävästi korjata tämän kohtalon kiittämättömyyden, rientäen sydämensä ja neronsa voimalla avuksi jokaiseen maapallon paikkaan, missä suinkin vain oli sodan mahdollisuuksia. Jo kahdentoista vuoden ikäisenä hän oli Turkin sodassa ja teki retken Kurdistaniin. Siitä asti on hän yhtämittaa käyttänyt voitollisia aseitaan kaikkialla tunnetussa maailmassa; hän on mennyt neljä kertaa Reinin yli, ja niin hävyttömän helposti, että tuo vanha kaislojen seppelöimä virta, kansojen erottaja, on tuntenut itsensä syvästi nöyryytetyksi ja solvatuksi; hän on, vielä taitavammin kuin Saksin Moritz, puolustanut Lys-joen linjaa; hän on mennyt Pyreneitten yli, valloittanut Tajo-joen suun, aukaissut Kaukasian portit ja tunkeutunut pitkin Dnjeprin vartta, hän on vuoron perään puolustanut ja ahdistanut kaikkia Europan kansoja, ja hän on kolmasti pelastanut isänmaansa.