III
ALPHONSINE
Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.
Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.
— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.
Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.
Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.
Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli, kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta, vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää, kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi, eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:
— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.
Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.
Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin, että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.
Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.