XVII
'VELI ON LUONNON LAHJOITTAMA YSTÄVÄ'
Tätini Chausson asui Angersissa, missä oli syntynyt ja naimisiinkin mennyt. Leskeksi jäätyään hän hoiti ankaran säästävästi pientä tilustansa ja valmisti vaahtoilevaa viiniä käsitellen sitä ylpeästi ja saidasti. Tehdessään niihin aikoihin suurena pidetyn matkan Parisiin hän asui vanhempieni luona. Tieto hänen saapumisestaan ei herättänyt iloa äidissäni enempää kuin vanhassa Mélaniessakaan, joka pelkäsi tuon maalaisen äreitä mielialoja. Isäni sanoi hänestä:
— Onpa merkillistä, että sisareni Renée, oltuaan kahdeksan vuotta leskenä, edustaa vanhaapiikaa kaameassa täydellisyydessään.
Täti Chausson, joka oli paljoa vanhempi kuin hänen veljensä, laiha ja keltainen, niukasti ja vanhanaikaisesti vaatetettu, näytti vanhemmalta kuin olikaan, ja minä otaksuin hänet ylen iäkkääksi kunnioittamatta häntä siitä syystä enemmän; minä tunnustan tuon epäröimättä. Vanhuuden kunnioittaminen ei ole lapsissa luontaista; se johtuu kasvatuksesta eikä ilmene heissä milloinkaan syvällisenä. Minä en rakastanut täti Chaussonia, mutta kun en tuntenut minkäänlaista haluakaan häntä rakastaa, tunsin oloni hänen seurassaan varsin mieluisaksi. Hänen tulostaan koitui minulle suuri ilo, koska talossa samalla tapahtui muutoksia ja koska jokainen muutos oli minulle tervetullut. Sänkyni siirrettiin pieneen ruusuhuoneeseen, ja minä olin haltioissani.
Oleskellessaan kolmatta kertaa luonamme minun syntymäni jälkeen hän silmäili minua tarkkaavammin kuin ennen, ja tämä tarkastelu ei ollut minulle suotuisa. Hän havaitsi minussa lukuisia ja vastakkaisia puutoksia: harmillista vallattomuutta, jonka vuoksi hän moitti äitiäni huomauttaen, että sellainen ominaisuus oli ankarasti tukahdutettava, rauhallisuutta, joka ei soveltunut ikäkauteeni eikä hänen mielestään ennustanut mitään hyvää, hän havaitsi auttamatonta laiskuutta, hillitöntä toimeliaisuutta, takapajulle jäänyttä älyä ja varhaiskypsää ymmärrystä. Sitäpaitsi hän osoitti kaikkien näiden huonojen ominaisuuksien yhteisen alkulähteen. Tätini mielestä kaikki paha (ja sitä oli paljon) johtui siitä, että olin ainoa lapsi.
Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta, virkkoi täti:
— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.
Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.
— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette, niin hän saisi minut ihan järjiltäni.
Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet. Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa. Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät, minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä. En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean, kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.
Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut, koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen ollessaan luonamme.
Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin, tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis. Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi, tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen. Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista. Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen, aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien, joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria, jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.
— Kastrollini, kaunis kastrollini! huusi Mélanie epätoivoissaan.
Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli luutakomerosta löydettävissä.
Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa, yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä. Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka, olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.
Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin ja aloin itkeä.
Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:
— Älkää itkekö, herra Pierre, älkää itkekö.
Kummisetäni kääntyi sanomaan äidilleni:
— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa kanssa.
Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja nauttia hänen rakkauttansa.
Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen, itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta, että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta kielsi.
Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta. Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä. Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin. Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy, esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan. Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta, ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta, pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin useimmat muut ihmiset.
Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa, näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.
Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa, sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat. Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta; mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella, ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva, vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.
Minä astuin hänen luokseen ja lausuin myötätunnon yllyttämänä:
— Tahdotko olla veljeni?
Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.
Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle. Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin velvollisuutenani selittää:
— Äiti, tässä on veljeni, minä olen hänet ottanut veljekseni.
— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä, että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle jotakin juotavaa.
Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa hihaansa ja huoahti mielihyvissään.
Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini hänen lähdettyään sanoi minulle:
— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!
Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des
Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.
Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä, jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta, ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa 'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan: 'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on juonut… Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla äänellä kotiseutunsa laulua:
Escouto, Jeannetto,
Veux-tu d'biaux habits?
La ridetto.
Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.
Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin sepitetyissä kirjeissä.
Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven tullessakin.
— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.
Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain, että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:
Escouto, Jeannetto.