XXVI
CAIRE
Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta. Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia, ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.
Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.
Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt, että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi, koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras, järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä. Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää hetkeäkään ilman sitä.
Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan, johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä puolet hänen kyvyistään.'
Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset. Cairekin erehtyi toisinaan.
Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa. Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät pirteinä ja iloissaan.
Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.
Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä alinomaa.
Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa. Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa. Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira, joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton, makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän luutansa ja alkoi nauraa.
Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut, vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin manallemeno.