4. LUKU.
Hieronymus.
Espanjan lähetystö säteili yön pimeydessä. Valojensa heijastuksella se kultasi pilvenhattaratkin. Lyhtyseppeleet, jotka reunustivat puiston käytäviä, loivat läheisiin lehvistöihin smaragdin loistoa ja kuultavuutta. Bengalitulet punasivat taivaan suurien mustien puiden yläpuolella. Näkymätön orkesteri kaiutteli hekumallisia säveliä vienon virin viedä. Kutsuvieraiden komeat saattueet peittivät nurmimaton, hännystakit heilahtelivat hämärässä; sotilaspukujen nauhat ja ristit välkähtelivät; vaaleat naishahmot liukuivat sirosti ja suloisesti ruoholla, jättäen jälkeensä kukin oman tuoksunsa.
Nelilehti huomasi lähellään kaksi kuuluisaa valtiomiestä, neuvoston presidentin ja hänen edeltäjänsä, jotka keskustelivat yhdessä Onnen kuvapatsaan luona, ja hän oli juuri aikeessa yhtyä heidän seuraansa. Mutta Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa, jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat. Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!
He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi, heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa, että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.
Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui, eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen, ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi, silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti; hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä. Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari, suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan tämän maailman ilosta.
Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.
Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus, juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.
Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja "arvoura"-naisten piirissä.
— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin vain tahtoo.
— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.
Itävallan lähettilään rouva tarkasteli häntä lornettinsa läpi ja sanoi:
— Tuo poika on älykäs, hän tulee maailmassa menestymään.
Kun keskustelu oli päättynyt, lähti Hieronymus pienelle kävelylle puutarhaan uskollisen Visulininsa kanssa, joka muistutti pöllönpäällä varustettua kahlaajalintua; tämä ei koskaan luopunut hänen viereltään.
Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari seurasivat häntä.
— Hänen paitansa meidän juuri pitää saada, sanoi Nelilehti aivan hiljaa. Mutta mahtaako hän antaa sitä? Hän on sosialisti ja taistelee kuninkaan valtaa vastaan.
— Siitä ei ole pelkoa! Hän ei ole mikään paha ihminen, vastasi Pyhä-Sylvanus, ja sitäpaitsi hänellä on pää paikallaan. Hän ei saata toivoa muutosta, koska hänen paikkansa kerta kaikkiaan on vastustuspuolueessa. Hän on vapaa vastuunalaisuudesta, hänen asemansa on erinomainen: hän ei tietysti tahdo sitä kadottaa. Hyvä vastustuspuoluelainen on aina yhteiskuntaa säilyttävä voima. Ellen aivan erehdy, niin tuo rahvaan villitsijä olisi hyvin pahoillaan, jos hän jollakin tavoin tulisi vahingoittaneeksi kuningasta. Jos vain taitavasti osaamme hieroa kauppaa, saamme kyllä paidan. Hän on mielellään suhteissa hoviin niinkuin Mirabeau. Hänet täytyy vain saada vakuutetuksi siitä, että asia pysyy salassa.
Heidän näin puhuessaan Hieronymus käveli heidän edessään hattu korvalla pyöritellen keppiään ilmassa ja päästellen lakkaamatta ilomielisen luonnonlaatunsa purkaukseksi pilapuheita, leikinlaskuja, naurahduksia, huudahduksia, uskallettuja sanaleikkejä, rivoja tähtäilyjä, sikamaisuuksia ja laulunpätkiä. Silloin noin parinkymmenen askeleen päässä hänestä Aulnesin herttua, maun ja tapojen tunnustettu tuomari ja nuorison jumala, näkyi kohtaavan erään tuttavansa naisen; tätä hän tervehti hyvin yksinkertaisesti pienellä kuivalla eleellä, joka silti oli täynnä hurmaavaa suloa. Kansanjohtaja katseli häntä tarkkaavaisesti; sitten käyden äkkiä synkäksi ja miettiväiseksi hän laski raskaan kätensä kahlaajalinnun olkapäälle:
— Visulin, — sanoi hän tälle, — minä antaisin mielelläni pois koko kansansuosion ja kymmenen vuotta elämästäni, voidakseni kantaa hännystakkia ja puhutella naisia samoin kuin tuo tolvana tuolla.
Hän oli kadottanut iloisuutensa. Hän kulki nyt kolkon vaiteliaana, pää painuksissa ja tuijotteli surumielisesti omaan varjoonsa, jonka kuu ivallisesti heitti hänen jalkoihinsa niinkuin muodottoman pullean pallonuken.
— Mitä hän sanoi?… Laskeeko hän leikkiä? kysyi Nelilehti levottomana.
— Hän ei ole koskaan ollut sen vilpittömämpi eikä vakavampi, vastasi Pyhä-Sylvanus. Hän on paljastanut meille sen sisäisen madon, joka häntä kalvaa. Hieronymus murehtii lohduttomasti sitä, että häneltä puuttuu ylhäisyyttä ja hienoutta. Hän ei ole onnellinen. Minä en antaisi neljää äyriä hänen paidastaan.
