II
VARHAISIMMAT AJAT
Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan. Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun, harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen; mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia eläimiä.
Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi, joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä kovin pahoillaan.
Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.
Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:
— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.
Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.
— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran, lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita. Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät herrat.
Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.
Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen, että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut, kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä, hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.
Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat, joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli toinen maailma.
Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin, mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään, liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord, vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla, käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla. Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.
Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:
— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?
Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.