XXVII
LUOLAIHMISTEN NUORI JÄLKELÄINEN
Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen, joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita, että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin, äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi, ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat olleet vihamielisiä henkiä.
Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?
Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.
Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni', kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun, jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana, vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista, suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.
Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin, Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista, kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta. Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei, totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin rajoihinsa.
Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu, Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: — Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!