XI

LIINANNÖYHTÄÄ

Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.

Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.

Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.

Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.

— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.

Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.

Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.

Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.

Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:

— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa… Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.

— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!

Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.

Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.

Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.

Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet; erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille, että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.

Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta ja salaperäiseltä.

Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään kaunistelemasta tai rikastuttamasta.

Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään. Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet. Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän varassa.