XVIII
MUMMO COCHELET
Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.
— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot? Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.
Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?
— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta näen paremmin.
Hän huomasi, etten ollut mitään keksinyt.
— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä. Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani, ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo monet monituiset kerrat.
Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan. Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein, mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt luopua.
— Hän on ylpeä, lisäsi Mélanie.
Sitten ääntään hiljentäen:
— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.
Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä, näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820, peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.
Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.
— Mennään, sanoi minulle Mélanie.
Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.
Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:
Saisin olla saniainen.