XXVIII
MONIHAARAINEN ELÄMÄ
Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin. Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus, ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva, ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.
Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen. Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi, kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut, voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää, kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin, kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa. Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot, vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.
Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.
Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili säälivästi.
Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.
Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava. Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä, elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa, antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi, niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta. Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia. Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin, oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita minua vastaan ilmaistaan.
Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä, että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua vaarallisena idioottina.
Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia, ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana. Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine, joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana, palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin. Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:
— Minä lähden!
Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun silmäystäkään.
Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.