I.
Paastonaikana vuonna 1429 sattui almanakan ihme, merkillinen konjunktio, eikä vain uskovaisten yhteisölle, vaan myöskin aritmetiikkaan perehtyneille oppineille. Astronomia, almanakan emo, näet oli silloin kristitty. Vuonna 1429 sattui pitkäperjantai Marian ilmestyspäiväksi, joten sama päivä palautti mieliin niitä kahta mysteeriä, jotka ovat aloittaneet ja päättäneet ihmisten lunastuksen, ja näytti ihmeellisesti Neitsyen kohdussa siinneen Jeesuksen ristinpuulla kuolevaan Jeesukseen liittyvänä. Tätä pitkääperjantaita, jona iloinen mysteeri kiinteästi yhtyi murheelliseen, nimitettiin Suureksi Perjantaiksi ja vietettiin juhlallisin menoin Mont Anis'n Ilmestyskirkossa. Paavit olivat aikoja sitten myöntäneet vanhalle pyhäkölle oikeuden jakaa täyttä anteeksiantamusta suurten juhlien aikana, ja Puyn piispa-vainaja, Elie de Lestrange oli saanut paavi Martinuksen jälleen vahvistamaan tämän oikeuden. Se oli niitä suosionosoituksia, joita paavit jakoivat aina, kun niitä heiltä soveliaasti pyydettiin. Suuren Perjantain anteeksiantamuksen nojalla Puy-en-Velay veti puoleensa valtavan joukon pyhiinvaeltajia ja kauppiaita. Etäisten seutujen asujaimet lähtivät matkaan jo helmikuun keskivaiheilla, pakkasessa, sateessa ja tuulessa. Useimmat matkasivat jalkaisin, toivioretkeläisen sauva kädessä. He kulkivat, mikäli mahdollista, joukoissa, jotteivät heitä kovin ryöstäisi ja nylkisi väijyskelevät sissit ja ylhäiset herrat, jotka kantoivat tierahoja heidän alueelleen saavuttaessa. Koska heidän matkansa päämäärä, vuorinen seutu, oli erikoisen vaarallinen, odottivat he ympäröivissä kaupungeissa, Clermontissa, Issoiressa, Brioudessa, Lyonissa, Issingeaux'ssa ja Alais'ssa voidakseen riittävän suurin joukoin kulkea lopun matkaa halki lumihankien. Pääsiäisviikon aikana tungeksi Puyn mäkisillä kaduilla merkillinen ihmisten paljous: Languedocin, Provencen ja Katalonian kulkukauppiaita, joiden muuleilla oli taakkanaan vuotia, öljyjä, villoja, kankaita tai vuohennahkaisissa leileissä säilytettyjä Espanjan viinejä; herroja hevosten satulassa ja rouvia vaunuissa, käsityöläisiä ja porvarismiehiä muuliensa selässä, vaimo ja tytär tarakassa; köyhiä pyhiinvaeltajia, jotka ontuen ja kompuroiden, sauva kädessään, puuskuttivat jyrkissä ahteissa, jäljessään härkä- ja lammaslaumoja, joita ajettiin teurastettaviksi.
Piispantalon seinämuuriin nojasi Florent Guillaume, mies pitkä, kuiva ja tumma kuin talvinen viininvarsi, ja ahmi katseillaan pyhiinvaeltajia ja karjaa.
— Näetkö, virkkoi hän pitsinkutojattarelle Margueritelle, on tuossa naudanpäätä kerrakseen.
Kehräpäittensä yli kumartunut Marguerite vastasi hänelle:
— Onpa tosiaan! Kauniita ja rasvaisia naudanpäitä.
