XIII
CATHERINE JA MARIANNE
Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.
Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet, kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat, meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo, kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.
Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta sotapäällikköä.
Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen. Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.
Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla; toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:
On neidot Erinin ja neidot Armorin kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.
Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi, mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle; mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti, niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita. Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat. He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:
— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?
Marianne vastasi aivan koruttomasti:
— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.