Aika kului, ja etsiskely rupesi näyttämään työläältä. Yksityisasiain sihteeri ja ylimäinen tallimestari päättivät jatkaa tutkimuksiaan kukin omalla tahollaan ja sopivat siitä, että he illallisten aikana kohtaisivat toisensa pienessä keltaisessa salongissa, tehdäkseen molemminpuolisesti toisilleen selvää tutkimustensa tuloksista.
Nelilehti tutkisteli etupäässä sotilashenkilöltä, korkeita herroja ja suuria tilanhaltijoita eikä tällöin myöskään laiminlyönyt tiedustella heidän tilaansa naisilta. Pyhä-Sylvanus, joka oli teräväkatseisempi, koetti lukea rahamiesten silmistä ja tunnustella valtiomiesten munaskuita.
He kohtasivat toisensa määrätyllä hetkellä, molemmat väsyneinä ja naama pitkällään.
— Minä en ole nähnyt muita kuin onnellisia, sanoi Nelilehti, mutta kaikkien onni on ollut jollakin tavoin pilalla. Sotilashenkilöt kuihtuvat jonkun ristin, arvonimen tai lahjatulojen toivossa. Heidän kilpailijansa saavuttamat edut ja kunniamerkit tyrehdyttävät heidän verensä. Kuultuaan uutisen, että kenraali Kalske oli nimitetty Comoresin herttuaksi, muuttuivat he keltaisiksi kuin kokospähkinät ja viheriäisiksi kuin sisiliskot. Eräs heistä tuli tummanpunaiseksi: hän sai halvauskohtauksen. Aatelisherramme kituvat yhtaikaa sekä ikävästä että niistä rettelöistä, joita heillä on maatiloillaan; aina käräjiä naapureitten kanssa, aina lakimiehet niskassa, he alituisen huolen alla laahaavat jälessään raskaan joutilaisuutensa taakkaa.
— En minäkään ole sen paremmin onnistunut, sanoi Pyhä-Sylvanus. Ja minua kummastuttaa ennen kaikkea se, että ihmisten kärsimysten syyt ja aiheet saattavat olla aivan vastakkaisia. Estellen prinssi esimerkiksi on onneton sentähden, että hänen vaimonsa pettää häntä, mutta ei siksi, että hän rakastaisi vaimoaan, vaan siksi, että hänen itserakkautensa kärsii siitä. Malvan ruhtinas taas on onneton senvuoksi, että hänen vaimonsa ei petä häntä ja menettelyllään pidättää häneltä mahdollisuudet parantaa rappiolle menneen talonsa asiat. Toista rasittavat lapset; toinen on taaskin epätoivoissaan siitä, ettei hänellä ole niitä. Olen tavannut porvareita, jotka eivät toivo muuta kuin päästä maalle asumaan, ja maalaisia, joiden ainoa unelma on tulla kaupunkilaiseksi. Minulla oli myös kunnia päästä kahden kunnon miehen uskotuksi: toinen oli aivan murtunut siitä, että oli kaksintaistelussa tappanut miehen, joka oli vienyt hänen rakastajattarensa; ja toinen suri, ettei ollut saanut kilpailijaansa hengiltä pois.
— Enpä olisi koskaan uskonut, huokasi Nelilehti, että olisi niin vaikeaa löytää onnellista miestä.
— Kentiespä me myös toimiskelemme taitamattomasti, huomautti Pyhä-Sylvanus; me etsimme sattuman varassa ilman määräperäistä menetelmää; emme edes tiedä varmaan, mitä oikein etsimme. Emmehän ole ollenkaan määritelleet onnea. Se meidän täytyy tehdä.
— Se olisi hukkaan heitettyä aikaa, vastasi Nelilehti.
— Anteeksi, minä pyydän saada pysyä väitteessäni, intti Pyhä-Sylvanus. Kun olemme kerran saaneet määritellyksi onnen, s.o. kun olemme sen rajoittaneet, täsmällistyttäneet ja kiinnittäneet johonkin määrättyyn aikaan ja paikkaan, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet löytää se.
— Sitä en usko, — sanoi Nelilehti.
Kuitenkin he sopivat siitä, että kysyisivät tässä asiassa neuvoa valtakunnan viisaimmalta mieheltä, kuninkaallisen kirjaston johtajalta hra Tuliaivolta.
Aurinko oli jo noussut, kun he palasivat palatsiin. Kristoffer V oli viettänyt unettoman yön ja vaati kärsimättömästi lääkepaitaa. He pyytelivät anteeksi myöhästymistään, ja kiipesivät samaa tietä kolmanteen kerrokseen; siellä hra Tuliaivo otti heidät vastaan laajassa salissa, joka sisälsi kahdeksansataa tuhatta teosta, painettuja nidoksia ja käsikirjoituksia.