He olivat molemmat erittäin köyhät ja vailla kaikkia tämän maailman hyvyyksiä, vieläpä varsin nälkäisetkin nykyjään. Asiaa väitettiin heidän omaksi viakseen. Sitä vakuutteli nytkin parhaillaan, osoittaen heitä sormellaan, sisälmysten myyjä Pierre Grandmange liikehuoneessaan. »Olisi synti», huudahti hän, »osoittaa armeliaisuutta tuollaisille ilkeille heittiöille». Sisälmystenkauppias olisi ollut hyvinkin valmis jakamaan almuja, mutta pelkäsi joutuvansa kadotukseen, jos antaisi syntisille, ja kaikki Puyn asujaimet tunsivat samanlaisia omantunnon-epäilyksiä. Täyden toden tunnustaaksemme huomautamme, ettei pitsinkutojatar Marguerite ollut heleän ja jo sammuneen nuoruutensa aikana ollut yhtä puhdas kuin pyhä Lucia, ei yhtä horjumaton kuin pyhä Agata eikä niin viisas kuin pyhä Katariina. Florent Guillaume oli ollut kaupungin paras kirjoittaja. Hän oli pitkät ajat verrattoman taitavasti valmistanut Puyn pyhän Neitsyen rukouskirjoja. Mutta hän oli pitänyt liian paljon juhlista ja runsaista aterioista. Nyt hänen kätensä oli horjuvampi ja näkönsä himmeämpi; hän ei piirtänyt vasikannahkapergamenttiin kirjaimia kyllin moitteettomasti. Hän olisi kumminkin voinut ansaita elatuksensa jakamalla opetusta komerossaan Ilmestyskirkon kuorin takana. Neitsyt Marian kuvan edessä, sillä hän oli järkevä ja kokenut mies. Mutta hän oli onnettomuudekseen lainannut mestari Jacquet Coquedouillelta kuusi livreä ja kaksi souta, oli maksanut hänelle useissa erissä takaisin neljäkolmatta livreä ja kaksi souta, havaiten kuitenkin lopulta olevansa velkaa kuusi livreä ja kaksi souta velkojalleen, jonka laskun tuomarit huomasivat oikeaksi, sillä Jacquet Coquedouille oli hyvä laskija. Siitä syystä myytiin Ilmestyskirkon sakaristossa sijaitseva Florent Guillaumen kirjoitustoimisto maaliskuun viidentenä, pyhän Teofiluksen päivänä, mestari Jacquet Coquedouillen saatavasta. Siitä lähtien kirjuri-paralla ei enää ollut mihin päänsä kallistaa. Kellonsoittajan Jean Magnen avulla ja pyhän Neitsyen suojaamana, Hänen, jonka rukouskirjoja oli jäljentänyt suuret määrät, hän lymysi öisin tuomiokirkon kellotapuliin.
Kirjoittajan ja pitsinkutojattaren oli ylen vaikea tulla toimeen. Margueritelle se onnistui vain sattumoisin, sillä hän ei ollut enää kaunis eikä ollenkaan pitänyt pitsinkutomisesta. He auttoivat toisiaan. Niin sanottiin, heitä moittien; mutta kauniimpaa olisi ollut sanoa se heidän kiitoksekseen. Florent Guillaume oli tietorikas. Hän tunsi yksityiskohdittain Puyn kauniin Mustan Neitsyen ja suuren anteeksiannon historian, oli ajatellut voivansa toimia pyhiinvaeltajien oppaana, oli otaksunut heidän joukostaan löytyvän jonkun, joka oli kyllin armelias antaakseen hänelle rahaa ilta-ateriaa varten hänen kauniiden tarinainsa korvaukseksi. Ensimmäiset, joille hän oli palveluksiaan tarjonnut, olivat kuitenkin hänet torjuneet, koska hänen rikkinäinen vaatetuksensa ei ilmaissut hyvää älyä enempää kuin suurta oppiakaan, ja niin hän oli palannut alakuloisena ja hylättynä piispantalon muurin vierustalle, missä oli hiukan päivänpaistetta ja hänen hyvä ystävättärensä Marguerite.
— Ne otaksuvat, virkkoi hän katkerasti, etten ole kyllin viisas mainitsemaan heille pyhäinjäännöksiä ja kertomaan pyhän Neitsyen ihmetöitä. Luulevatko kukaties, että älyni on paennut tiehensä nuttuni reikäpaikoista?
— Eihän siitä äly pakene, reikäisestä vaatteesta, virkkoi Marguerite, vaan hyvä ja luonnollinen lämpö. Minua kovin viluttaa. On liiankin totta, että meitä arvostellaan puvun nojalla, miestä samoinkuin naistakin. Liehittelijät pitäisivät minua vieläkin kyllin kauniina, jos olisin koristettu niinkuin Clermontin kreivitär.
Sillävälin kulkivat heidän edessään pyhiinvaeltajat kiihkeästi kohti pyhäkköä, missä heidän piti saada anteeksi syntinsä.
— Tukehtuvat varmaan tuossa paikassa, virkkoi Marguerite. Kaksikolmatta vuotta sitten, Suurena Perjantaina, puristui kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon porttiholvissa. Jumala olkoon armollinen heidän sieluilleen! Ne olivat hyvät ajat: minä olin nuori.
— Totinen tosi, mainitsemanasi vuonna muutti kaksisataa pyhiinvaeltajaa tästä maailmasta toiseen keskinäisen puserruksen nojalla. Ja seuraavana päivänä ei siellä enää näkynyt ketään.
Niin puhuessaan Florent Guillaume katseli erästä sangen lihavaa toivioretkeläistä, joka ei vaeltanut saamaan syntejänsä anteeksi läheskään niin kiihkeästi kuin toiset, vaan mulkoili suurilla silmillään oikeaan ja vasempaan hämmentyneen ja säikähtyneen näköisenä. Florent Guillaume lähestyi häntä ja tervehti erittäin nöyrästi.
