VIII
KUINKA JO VARSIN VARHAIN KÄVI ILMI, ETTÄ MINULTA PUUTTUI LIIKEVAISTOA
Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta, jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio, runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö, jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini kerrassaan järkyttävästi.
Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä, teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta kriitillisen mielensä nojalla.
Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt, on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo, hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.
Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen. Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani, Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely. Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa. Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.
Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen, toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa, mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa. Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään, katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa. Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.
Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen elämäänsä loistoisana.
Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja. Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä totta puhuen näytin apinalta.
Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet, Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères. Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä, siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan äitini epäily oli täysin oikeutettu.
Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand' (Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä, edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa, joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään makuun ja kohtuuteen.
Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä, ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä 'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä, että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono! Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta, siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se hävittää.
Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen, joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa, että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä kääntelehtivän.
Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä, vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen, jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo, joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa, minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia, lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä. Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi, lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi… Mitä sanonkaan? Minä kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi. Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin, palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia. Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta- ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:
— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai sekö, joka ostaa?
Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta. Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.
— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta vastikään kysyi?… Sitä et arvaa missään tapauksessa… Hän kysyi, antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.
— Pieni hupsu! virkkoi isäni.
Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:
— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.
Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän, joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.