XXI
PAPUKAIJA
Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo. Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin. Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta, missä papukaija oli.
— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.
Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten arvovallan nojalla sen siellä olevan.
— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi kummisetä.
— Papukaija?
— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet) nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan pilkkana. (Suom. muist.)]
— Papegaut?
— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:
— Papegai, papegai.
Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa esimerkillä:
— Gai comme un papegai (Iloinen kuin papukaija), sanoo Rabelais.
Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden, joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan iloisia.
— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?
Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.
— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.
— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä ja vaati papukaijalientä?
Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini, jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen prinsessojen kohtaloa.
— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.
Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten nuhteli minua.
— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!
Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.
— Tunnetteko Vert-Vertin, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.
Äitini teki kieltävän eleen.
— Mitä! Ettekö tunne Vert-Vertiä? Sepä vahinko.
— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin taian tiestä. Se on runo, eikö totta?
— Se on runo, rouva Nozière, ja viehättävä.
Neversissä, etsikko-nunnain luona, eleli taannoin oiva papukaija, korean kiiltävä ja liukkaan lieto, herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.
Nunnat olivat siihen silmittömästi ihastuneet. Se oli
hemmotellumpi hovin papukaijaa,
öisin oli
sen leposija pyhäinkuvakirstu.
Vert-Vert puhui kuin enkeli. Mutta… Kummisetäni vaikeni.
— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten minä puhunut niinkuin enkeli.
— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin huonoon puhetapaan.
— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla huonossa seurassa.
— Kuulkaa, kummisetä, onko se kuollut, se Vert-Vert? kysyin minä.
Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja ilmoitti synkeällä äänellä:
— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana esimerkkinä herkkusuille lapsille!
Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili alakuloisesti ja virkkoi:
— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille kaikkein kalleimmat.
— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan ruokasalin lieden torvea.
Ja äiti lähti omaan huoneeseensa.
Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien pienimmätkin yksityiskohdat.
Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.
Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi, jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani, kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät huoneistosta aivan pian.
Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.
Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja mitä kaikkea lieneekään ollut.
Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin. Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä. Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja, piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin. Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta. Tälläkään kertaa en pettynyt.
Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun. Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään, josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja kysyi:
— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?
Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.
Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme, Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:
— Tuolla se on, tuolla!
Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.
Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa, jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään. Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut niin kaunis kuin Vert-Vert.
— Mitä tarkoitat?
Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.
Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.
Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet, ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen, jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta. Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä. Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa. Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan. Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.
— Lähdetään! virkkoi hän.
Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa. En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa. Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.
Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui. Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen, raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta. Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin, kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän ojensi kätensä kohti kattomerta.
— Tuolla! virkkoi hän.
Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen valtoihin.
Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria, pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä, jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä enemmän kuin mistään muusta.
Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä kreivitär Michaud'lle.
— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.
Hän lähti närkästyneenä.
Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut. Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja. ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä, Mathildensä olalla istuen.
— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn, ellette te olisi sitä säikyttäneet.
Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten
Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.
Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen, esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani ja kysyi:
— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?
Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:
— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta asiasta kenellekään.
— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!… lisäsi päätään pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.
Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli mahdottomassa kunnossa.
— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi kuolettavan levottomuuden valtaan?
Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.
Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.
Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa. Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita, noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten, hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.
Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi. Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen, isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään Northumberlandin kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:
Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa, mutt' eipä nostattanut moista kukkaa kuin väriloisto papukaijan armaan; siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan…