VII
NAVARINO
Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.
Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.
— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.
Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään, että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.
— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat sitten ilmoille kuin kukat.
On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä, katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?
Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan. Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.
Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.
Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt. Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi puisella kudinvartaalla ja virkkoi:
— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.
Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään. Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni syvä.
Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä ja sanoin:
— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä kostan jättämällä sinut elämään.
Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.
Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.