XX
'HIOIVAT HAMPAITANSA NUO JULMAT HIRVIÖT'
(Ronsard)
Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt, vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät aterioiden kylmää hiljaisuutta.
— Onko Gomboust pitänyt huolen suorituksesta määräpäivänä?
— Gomboustia ei ole näkynyt.
— Onko oikeudenpalvelija käynyt?
— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa vastaan!… Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.
Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.
Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta, toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta, ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-, maksa- ja munuaistaudeissa.
Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille, mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.
Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti kaamealta ja jäiseltä.
Mélanie huokasi hänet nähdessään:
— Nyt tulee taloon onnettomuus!…
Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä, vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:
— Se herra, jonka silmillä on nahka.
Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään, minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin minuun. Kerron erään esimerkin.
Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin, juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja, herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija, herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa, jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:
— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.
Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä, ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:
— Gomboustin uusin konnantyö!
Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja, jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi, ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi, ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies, joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies, joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa, rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?
Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä kannettavakseen liian suuren vastuun.
He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon, piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet, sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty. Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka], jota äiti minulle näytti sanoen:
— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.
Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko, nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.
Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole
vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,
Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa
Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:
'Missä ovat nyt aarteesi?'
Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.
Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike- ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!
Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki paperini, kaikki viattomat paperini.