XVI
HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI
Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.
Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.
Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:
— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!
Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.
Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:
— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.
Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser, josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette', jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa, sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys. Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle, herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa. Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla. Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.
Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin soveliaina seurustelemaan kanssani.
Minun ei pitänyt leikkiä pihamaalla herra Bellaguet'n keittäjättären pojan, nuoren Alphonsen kanssa, joka oli nokkela keksimään kaikenlaisia sukkelia temppuja ja luonteeltaan uskalias; hänen käytöstapansa näet oli kehno. Hän käytti karkeata puhetapaa, tappeli kuin riivattu ja vietti kulkurielämää. Eräänä päivänä Alphonse vei minut mukanaan erään Rue Dauphinen varrella asuvan tuttavansa leipurin luo, joka möi öylättien rippeitä, pyysi niitä viiden sentiimin arvosta, ja minä maksoin, koska olin rikas. Me jaoimme saaliimme kahtia ja kannoimme muruja esiliinassamme, ja matkan varrella Alphonse söi sekä oman osansa että minulle kuuluvan. Tämä kolttonen tuotti minulle ankarat nuhteet, ja minun täytyi luopua Alphonsen seurasta. Honoré Dumontin kanssa minun ei myöskään ollut lupa antautua minkäänlaisiin tekemisiin. Honoré oli valtioneuvoksen poika, siis hyvän perheen lapsi ja sitäpaitsi kaunis kuin päivä, mutta julma eläimille ja täynnä epäterveitä vaistoja. Estettiinpä minua käymästä Caumontinkin perheessä, jonka jäsenet sulloutuivat keittiöön ja olivat pakahtua lihavuuteensa, isä, äiti, poika ja tytär samoinkuin koira ja kissakin. Minä näet olin eräänä päivänä pessyt kaivolla unteloiden Caumontien mustepulloja ja palasin kotiin kiireestä kantapäähän asti musteen ja veden kostuttamana. Sitävastoin minulle annettiin täysi vapaus seurustella herra ja rouva Morinin kanssa.
Minä käyttelin tuota vapauttani pidättyvästi suhteessani rouva Moriniin, joka kuningatar Marie-Amélien tukkalaitetta muistuttavine suurine valkoisine kiharoineen, pitkine ja synkkine, sitruunaakin keltaisempine kasvoineen huokui alakuloisuutta ja lohduttomuutta. Jos rouva Morin olisi herättänyt niissä, jotka häntä lähestyivät, avaraa, syvää ja synkkää murhemieltä, kauniin kammon lohduttomuutta, olisin kenties kokenut hänen seurassaan eräänlaista mielihyvää, jota minussa silloin aiheuttivat kaikki ylenpalttiset, tavallisuuden rajoja rikkovat asiat. Mutta rouva Morinin alakuloisuus oli tasaista, kohtuullista ja yksitoikkoista, sanalla sanoen keskinkertaista. Se läpäisi minut kuin hieno vihmasade jähmetyttäen mieleni. Rouva Morin värjötteli aina ajoportin vieressä sijaitsevassa ahtaassa, matalassa ja kosteassa komerossaan, jossa ei ollut mitään muuta huomattavaa kuin vuode, niin runsaasti olkipohjilla, patjoilla, peitteillä, poikkityynyillä, pieluksilla ja untuvapatjoilla varustettu, että minusta näytti kerrassaan mahdottomalta nukkua siinä tukehtumatta. Minä otaksuin, että herra ja rouva Morin, jotka nukkuivat siinä kaiket yöt, saivat kiittää pelastuksestaan puksipensaan oksaa, joka porsliinisen vihkivesimaljan alle kiinnitettynä kiikkui tuon tuhoisalta näyttävän leposijan yläpuolella. Lasikupukan alle sijoitettu oranssikukkaseppele koristi pähkinäpuista lipastoa. Mustan marmorilieden reunalla, samoin lasikupukan alla sijaitsevan, sekä turkkilaista että goottilaista tyylipartta ilmaisevan heilurikellon päällä oli kullattu kuvaryhmä, joka rouva Morinin tiedonannon mukaan esitti 'Mathildeä antamassa kunniasanaansa Malek-Adhelille, aavikon rajuilman keskellä'. Minä en kysynyt enempää, vaikka olinkin kyselynhaluinen ja utelias pieni poika; tuo selittämätön tarina näet viehätti minua salaperäisyydellään. En ole sitä myöhemminkään sanottavasti selvitellyt, ja Malek-Adhelin ja Mathilden nimet liittyvät yhä vielä muistissani siihen keitetyn purjolaukan, paistettujen sipulien ja hiilensavun hajuun, joka vallitsi rouva Morinin suojassa. Tämä kunnianarvoinen henkilö keitteli alakuloisesti ruokiansa erittäin matalassa liedessä, jonka savutorvi oli yhdistetty uuninpiippuun ja joka aina savusi. Suorimpana huvinani oli hänen luonaan nähdä, kuinka hän kauhoi pois liemen vaahtoa ja kuori porkkanoita huolellisesti varoen leikkaamasta liikaa ja siten ilmaisten ylen säästäväistä luonnonlaatuansa. Herra Morinin seura sitävastoin oli aina erittäin mieluisa.
