X
KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE
Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:
… Minulla on kiire mennä…
… Ei aina naurun aika.
Ja äitini lisäsi:
— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.
Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat itselleen.
Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen, juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.
Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan. Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi sitäkin enemmän.
Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.
Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun läsnäollessani. Hän lauloi:
Lähtiessään Syyriaan nuori kaunis Dunois rukoeli Maariaa siunaamahan tekojaan.
Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.
Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan muuttui henkeväksikin.
Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet lähenivät commedia del artea sikäli, että minä sepitin niiden loimen ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia, kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen. Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy, laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä! Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia! Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen ja muut samanlaiset.
Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani, joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.
Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.
Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.
Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.
Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.