I

Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.
(Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)

Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.

Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa…

Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.

— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.

Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.

Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.

Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.

Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.

— Poika, virkkoi vanha Fournier.

Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.

Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa, palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen merkeille.

— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä…

— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta? keskeytti tohtori.

Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.

Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.

Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui, ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että jumalatarten vuoteeseen.

Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti, Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen, joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.

Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara, joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.

— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.

Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin. Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja, mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.

Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot, piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen. Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme. Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.

Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet väittävät.

Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään, hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä, ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva, mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta, hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua, kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi, mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.

Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen. Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin. Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti geologiaa.

Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan, niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina, juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan täytettyään vuosisatansa maineellansa.

Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen, eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan kansanomaista lauluseppoa.

Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat 'merkit', joiden alla minä synnyin.