XII
SISARUKSET
Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle. Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia, kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen, vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään symbolia.
Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta, keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa, mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.
Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.
— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä. Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.
Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa olemassa. Minä sanoin:
— Ne ovat sisarukset.
Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti osoitti heitä vakavasti sormellaan.
— Katsohan, ne eivät enää naura.
Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet, heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.
Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.
— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.
Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia, ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani vähäinen katkeransuloinen väristys.
— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin sinulle silloin hymyilee koko luonto.
Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään, olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai kurittomuuteni rangaistuksen.
Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen. Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä ja tein huonon päätöksen.