Pikku Pietari

by Anatole France

XXIV

MÉLANIE

Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä. Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen, mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla, ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15 p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän rauhalliset.

Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut, koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja äitini hiljaa keskustelevan.

— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.

— Öljy on lampusta loppunut.

— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?

— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen suojelemisekseen.

Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.

Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.

Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla, ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta. Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.

Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä; niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.

Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua virastaan.

Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia, pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa Jouy-en-Josasissa.

Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen. Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä; mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin, että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.

Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät. Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.

Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.

Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä, koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.

Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.

Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta, jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain perustusten veroista.

Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen. Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja 'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.

[1] Koska me oppineet henkilöt sanomme le lierre, vaikka pitäisi sanoa l'ierre, ja le lendemain, vaikka oikein olisi l'endemain, ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti muotoja une légume ja caneçon (caleçonin asemasta); mutta malttakaahan: une légume on La Bruyèrellä ja caneçon teoksessa État de la France pour 1692. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä. Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään ja huudahti:

— Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunut
ihmissudeksi?

Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut
kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:

— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat, että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:

— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle siunauksesi, nyt minä sinut syön…

Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.