V
VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET
Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.
Eräänä päivänä… tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä… eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.
— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.
Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.
Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.
— Quamvis elysios miretur Graecia campos;
(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)
mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.
Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.
Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.
Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.
Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.
Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.
Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.
Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.