XIV
TUNTEMATON MAAILMA
Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa, puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia, ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi, siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen, iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen, huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi, veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle, sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta, kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena. Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista, joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa, ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja 'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.
Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja, jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.
Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta, toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä, missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden, hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta, mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään. En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne, jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma, josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma, joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin. Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne, kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin, kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen kaipaukseni!
Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä, niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.] Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin, että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja, vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.
Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä, minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.
Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.
Minä en vääjännyt:
— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?
Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.
— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!
Mélanie hymyili:
— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.
Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:
— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.
Hän hyräili tuskin kuuluvasti:
Oi varpunen, sa virka mulle, jo koittaneeko kuolo sulle…
Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt, kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka, sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa, kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.