XV
HERRA MÉNAGE
Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja, herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan, porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan, kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä, että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.
Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan, hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset. Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä, jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse. Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.
Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat, hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit, vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat aina neljänneksittäin.
Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki, paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen kummituksilla.
Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä. Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta, ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa; minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin avaimenreiästä nähnyt.
— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä, kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona… se oli kauheata; näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle…
Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.