Kun hän ryhtyi luomaan huoneeseen siisteyttä, josta piti, aseinaan harjat, höyhenviuhkat ja luudat, niin hilpeä hymy levitti hänen suupielensä korviin saakka, hänen pyöreät silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; silloin hänessä ilmeni Herkuleen Elis-maakunnassa osoittamaan siivoavaan sankaruuteen verrattavaa intoa. Jos minulla oli ilo yllättää hänet sellaisena hetkenä, niin tartuin hänen jykevään ja karvaiseen käteensä, josta uhosi Marseillen saippuan haju, ja niin me nousimme yhdessä portaita ja astuimme johonkin huoneistoon, joka oli isäntäväen ja palvelijoiden poissaollessa uskottu hänen hoiviinsa. Kaksi huoneistoa on säilynyt muistissani.
Näen vieläkin kreivitär Michaud'n avaran salin kuvastimineen, jotka olivat täynnä utukuvia, valkoisiin verhottuine huonekaluineen ja savun ja kuulatuiskun keskellä juhlaunivormussaan seisovan kenraalin muotokuvineen. Morin selitti minulle, että kuvan esittämä henkilö oli kenraali kreivi Michaud Wagramin taistelussa, kaikkine kunniamerkkeineen. Kolmas kerros miellytti minua enemmän. Siellä oli kreivi Colonna Walewskin majapaikka. Siellä sai nähdä lukemattomia merkillisiä ja viehättäviä esineitä, kiinalaisia porsliininukkia, silkkisiä varjostimia, lakeerattuja irtoesineitä, vesipiippuja, turkkilaisia piippuja, varuksia, kameelikurjenmunia, kitaroita, espanjalaisia viuhkoja, naisten muotokuvia, leveitä leposohvia ja paksuja uutimia. Minun ihmetellessäni kaikkia noita tuntemattomia esineitä Morin sanoi minulle, hieman rintaansa röyhistäen, että kreivi Walewski oli moitteeton suuren maailman mies. Hän oli asunut kauan Englannissa, oleskeli nyt ohimennen Parisissa ja varustautui lähtemään Italiaan, jonne hänet oli nimitetty lähettilääksi. Minä tutustuin Morinin johdolla suureen maailmaan.
Kun eräänä päivänä nousin hänen kerallaan verrattain ahtaita portaita, jotka johtivat kreivitär Michaud'n, kreivi Walewskin ja muutamien muiden vuokralaisten luo, joiden nimet ovat muististani häipyneet (talon julkisivu, jota usein katselen, on yhä ennallaan, mutta minkätähden, minkä itselleni tuntemattoman syyn vuoksi, minkä salaisen vaiston nojalla olen pidättynyt tarkastamasta, ovatko portaatkin säilyneet samanlaisina kuin minun lapsuuteni aikana?), eräänä päivänä, sanon, kun olimme, Morin ja minä, ensimmäisen ja toisen kerroksen välillä, näimme yläpuolellamme nuoren naishenkilön laskeutuvan portaita. Morin, joka oli moitteettoman kohtelias ja opetti minulle jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa lapsellista ja vilpitöntä kohteliaisuutta, veti minut viereensä seinustalle, kehoitti minua ottamaan lakin käteeni ja kohotti omaa fetsiänsä.
Tällä nuorella naisella oli yllään vaaleanruskea samettipuku ja suurin palmunlehdenmuotoisin kuvioin koristettu iso kashmirihuivi ja päässä myssymäinen hattu, joka ympäröi hänen kapeita ja kalpeita kasvojansa. Hän asteli sulavasti portaita alas. Ohikulkiessaan hän suuntasi minuun suuret, säihkyvät ja tummat silmänsä, ja sitten hänen pienestä, erittäin pienestä, granaattiomenaa muistuttavasta suustaan kuului vakava ja himmeä ääni, joka oli soinniltaan ja ilmeeltään ainoalaatuinen niiden joukossa, joita olen milloinkaan kuullut.
Hän sanoi:
— Onko hän teidän poikanne, tuo pienokainen? Hän on soma.
Hän laski päälaelleni valkoisen käsineen peittämän kätensä.
Morinin vastattua hänelle, että olin naapuri, hän virkkoi jälleen:
— Hän on soma. Mutta hänen vanhempiensa tulee varoa: hänen poskipäänsä punoittavat, ja hän on kovin kalpea.
Noihin silmiin, jotka katselivat minua lempeästi, syttyi teatterissa se 'tumma lieska', joka tuhoaa Phaidran; tuo hentoinen käsi, joka nyt lepäsi hellästi päälaellani, antoi liikutettujen katselijoiden nähden merkin Pyrrhuksen surmaamiseen. Rachel, jo sen taudin tavoittamana, johon hänen oli määrä kuolla, etsi sen merkkejä sattumalta portaissa kohtaamansa lapsiraukan kasvoista. Hän erosi teatteristä, ennenkuin minä ehdin kuulemaan hänen näyttämöesityksiään, mutta päälaellani tunnen yhä vielä hänen pienen kätensä kosketuksen.