— Hyvä herra, sanoi hän vieraalle, näkee heti, että olette viisas ja elämäntaitoinen ettekä mene saamaan anteeksiantoa niinkuin lammas menee teurastettavaksi. Nuo toiset menevät sinne nokka toisen hännän alla. Te osaatte käyttäytyä paremmin. Suokaa minulle onni saada palvella teitä oppaana, ja ettepä varmaankaan sitä kadu.
Pyhiinvaeltaja, joka sattui olemaan eräs Limogesin aatelismiehiä, vastasi maakuntansa murteella, ettei hän voinut käyttää mihinkään sellaista köyhää raukkaa, vaan aikoi mennä Ilmestyskirkkoon ihan yksin saamaan syntivelkansa anteeksi. Niin hän lähti päättävästi jatkamaan matkaansa. Mutta Florent Guillaume heittäytyi hänen jalkojensa eteen, repi hiuksiansa ja huusi:
— Pysähtykää, pysähtykää, herra, Jumalan tähden, kaikkien pyhien nimessä, älkää menkö kauemmaksi. Muuten kuolette, ja ettehän te ole mies, jonka näkisin valittamatta ja murehtimatta kulkevan kohti perikatoansa. Jos astutte vielä muutaman askelen tätä ahdetta, joudutte surman suuhun. Tuolla ylhäällä ne tukehduttavat toisensa. Kuusisataa pyhiinvaeltajaa kuuluu jo saaneen surmansa. Ja leikki on vasta alkamassa. Ettekö tiedä, hyvä herra, että kaksikolmatta vuotta sitten, armon vuonna neljätoistasataaseitsemän, samanlaisena päivänä, saman porttiholvin alla, murskautui ja tuhoutui yhdeksäntuhattakuusisataakolmekymmentäkahdeksan henkeä, naisia ja pieniä lapsia lukuunottamatta? Jos te, hyvä herra, joudutte saman kohtalon uhriksi, en löydä enää milloinkaan lohdutusta. Teitä näet rakastaa heti teidät nähtyään ja tuntee äkillistä ja kiihkeätä halua antautua teitä palvelemaan.
Limogesin herrasmies oli hämmästyneenä pysähtynyt, oli kalvennut kuullessaan nuo sanat ja nähdessään miehen riipovan hiuksiaan kahmalokaupalla. Hän aikoi kauhuissaan kääntyä takaisin, mutta polvistunut Florent Guillaume pidätti häntä mekon liepeestä.
— Älkää menkö sinne, herra, älkää menkö! Voisitte kohdata Jacquet Coquedouillen ja muuttua äkkiä kiveksi. Parempi on kohdata basiliski kuin Jacquet Coquedouille. Tiedättekö, mitä teidän tulee tehdä, jos haluatte varovaisena ja viisaana, kuten kasvoistanne sopii päättää, elää kauan ja saavuttaa lunastuksenne? Kuunnelkaa minua. Minä olen suorittanut jumaluusopillisen tutkinnon. Tänä päivänä kuljetetaan pyhiä jäännöksiä pitkin katuja ja kujia. Te saatte kokea suurta kevennystä koskettaessanne kirstuja, joissa on karneolikupponen, Jeesus-lapsen juoma-astia, eräs Kaanaan häissä käytetyistä viiniruukuista, Ehtoollisliina ja pyhä Esinahka. Jos teette niinkuin hyväksi vakuutan, menemme odottelemaan niitä johonkin tuntemaani ravintolaan, jonka ohi ne varmaan kulkevat.
Hellittämättä vieraan mekonlievettä kädestään hän lisäsi, osoittaen pitsinkutojatarta:
— Hyvä herra, antakaa tuolle kelpo naiselle kuusi souta, jotta hän menee ostamaan viiniä. Hän tuntee hyvän paikan.
Limogesin mies, joka oli luonnonlaadultaan leppoinen, antautui kuljetettavaksi, ja Florent Guillaume söi ateriakseen neljänneksen hanhea. Luut hän kuljetti rouva Isabellalle, joka asusti kellotapulissa samoinkuin hän. Rouva Isabella oli kellonsoittajan Jean Magnen harakka.
Florent Guillaumen yöllä saapuessa se oli hirrellään kuten ainakin, lähellä sitä muurinkoloa, jota käytti varastohuoneenaan kooten siihen pähkinöitä, manteleita ja tammenterhoja. Se oli herännyt kuullessaan askelia ja oli räpyttänyt siipiään, ja Florent Guillaume tervehti sitä erittäin kauniisti lausuen nämä sievät sanat:
— Harakka hurskas, yksineläjä, nunna Margareta, kirjokaapu abbedissa, kirkon lintu, clarissaksi vaatetettu, ave!
Hän tarjosi linnulle somasti kaalinlehteen kietomansa luut ja sanoi:
— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.
Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.