IX

RUMPU

Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun esineen.

Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa, sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa, jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.

Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia sotaisia mielikuvia.

Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran vuodetta Akhilleun peistä parempana.

Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia; eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni ainoana esineenä?

Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan masentavalla tavalla.

— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.

Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.

— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia lehdistä… Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?

Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa, näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei arkki enää minua lumonnut.

Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi, ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.

Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti. Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä inhottaa.

En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi, kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen esineen.

Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa. Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma, jota olen myöhemmin monesti ajatellut:

Ikirikkumaton jumalilla on laki: ylen korkea lunnas, ken onnea haki.

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon. Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin, ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt, pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla. Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa, kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa. Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille, kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia, tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit, ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Minä huusin:

— Äiti! Missä olet, äiti?

Ja aloin itkeä.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla, ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

— Äiti!

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.
Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:

Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.