XXV
RADÉGONDE
— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle vakuutetaan, että hän on rehellinen.
Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa, mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa, missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.
Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.
Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi isä.
— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän saanut nimen Radégonde.
— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä, vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde soinnahtaa karulta.
Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.
Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme, joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut vanhemmillenikaan vastenmielinen.
Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva. — Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan, rouva.
Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.
Sanoa hälle 'ei' ja aivan aiheettako? Ei, toinen meill' on laki jumalatarten kanssa.
Niin sanoi La Fontaine, joka ei tietänyt, miten sanoa 'ei' neiti de
Sillerylle.
Äitini ei enempää tutkinut nuoren maalaistytön tietojen syvyyttä. Hän sanoi lempeästi mutta varmasti vaativansa hyvää ryhtiä, moitteetonta käytöstä, lupasi kirjoittaa hänelle heti, kun asia tulisi päätetyksi, ja sanoi hänelle hyvästi tuskin huomattavasti hymyillen.
Nuoren Radégonden poistuessa hänen esiliinansa tasku tarttui, miten lieneekään tarttunut, ovenripaan. Tuon tapahtuman huomasin yksin minä; minä havaitsin sen kaikki yksityiskohdat ja ihmettelin sitä hämmästynyttä ja moittivaa katsetta, jonka Radégonde loi ryöstäjä-ripaan, ikäänkuin se olisi ollut henki, joka tahtoi häntä pidättää, kuten nähdään tapahtuvan keijukaissaduissa.
— Mitä hänestä arvelet, François? kysyi äitini.
— Hän on kovin nuori, vastasi tohtori, ja sitäpaitsi…
Mahdollista on, että epämääräinen ja häipyvä aavistus oli paljastanut isälleni Radégonden laadun. Mutta se oli tiessään, ennenkuin ehti ilmilausutuksi. Hän ei päättänyt lausettaan. Minä, vaikka olinkin pieni ja pienten asioiden tasalla, olin kuitenkin nähnyt riittävästi arvatakseni, että tuo nuori maalaisneito muuttaisi rauhallisen asumuksemme taloksi, jossa tuntui liikkuvan aaveita.
— Tyttö näyttää kelvolliselta, virkkoi äitini, ehkäpä saan totutetuksi.
Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni, nimitämme häntä
Justineksi.